MSC Melody

MSC Melody 7.3.2011

Kahden viikon risteilyn jälkeen laivan keinuntaa ei enää edes huomaa. Tietysti sen näkee, kun katsoo ikkunasta ulos ja horisontti hyppii ikkunan alareunasta yläreunaan ja kääntyilee välillä hyvinkin vinoon, ja tietysti sen tiedostaa, kun käytäviä kävellessä horjuu seinästä seinään ja portaissa pitää ottaa kaiteesta kiinni ettei kaadu -- mutta ei sitä sen kummemmin enää ajattele. Tämä on normaalia. Totta kai maailma heiluu ja tärisee koko ajan, eikö se aina tee niin?

Siihenkin tottui nopeasti, että lähes kaikki kanssamatkustajat ovat vähintään kaksi kertaa itseä vanhempia. Sitä osasi tietysti odottaakin. Kolmen viikon risteily helmi-maaliskuussa, ei kai siihen ole mahdollisuutta kuin eläkeläisillä, ja niistäkin vain vauraimmilla -- tai jotenkin niin ihmiset kai ajattelevat? Mutta ei ihmisten ikää tietenkään mieti sen enempää kun heille puhuu, ja lisäksi otan enemmän kuin mielelläni vastaan mahdollisuuden tutustua 60- ja 70-vuotiaisiin risteilymatkustajiin. Harvoinpa sitä viettää kolmea viikkoa heidänikäistensä kanssa, yleensä kun ihmiset niin herkästi ajautuvat aina oman ikäistensä seuraan. Joka tapauksessa mielenkiintoisempia kuusikymppiset ovat kuin reppureissausmaailman kaksikymppiset välivuoden pitäjät: näillä vanhemmilla on oikeasti elämänkokemusta ja tarinoita, reppureissaajanuoret ovat vasta haparoiden alkamassa kerätä niitä. Ja minä olen jossain siellä välissä.

Mutta laivan 90-lukulaiseen sisustukseen ja verhoiluun ei totu. Tämä tuo liian vahvasti mieleen ruotsinlaivat, ja täälläkin kokonaisuus on jo parhaat päivänsä nähnyt. Laivajuorujen mukaan alus on ilmeisesti alunperin rakennettu 1980-luvun alussa Disney-yhtiöille, josta se siirtyi vuonna 1994 MSC:n omistukseen. Nyt se on viimeisellä isolla matkallaan, ajan mentyä ohi laivan suunnittelusta ja koosta. Se ei ole enää trendikäs. Vaikka ei laivojen klaustrofobisuus kai kokonaan katoa vaikka ne rakentaisi kuinka isoiksi: Siinä on kuitenkin aina se meri ympärillä, ei sieltä pois pääse.

Ruuan suhteen tottumukseni sen sijaan täällä on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Aluksi olin lähes innoissani laivan ruuista; pidin siitä kuinka ne tarjoillaan kuin hienoissa ravintoloissa, monen ruokalajin aterioina ja kuinka ruuan asetteluunkin on nähty erikseen vaivaa. Pidin siitä että laivassa on päivittäin vaihtuva menu, jossa on vieläpä erikseen listattuina kasvisvaihtoehdot. Jälkiruuaksi saa tilattua vielä juustolautasen jossa on toisinaan erinomaisen maukkauita juustoja, ja etenkin laivan sinihomejuustot ovat sellaista herkkua, joka saa minut pohtimaan palaanko sittenkään vegaaniksi kunhan pääsen omaan keittiööni. Mutta juustot sikseen, laivan ruokien muu hienous on karissut kadoksiin; vaikka menu joka päivä sanookin olevansa milloin meksikolainen, milloin italialainen, milloin intialainen, ruuat ovat järjestelmällisesti mauttomia, hajuttomia ja kaikin tavoin luvattoman mietoja -- ja mikä pahinta, ainakin kasvisruokapuolella ruokia on vaikea erottaa toisistaan. Voisin vaikka vannoa, että olen syönyt viimeiset kolme viikkoa yhtä ja samaa ruokaa aina eri nimisenä. Viimeisinä päivinä ruoka on pitänyt jo pakottaa alas, ja silti viimeiset haarukalliset jäävät lautaselle odottamaan poisvientiään. Lasken päiviä takaisin rannalle, oikeiden ravintoloiden ja ruokalautasten äärelle, vaikka tiedänkin että Euroopan halki syön taas kerran lähinnä tympeitä kasvispitsoja.

Ohjelmisto laivalla on ollut periaatteessa ammattitaitoista. Kuuden hengen pieni klassisen musiikin ryhmä on erittänyt ooppera-aarioita, ja vaikkei laivan akustiikka varsinaisesti loistakaan, kyllähän ammattitaitoista klassista laulua aina mielikseen kuuntelee. Ohjelmisto on tietysti ollut sitä kuluneinta ja kuulluinta, mutta tietysti tämä määrittely kattaa koko risteilyn kaiken musiikillisen tarjonnan aikakaudesta ja tyylistä riippumatta -- ja kaikkien sähköpianolle sovitettujen Beatles- ja Abba-hittien lomassa oikean tenorin laulama La Donna e Mobile tai Toreador on iloinen tuulahdus poikkeuksellisesti kuuntelemiskelpoista musiikkia.

Laivalla on myös tanssiryhmä, joka vaikka brittiläinen onkin, on kiusaannuttava muistutus italialaistyyppisestä seksismistä. Heidän tanssiasunsa esityksestä toiseen herättää minussa jonkinasteista kiusaantumista. Yleensä tuolla tavoin pukeutuneita naisia katsellaan tietokoneen ruudulta yksin oman huoneen rauhassa verhot suljettuina ja ovi lukossa, mutta täällä katsojaparka istuu satojen eläkeikäisten ihmisten kanssa katsomassa lavalla keikistelevien tyttöparkojen sisäreisiä lähietäisyydeltä. Hyviä tanssijoita he ovat, myös ne yhtälailla paidatta ja pvc-shortseissa ketkuttelevat kaksi nuorta miestäkin, mutta jos pornoa kaipaan, en välttämättä halua sitä livenä laivan esityslavalla. Olen suuresti nauttinut aina päiväsaikaan seuratessani tanssiryhmän harjoituksia muiden risteilymatkustajien ottaessa kannella aurinkoa tai nukkuessa hyteissään. Olen ihastellut paitsi heidän hämmentävää nopeutta oppia uusia koreografioita, ja heidän harjaantunutta ammattimaista liikemuistiaan, ennen kaikkea heidän nopeasti täydellistyvien liikesarjojensa lomaan harjoituksissa putkahtelevia pieniä inhimillisiä eleitään. Harjoituksissa heillä ei ole pakotettu kestohymy kasvoille jäätyneenä, harjoituksissa he tanssin lomassa venyttelevät ja sukivat hiuksiaan pois naamalta -- ja ennen kaikkea: Harjoituksissa heillä on vaatteet päällä. Aluksi kun satuin saliin jossa he harjoittelivat, tunsin oloni vähän kiusaantuneeksi: sopiiko tuota katsella, keskeneräistä työtä -- mutta sitten kun näin heidät livenä, totesin että se oli paljon kiusallisempaa. Kun uimarannalla on kauniita nuoria naisia pienissä bikineissään, heistä aina tietoisesti katselee ohitse, mutta näitä tanssiryhmän naisia olisi tarkoitus katsella julkeasti tollottaen, ja pään kääntäminen poispäin olisi loukkaavaa heidän ahkerasti harjoittelemaansa työtä kohtaan, vaikka katselisikin kahden metrin päässä lavalla cancania tanssivien neitosten sukkanauhoja.

Eli miten kolme viikkoani kuluivat? Paitsi tyttösten sisäreisiä tuijotellen, enimmäkseen kirjoja lukien, vähän tietokoneella leikkien, televisiosta huonoja amerikkalaiskomedioita katsellen, ja kanssamatkustajien kanssa keskustellen. Tylsää ja puuduttavaahan tämä on tietysti ollut, kuten odotinkin (ja jonka vuoksi minulle oli tärkeää saada tietokoneeni käyttökuntoon ennen laivaan astumistani) -- mutta yllättävän nopeasti nämä päivät ovat kuluneet. Ja Genovan lähestyessä on osin hämmentynytkin, että nytkö se jo loppuu.
Kommentoi.
Kirjoitukset
19.03. Sen pituinen se09.03. Tieto on valtaa07.03. MSC Melody01.03. Heille en anna anteeksi19.02. Poliisit: Turvallisuuden indikaattori16.02. Table Mountain13.02. Chipolopolo10.02. Kotiinpaluu19.02. Tiedote. Laivan aikataulu.07.02. Ulkolaskutaito
© Kimmo Rajala 2011
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.