Heille en anna anteeksi

Dakar 1.3.2011

Sitä minä en anna heille anteeksi, että he saavat minut tuntemaan itseni paskaksi ihmiseksi.

Mies tervehtii minua Dakarin kadulla ranskaksi. Hän on hyvin pukeutunut, siisti keski-ikäistyvä musta mies. Kävelen ohi, ja hän jää kysymään perään, miksen vastaa. Sanon etten puhu ranskaa, ja hän vaihtaa englantiin. Tarjotessaan kättään tervehdykseen hän vetää rasistikortin esiin: ahaa, en olekaan rasisti, puhun hänelle vaikka hän onkin musta. Hän juttelee ystävällisesti niitä näitä. Kerron olevani Suomesta, ja hän sanoo että hänen setänsä on asunut Suomessa. Juteltuamme vähän aikaa ja tultuamme risteykseen jossa luonnollisesti jatkaisimme eri suuntiin, hän yhtäkkiä julistaa että tänään on hänellä suuri juhlapäivä, sillä hänelle on syntynyt juuri lapsi. Onko sinulla lapsia, hän kysyy, ja jatkaa että on afrikkalainen tapa antaa lahjoja ihmisille jos saa lapsen. Hän tuputtaa minulle puoliväkisin lahjaksi helyjä, joita sanoo myös myyvänsä, ja vannottaa etten saa myydä niitä eteenpäin ja että minun on laitettava ne heti taskuuni niitä sen enempää katsomatta. Sanon hänelle onneksi olkoon lapsen johdosta, hetken jossain takaraivossani uskoen, tai ehkä toivoen, että tarina olisi totta -- mutta sitten hän pyytää vastalahjaa. "Anna jotain kotimaastasi minulle muistoksi", hän sanoo, ja tekee nopeasti selväksi että seteli olisi hyvä muisto. Sanon, ettei minulla ole rahaa (ainoastaan sen verran, että pystyisin muutaman dollarin antamaan jos joutuisin aseella uhaten ryöstetyksi), mutta hän ei usko, jankuttaa vain että katso taskuusi, kyllä siellä jotain on. Vielä kun jo annan hänen helyjään takaisin -- enhän tahtonut niitä alun alkaenkaan -- hän kieltäytyy niitä ottamasta ja inttää että kyllä minulla on taskussa rahaa. Lopulta hän lopettaa, minuuttien jälkeen, typerän näytelmänsä, vaatii "lahjaksi antamansa" helyt takaisin, ja kävelee taakseen katsomatta pois.

Se voisi olla hyvä tarina: Tapaan afrikkalaisen helykauppiaan, joka antaa minulle lahjaksi tuotteitaan juhliakseen lapsensa syntymää, ja minä annoin hänelle muistoksi ainoan esineen kotimaastani jota mukanani kuljetan -- setelin. Voisin kuvitella varomattoman turistin kertovan tällaista sattumaa iloisena eteenpäin kotimaassaan, esitellessään saamiaan helyjä ystäville. Se olisi kaunis kertomus -- ellei 50 metriä myöhemmin vastaan tulisi toinen mies, jolla hänelläkin on setä/veli/serkku Suomessa, ja jolle on myös syntynyt tänään lapsi jota hän haluaa juhlistaa. Ja sadan metrin päässä kolmas samanlainen. Siihen tarvittaisiin jo poikkeuksellisen sinisilmäinen turisti, joka vielä kolmannenkin kaupustelijan kohdalla uskoisi tähän tarinaan. "Ai sinullakin! Mikä yhteensattuma! Olen ihan äsken tavannut kaksi muutakin helykauppiasta joille on juuri syntynyt lapsi!" Mutta kai se on tavallista, täällä Afrikassa, täällähän ihmiset sikiävät kuin jänikset.

Kauppias, joka myy sutta. Ajatten aina, että mitä jos kohdalle sattusikin kerran oikeasti ystävällinen afrikkalaismies, joka oikeasti haluaisi jakaa iloaan lapsensa syntymästä paikalle sattuneen ulkomaalaisen kanssa. Minä sylkisin häntä naamaan, sanoisin "haista paska", ja kävelisin ilman katsekontaktia tieheni.

Sitä minä en anna heille anteeksi, että he saavat minut tuntemaan itseni paskaksi ihmiseksi.

Dakarin kaupustelijat niiden muutaman tunnin aikana, jonka vietin tuossa pölyisessä ja sinä päivänä tukahduttavan kuumassa kaupungissa, käyttivät häpeilemättä rasismikorttia hyväkseen. Jos yritin heidän ohitseen, ilman että edes katsoin heidän loputtomia krääsä- tai vaatekojujaan, perään tuli heti syytöksiä rasismista. Mitä voin sanoa? Saatanan neekeri, ainoa syy miksi sinä ylipäätään puhut minulle ja tyrkytät noita rojujasi on se että minä olen valkoinen! Kumpi meistä on rasisti?

En tietenkään sanonut mitään. Minut on opetettu olemaan varovainen kaikkeen rasismiin liittyvän kanssa.

Kapkaupungin kerjäläiset, aina kun yritin jättää heidän anelunsa huomioimatta, heittivät minulle syyllistävän kysymyksen: "Miksi olet tuollainen?" Ja kun olin riittävän monta kertaa tuon kuullut, silloin nälkäisenä ja väsyneenä pitkän kävelyn jälkeen, lopulta vastasin eräälle: "Koska kaikki nämä vitun kerjäläiset tulee kitisemään koko ajan, ja sanoo ettei ne tahdo rahaa, mutta kuitenkin tahtovat. Täällä ei saa kävellä kymmentä metriä rauhassa ilman että joku inisevä kitisijä tarttuu väkisin mukaan!" Mies nosti kätensä ylös, ja sanoi että voi vain sanoa ei, se riittää. Voi kunpa riittäisikin, sitä toivoisin yli kaiken.

Dakarissa kaupustelija myi minulle puisia pöllöjään -- ensin kerrottuaan kuinka hänellä on lähisukulainen Suomessa. Sanoin ei kiitos, minulla ei ole rahaa enkä halua puista pöllöä. Siitä huolimatta hän pakotti pöllön käteeni ja sanoi että voit vain katsoa, ei pidä ostaa. Katsoin pöllöä, se oli ihan viehättävä puuveistos, ja sanoin että en halua sitä, ja minulla ei ole rahaa mukanani. Mies löi käteeni toisen pöllön, ja kysyi paljonko olisin valmis maksamaan. Sanoin että en halua pöllöä, enkä etenkään kahta, eikä minulla ole rahaa mukanani. Hän sanoi, että voin maksaa myös dollareilla tai euroilla, ja kysyi paljonko olisin valmis niistä maksamaan. Sanoin en mitään, minulla ei ole rahaa mukana enkä halua puista senegalilaispöllöä. Hän kysyi paljonko olisin valmis maksamaan niistä, hän antaisi minulle hyvän tarjouksen halvalla. Yritin antaa hänelle pöllöjä takaisin, mutta hän vain toisti kysymyksensä kerran, toisen ja kolmannenkin. Laitoin pöllöt maahan ja kävelin tieheni. Kaksi metriä myöhemmin mies, joka oli seurannut vierestä mitä äsken oli tapahtunut, tuli tarjoamaan omia puuveistoksiaan. Tein ilmeen, tuhahdin ärtyneesti, ja hätistin hänet käsieleellä tiehensä.

Sitä minä en anna heille anteeksi, että he saavat minut tuntemaan itseni paskaksi ihmiseksi.

Darin ja Lusakan linja-autoasemilla, matkoistani Intiassa puhumattakaan, olen fyysisesti töninyt kaupustelijoita ja mukaan tarrautuvia "oppaita" tai "auttajia" ympäriltäni, ylipäätään päästäkseni eteenpäin.

Ja sitten: Kolmivuotias lapsi juoksee perässäni, anova katse silmissään rahaa pyytäen. Hän on lapsi, joka ei ole vielä tarpeeksi vanha edes ymmärtääkseen mitä on tekemässä. Hänelle on vain sanottu, että tee näin, sano näin, ole näin, ja hän tottelee koska ei muutakaan tiedä. Ja minä kävelen eteenpäin, yritän ensin jättää lapsen huomioimatta, mutta hän vain seuraa. Sanon "ei", kaikilla kielillä joita osaan ja joita lapsi voisi osata ja ymmärtää, mutta hän vain seuraa. Heilutan vähän kättäni viittoakseni häntä pois, mutta hän vain seuraa, samaa mantraa hokien, sama anova katse silmissään. Olen kävellyt tienvartta jo viisikymmentä metriä, ja yhä hän kulkee perässäni. Alan jo pelätä, että ehkä hän ei kohta osaa enää takaisin sinne mistä lähti, ystävänsä luokse, kolmivuotias poikaparka. Vaikka onkin katulapsi, hän on silti ennen kaikkea pieni ja avuton pikkupoika. Lopulta oikeasti käännyn, ärjähdän hänelle aggressiivisesti, ja heilautan käsiäni kuin lyödäkseni häntä, ja vasta sitten hän kääntyy pois. Minä jatkan matkaani, kivettäen itseni etten kääntyisi takaisin ja varmistaisi että hän pääsee turvallisesti perille. Ihan vain ettei hän juoksisi takaisin.

Sitä minä en anna heille anteeksi, että he pakottavat minut olemaan paska ihminen.
Yksi jo kommentoinut - kommentoi sinäkin.
Kirjoitukset
19.03. Sen pituinen se09.03. Tieto on valtaa07.03. MSC Melody01.03. Heille en anna anteeksi19.02. Poliisit: Turvallisuuden indikaattori16.02. Table Mountain13.02. Chipolopolo10.02. Kotiinpaluu19.02. Tiedote. Laivan aikataulu.07.02. Ulkolaskutaito
© Kimmo Rajala 2011
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.