Table Mountain

Kapkaupunki 16.2.2012

Istahdin kallionkielekkeen varjoon ja hengitin harmistuneesti, saatoinpa muutaman kirosanankin hiljaa itsekseni sanoa. Viimeinen paikka, jossa olisin voinut oikeasti kääntyä takaisin oli mennyt jo 45 minuuttia sitten, ellei enemmänkin, ja lähemmäs puoli kilometriä alempana. Sitä aina lupaa itselleen ettei enää koskaan tee mitään näin typerää -- ja sitten löytää itsensä taas, ei tekemässä typeryyksiä, vaan tilanteessa joka seuraa siitä että on tehnyt typeryyksiä.

Polku lähti aluksi niin mukavana ylöspäin, kivoina portaina, polkuna kaarrellen, yksittäinen vähän isompi nousu jonka kiipeämiseen piti vähän käyttää jo käsiäkin. Sää oli kaunis, aurinko paistoi, mutta vielä aamuaurinko, ei mitenkään tukahduttavan kuumana, ja vielä enimmäkseen Pöytävuoren toiselta puolen. Nyt se loisti tietysti lähes suoraan ylhäältäpäin, oli keskipäivä, olin kavunnut vuorta kaksi tuntia ylöspäin.

Ehkä minä vain hukkasin sen polun. Lähdin väärään suuntaan. Lähdin kapuamaan kuivunutta joenuomaa kun itse polku olisi kiertänyt jossain vähän sivumpana. Huokaus. Se näytti kuitenkin niin helpolta kiipeämiseltä. Ymmärsin tietysti jossain vaiheessa, että osa kipuamistani kivistä oli niin jyrkkiä, ettei olisi mitään mahdollisuutta kiivetä niitä alas. Eivät ne pitkiä olleet koskaan, itseäni lyhyempiä, olin ylipäätään heittänyt edes kangaskassini etukäteen kallion päälle vain muutaman kerran, alle kymmenen joka tapauksessa, aina muulloin en ollut kokenut että kiipeämiseen tarvittaisiin kahta kättä.

Mutta luulin koko ajan, että sitten kun saavuttaisin koko ajan edessäni häämöttäneen huipun, sitten olisin perillä. En odottanut, että sen jälkeen edessäni aukeaisi vielä uusi viidenkymmenen metrin kiipeämisosa. Enkä odottanut, että se näyttäisi paljon jyrkemmältä ja vaikeammalta.

Kuka idiootti lähtee kiipeämään vuorta jota ei tunne yksinään? Ja ilman puhelinnumeroa jonne soittaa jos eksyy. Istumiskohdaltani kyllä näkyi naapurikielekkeiden päälle. Voisin tietysti huutaa ja huitoa ja... Tai sitten voisin vain jatkaa ylöspäin. Ei se mahdottomalta näyttänyt vieläkään. Eikä mitenkään sen vaarallisemmalta kuin vuorenrinteet ylipäätään. Jos liukastuu tai kompastuu, sitten on vaarassa, mutta toisaalta sama pätee kyllä ihan tasaisellakin maalla.

Siinä olivat kuitenkin vaihtoehdot. Joko jatkaa ylöspäin, toivoen että vastaan ei tulisi vielä pahempaa kielekettä josta ei voi ilman apuvälineitä nousta; tai yrittää hankkia apua. Mutta miten he auttaisivat? Helikopterilla? Taitaisi mennä ikuiseksi velkavankeudeksi, etenkään kun vakuutus ei missään tapauksessa korvaa jos lähtee yksin kiipeämään vuorelle. Vakuutuksessani oli muutenkin muistaakseni kohta jossa erikseen sanotaan että vaeltaminen lasketaan niihin "vaarallisiin harrastuksiin", joiden aikana sattuneita vahinkoja ei yleensäkään korvata. Vaellus, ja laskuvarjohyppy, ja riippuliitäminen, ja mitä noita hengenvaarallisia extreme-lajeja nyt onkaan.

Jatkoin siis ylöspäin. Joenuoma jatkui, ja aina välillä pilkahteli kasvuston välistä maata joka muistutti kuin polkua. Olinkohan sittenkin edelleen oikealla tiellä? Joenuoma hukkui puiden ja pensaiden kätköihin, muuttui mahdottomaksi seurata, mutta polku kiersi edelleen sen vierellä. Selvästi tästä pääsee vielä ylöspäin, jos niin moni on siitä kulkenut että siihen on ihan polku jäänyt.

Yksi pahimmista peloistani toteutui: joenuoma alkoi kallionkolosta, ei mistään sellaisesta paikasta johon sitä olisi voinut seurata. Ja polkukin tyssäsi siihen samaan kallioon. Istahdin taas alas. Kirosin. Olin nyt taas kymmeniä metriä korkeammalla kuin äsken, kavunnut polkua ylöspäin jota ei oikein millään tavoin voisi enää palata alaspäin. Takanani oleva seinämä näytti kuitenkin sellaiselta että sitä voisi helposti kiivetä ylöspäin, kolmimetrisenä, ja ainakin tästä kulmasta näytti siltä kuin sitten olisin jo vihdoin huipulla. Olisihan se ironista, että kiipeää toista kilometriä ylöspäin, ja jumittuu vain pari metriä ennen huippua.

Heitin kassini kallion päälle, ja aloin asettelemaan käsiäni ja jalkojani, hakemaan niille pysyviä paikkoja. Niitä oli monta, tätä on helppo kiivetä -- ei mitään sellaista mitä en olisi tehnyt jo alle kouluikäisenä. Kapusin seinämää ylös, ja tiedostin taas kerran, että oikeasti pidän kalliokiipeämisestä. Siksi kai tännekin asti olen kavunnut, ei pelkästään jääräpäisyyttäni, kun en halua koskaan kääntyä takaisin, vaan ihan vain siksi, että kiipeäminen on ollut lähes koko matkan ajan yksinkertaisesti kivaa.

Ja siinä olin, taas pienen seinämän kavunneena, eikä siinä mitään vaaraa ollut, ei koko matkalla mitään vaaraa ollut ollut, ellei nyt aina vaanivaa nilkan nyrjähtämisen vaaraa oteta laskuun -- ja olin perillä! Polku jatkui taas selvänä, siinä oli selkeitä kivistä tehtyjä porrasaskelmia, ja se eteni melko tasaisena vuoren huipulle. Joka suuntaan aukeni hehtaarittain vuorenhuippua, jossa olisi helppo kävellä mihin suuntaan tahansa. Vaikka tämä olisi irrallinen huippu muusta vuoristosta, täällä olisin ainakin helposti nähtävissä. Mutta ei tämä irralliselta huipulta näyttänyt. Tämä näytti huipulta, josta olisi helppo kävellä joka suuntaan.

Eikä se irrallinen huippu ollutkaan. Löysin ison, kokonaan kivetetyn polun, joka välillä puusta tehtyinä polkuina kaarteli pitkin kallionjyrkännettä, ja jyrkimmissä kohdissa oli jopa tikapuut valmiina odottamassa vaeltajia. Ainoa ongelma oli, etten tiennyt kuinka pitkä matka vielä olisi itse Pöytävuoren huipulle, ja juomaveteni loppui -- mutta koska polulla oli muitakin kulkijoita, ei sen pitäisi olla mikään ongelma.

Saavuin siis perille, vuoren laelle. Kapkaupunki ja Atlantti ja Tyyni valtameri aukenivat vuoren ympärillä. Napsin valokuvia ja saavuin tasanteen luo joka oli rakennettu erikseen näköalatasanteeksi. Ja yhtäkkiä, ensimmäisen kerran koko kapuamisen aikan minua alkoi pelottaa. Se oli ihan tavallinen kallionkieleke, johon oli rakennettu muuri aidaksi, ja nyt minua pelotti. Koko ajan kun olin kulkenut vuorta ylöspäin hyvinkin jyrkkien, aidattomien jyrkänteiden reunalla, minulla ei ollut ollut mitään ongelmaa, mutta nyt kun kohdalle sattui samanlainen jyrkänne, joka oli aidattu, minua alkoi pelottaa. Minä pelkään aitoja. Ajatuskin aidan lähelle menemisestä oli ahdistava, ja koko sieluni täytti varmuus että nyt se sortuisi ja putoaisin satoja metrejä alas.

Ei mitään järkeä. Kävin syömässä, ostin juotavaa, ja lähdin kävelemään takaisin alas. Nyt löysin jopa jonkinlaisia opasteita, jotka opastivat sille "helpolle" ja "turvalliselle" reitille alas. Tämä polku oli harvinaisen tympeä ja loppumaton kiviportaikko, joka tuhosi pohkeeni, ja käsivarteni. Sillä ei ylöspäin tuleminen ole koskaan vaikeaa, vaikka nyt vähän joutuisi kalliokiipeilemäänkin; laskeutuminen on se raskas osa, laskeutuminen on se, jossa katkotaan koipia ja nyrjäytetään nilkkoja. Nytkin, niitä portaita laskeutuessani, jalastani lipesi ote, ja kaaduin. Käteni hiertyi kiviporrasta vasten, ja vaikkei verta tullutkaan, kyllä siihen silti vähän sattui.

Ja niin, kyllä se kaatuminen siinä portaissa oli lopulta tämän vaelluksen ehdottomasti vaarallisin kohta. Ylös kiivetessä minua kuitenkin lähinnä ahdisti ennemminkin se mahdollisuus, että sieltä ei olisikaan päässyt ylös asti -- joka ei siis toteutunut -- kun taas alas mennessä oikeasti kaaduin. Ja muutenkin pohkeistani alkoi loppua puhti askel askeleelta, ja hetki hetkeltä jouduin ottamaan portaat varovaisemmin ja varovaisemmin, etten kaatuisi uudestaan.

Eipä siinä. Yritän oppia virheistäni. Ja silti luulen, etten opi vieläkään.
Kommentoi.
Kirjoitukset
19.03. Sen pituinen se09.03. Tieto on valtaa07.03. MSC Melody01.03. Heille en anna anteeksi19.02. Poliisit: Turvallisuuden indikaattori16.02. Table Mountain13.02. Chipolopolo10.02. Kotiinpaluu19.02. Tiedote. Laivan aikataulu.07.02. Ulkolaskutaito
© Kimmo Rajala 2011
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.