Kotiinpaluu

Windhoek 10.2.2012

Tansania on ihmeellinen paikka. Se on jotenkin kulttuurisesti hämmentävän kuollut, toimimaton. Siellä ollessa oli koko ajan sellainen olo, kun olisi kuuntelemassa juoruämmäleikin, tiedättehän, rikkinäiset puhelimet, viimeistä kuiskaajaa. Ensimmäinen leikkijä on alkanut kertoa vierustoverinsa korvaan millaista Euroopassa on, millaista kehittyneessä maailmassa on, mutta korvasta toiseen siirtyessään viesti on pahasti vääristynyt. Lopulta, kun on Tansanian vuoro näyttää mitä oli kuullut, jotenkin kaikki on väärin. Liikennesäännöt ovat hävinneet, palvelut ovat suunnattu ensisijaisesti eliitille ja ulkomaalaisille, asiakaspalvelijat ovat täysin hukassa sen kanssa mitä heidän pitäisi tehdä, vesihanat leviävät käsiin ja sähkölaitteista saa säännönmukaisesti sähköiskuja, ja ostoskeskusten arkkitehtuuri on sokkeloinen ja asiakkaita sen liikkeistä poissulkeva. Mutta kuitenkin se alkuperäinen viestikin on sieltä välistä lähes täysin tunnistettavissa, eikä yhtään omaperäistä ideaa sinne joukkoon ole mahtunut, yhtään oman kulttuurin oivallusta ei ole matkan varrelta mukaan tarttunut -- ainoastaan se kuiskausjonon yksittäinen intialaisleikkijä päätti kertoa että Bajaj-riksat ovat siistejä menopelejä.

Mutta voiko tansanialaisia syyttää. Viimeisten vuosisatojen ajan heidän isäntänsä eivät ole koskaan paikalliskulttuureita kovin arvostaneet. Ensin olivat arabit, jotka näkivät paikalliset ihmiset ainoastaan kauppatavarana. Ei heidän kulttuurillaan ollut väliä. Ne tapettiin, jotka yrittivät pakoon, ja ne jotka saatiin kiinni kahlittiin ja kaupattiin maailman toiselle laidalle pakkotyöhön kuolemaan. Ei siinä kyselty millaisia tarinoita, tansseja tai koriste-esineitä te olette kehitelleet. Sitten tulivat eurooppalaiset, täynnä valkoisen miehen taakkaansa, iskulauseinaan sivistys, kauppa ja kristinusko, tehtävänään pelastaa pois Tanganjikan villit pois alkukantaisista kulttuurimenoistaan. Ja sitten tuli itsenäisyys, ja kommunistihallinto, joka halusi tukahduttaa paikalliset heimokulttuurit ja korvata ne hajuttomalla ja mauttomalla, kansainvälisellä sosialistisella maailmankulttuurilla. Ainoa oma mitä heillä on, on Swahilin kieli, mutta sekin on orjakauppiaiden valloituskieli, opittu, ei luonnollinen, ja yhtä lailla tuontitavaraa kuin englantikin.

Kun juna saapui pois Tansaniasta Sambiaan, kaikki oli toisin. Ei ehkä afrikkalaisemmin, vaikka iloitsinkin asemalla olleista miehistä joilla heilläkin oli afrikkalaiskankaista ommeltuja paitoja päällään. Ajatella: Miehiäkin, jotka pukeutuvat muihin kuin puhtaasti länsimaisiin vaatteisiin. Mikä ilahduttava paikallisuuden tuulahdus. Mutta ei, se mikä erotti Sambian Tansaniasta, oli että siellä vaikutti että he olivat kuulleet korvasta toiseen kuiskitun viestin paljon paremmin. Ehkä se oli heidän parempi englannintaitonsa -- bussin ikkunasta minulle banaaneja myynyt nainen tarjosi niitä hienostuneella brittiaksentillaan: "Could I interest you in five bananas for two thousand kwachas" -- tai en tiedä, mutta jotenkin kaikki toimi paremmin.

Ostoskeskusten portaat olivat näkyvillä paikoilla, ei piiloitettuina pimeisiin nurkkiin ovien taakse, ravintoloissa oli paikallisiakin asiakkaita, pankkien vartijat osasivat osoittaa aseillaan maahan päin, eivätkä sohineet niillä satunnaisiin suuntiin liipasimesta roikottaen. Lusakassa oli jopa katumuusikkoja! Lusakassa oli näkyvällä paikalla oleva soitinkauppa! En tiedä, onko Lusaka sen enemmän "afrikkalainen" paikka kuin Dar es Salaamkaan, mitä ikinä tarkoittaisikaan, mutta ainakin sen kehittäjät tuntuivat tietävän mitä olivat tekemässä. Ja ainakin sen ostoskeskuksissa oli asiakkaita. Asiakaspalvelijatkin hymyilivät, kuin tahtoisivat palvella, eikä niin kuin Tansaniassa jossa he parhaiden sosialististen perinteiden mukaan tiesivät olevansa vallassa ("se, saatteko haluamaanne vai ette on ihan minusta kiinni, joten olisi parempi olla nöyrä ja kuuliainen"), ja ihmiset ostivat ja käyttäytyivät niin kuin palvelut olisivat heitä varten, ei ainoastaan eliittiä ja expatteja varten. Ja mikä yllättävintä: yksikään vesihana ei ollut rikki.

Mutta Windhoek sitten... Afrikka on jäänyt kauas taakse. Windhoek on eurooppalaisempi kuin Helsinki. Siinä missä Dar es Salaam on tunkkainen läävä, ja Lusaka muistuttaa niitä kuvia joita olen nähnyt Meksikosta ja Teksasin eteläosien maaseutukaupungeista, Windhoek on kuin mielikuvieni floridalaiskaupungit. Se olisi kuin Etelä-Ranska, tai jopa Espanja, elleivät nuo eurooppalaiset kaupungit olisi niin täynnä monituhatvuotisia kulttuurinjäämiä. Mutta Windhoekin keskustassa ei ole mitään, mikä muistuttaisi Namibian kehitysmaastatuksesta.

Ostoskeskukset ovat täynnä paikallisia asiakkaita -- sekä mustia että valkoisia. Ravintoloissa istuu ensisijaisesti namibialaisia. Hyvänen aika, täällä saa jopa turistina kulkea rauhassa, ilman hihoissa roikkuvia kaupustelijoita, taksikuskeja ja kerjäläisiä! Ainoa ihonvärini herättämä huuto jonka olen kuullut oli mitä aidoin keskiluokkaisuuden osoitus: rehellisen rasistinen "häivy tästä maasta" -huuto joka sisälsi idioottimaisen ihannoinnin Zimbabwen koko maan tuhonnutta lähihistoriaa kohtaan. Tietysti kävelyni rauha johtuu siitä, että Namibiassa suurin osa valkoisista on paikallisia, ja nämä valkoiset eivät ole sen rikkaampia kuin paikallinenkaan keskiluokka (hyvänen aika, Windhoekin kauppojen ja ravintolojen asiakaspalvelijoissa oli varmaan puolet valkoisia, ja selkeästi tasa-arvoisina työntekijöinä mustien kanssa).

Mutta jos minä vertaan Windhoekia ja Dar es Salaamia toisiinsa, niin kyllähän Dar on huomattavasti mielenkiintoisempi paikka. Kyllä Windhoek on paljon miellyttävämpi, siellä voisi asua jopa ihan mielellään, mutta silti se on kiusallisen tyylipuhdas kopio länsimaisesta kaupungista. Iloitsen ilmaisista museoista ja taidegallerioista, mutta siinä missä Darissa voi ihmetellä kaupungin kaaosta ja hämmentävää toimimattomuutta, ja yrittää paikallistaa niitä yksityiskohtia jossa kaikki menee kummallisesti pieleen, Namibian pääkaupunki on kuin kotona olisi. Liikennevalotkin toimivat, oikeasti, ja niitä noudatetaan. Vielä kun saataisiin pois ne käsiaseita myyvät paikat ja seinillä olevat kiellot joissa muistutetaan että tänne ei saa käsiaseista sitten tuoda, ja jos saataisiin liikenteen jättikokoiset nelivetomaasturit hieman suuremmalta osin vaihdettua pienempiin autoihin (joka tietysti edellyttäisi maan tieverkoston parantamista pääkaupungin ulkopuolellakin), niin Windhoekissahan voisi tulla ihan mieleen Eurooppa eikä pelkästään Amerikka.

Ja Afrikan-matkani mannerosuus päättyy tietysti Kapkaupunkiin. Se ei enää edes leiki juoruämmää, se on aito ja oikea länsikaupunki. Mietin aikoinaan Tansaniassa, että kun laiva laskeutuu ensi kerran Euroopan rantaan, kuinka vahvan kotiinpaluun tunteen silloin saankaan. Siihen en osaa vielä vastata, mutta sen voin jo sanoa, että Kapkaupungissa se tunne jo tuli.

Olen taas kotona.
Kommentoi.
Kirjoitukset
19.03. Sen pituinen se09.03. Tieto on valtaa07.03. MSC Melody01.03. Heille en anna anteeksi19.02. Poliisit: Turvallisuuden indikaattori16.02. Table Mountain13.02. Chipolopolo10.02. Kotiinpaluu19.02. Tiedote. Laivan aikataulu.07.02. Ulkolaskutaito
© Kimmo Rajala 2011
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.