Sen pituinen se

Koti-Eurooppa 19.2.2012

Laiva saapui satamaan, ja minä heitin taas rinkan selkääni ja repun mahaani ja kameralaukun ja kangaskassin käsistä roikkumaan. Tässä maailmassa minä osasin taas toimia, täällä olin ollut ennenkin. Autot ajoivat taas oikealla puolella tietä, ihonvärini ei enää houkutellut kauppiaita ja huijareita, ja oli luonnollista kulkea ensimmäiseksi rautatieasemalle.

Kuljin ympäri Genovaa sen päivän, ja hämmästelin kuinka ihmeessä on mahdollista, että tämä kaupunki ja Dar es Salaam ovat mukamas samassa maailmassa? Genovan historia vyöryy silmille joka käänteessä, Italian kulttuurista ei pääse eroon missään edes vaikka siitä haluaisi, ja ne kivisen kolkot ja alkukeväisen kylmät kadut olivat kaikkea muuta kuin Darin pöllyävät hiekkatiet ja tukahduttava ilmankosteus. Katsellessani Genovan vuosisataisia palatseja ja muinaisia muureja, mietin että Tansanialaisilla on ollut huono tuuri. He ovat aloittaneet arkkitehtonisen maailmansa rakentamisen vasta nykyaikana, nopean elementtibetonin ja jopa lasiseinien aikakautena. Viidensadan vuoden päästä heidän nykyisistä taloistaan ei ole jäljellä enää mitään. Ei silti, eipä Dar es Salaamissa ole yhtä ainoaa taloa, jota kenelläkään voisi jäädä ikävä vaikka ne kaikki tuhoutuisivat tänä päivänä ja tällä hetkellä.

Ja siinä mietin, ja yritin sovittaa yhteen tarinoita Tansaniasta, matkasta Afrikan halki, risteilystä ja matkasta Euroopan halki -- ja totesin että ei. Genovaa ja Newalaa ei voi yhdistää yhden tarinan sisään. Sen risteilyn vielä saattoi; se lähti Afrikasta -- ja kuten Afrikka ylipäätään, sekin oli minulle täysin uusi kokemus. Mutta kun laskusilta päästi minut Genovaan, olin palannut kotiin, olin palannut tallaamaan polkuja joilla olin ollut ennenkin. Tarina Afrikasta oli päättynyt, ja tämä oli jotain uutta, tai jotain vanhaa -- ei kuitenkaan enää Valoisaa Afrikkaa.


Eli siihen siis päättyi se tarina Valoisasta Afrikasta, jossa aurinko paistoi marraskuussakin. Se oli hassu tarina, jossa oli jännittäviä hetkiä, tylsiä hetkiä, muutamia ällöttäviä hetkiä oksennuksineen ja ripuleineen, ja paljon sitä yhdentekevää arkea jota elämä on täynnä niin päiväntasaajan pohjois- kuin eteläpuolellakin.

Mutta nyt on aika antaa tarinan päähenkilön, tuon vielä hetken ajan nuoren miehen nousta laskusiltaa pitkin maihin, kohti uusia seikkailuita, kohti uusia tarinoita. Aurinko on jäänyt Tansaniassa jo kauan sitten sadepilvien taakse, ja päivä päivältä päivä pitenee Pohjolassa, ja jo muutaman ajan perästä se on siellä yhtä pitkä, ja sitten pidempikin, kuin konsanaan päiväntasaajan tienoilla.

Sen pituinen se. Se oli tämä tarina pojasta, joka lähti pakoon kotimaansa pimeyttä, kohtasi uuden vihollisensa lentopelon, ja pakeni sitä bussien, junien ja laivan kanssa maan toiselle äärilaidalle saakka. Onnekkaasti hänelle, se lentokone jolla hänen oli ollut tarkoitus lentää, räjähti kesken lennon ja syöksyi palavana tulipallona mereen haiden syötäväksi. Kuullessaan tämän laivalla poika ihmeissään alkoi uskoa, että hänen pelollaan oli ollut tarkoitus, se oli ollut jonkin suuremman voiman johdatusta, merkki siitä että hänen oli tarkoitus pelastua, ja että hän tekisi elämässään vielä jotain suurta. Mutta oi sitä elämän ironiaa, kun kaksi päivää myöhemmin hänen risteilyaluksensa törmäsi ennenkuulumattomassa tasoristeysturmassa junaan, tappaen kaikki juna- ja laivamatkustajat silmänräpäyksessä. Viimeisillä voimillaan polskien keskellä Atlantin valtamerta pelastusliivinriekaleesta kiinni pitäen Kimmo mietti oliko hänen pakomatkansa sittenkin ollut turha: Kohtaloaan ei voi paeta, eikä pelkotila sittenkään ole mikään ennemerkki tulevasta.

Pah, näitä tosielämän antikliimakseja. Lentokoneet lentävät ilman pienimpiäkään harmeja, ja laivatkin jäävät myrskyn iskiessä vain satamaan odottamaan että se laantuu. Lentopelko ei johdattanut nuorta miestä edes kohtaamaan elämänsä rakkautta laivalla, tuskin edes saamaan yhtään pysyvää ystävyyssuhdetta matkansa varrelta, eikä tuo lentopelon pidentämä matka antanut hänen elämäänsä uutta suuntaa eikä ennenkokematonta merkityksen tunnetta.

Mainittakoon kuitenkin, että sen jälkeen kun tarinamme jo on päättynyt, hän palasi jälleen Wieniin, tuohon eriskummalliseen kaupunkiin, johon Kimmo on aina jollain merkillisellä, sanoinkuvaamattomalla tavalla tuntenut kuuluvansa. Jo silloin, kun hän yhdeksän vuotta sitten sinne ensimmäisen kerran saapui, hän koki tulleensa kotiin. Hän ei osaa selittää tuota tunnetta, jo sen pelkkä kuvaileminenkin on lähes mahdotonta, eikä Wienillä tunnu olevan tarjota mitään selitettävissä olevaa järjellistä syytä olla hänelle se kaikkein läheisin -- mutta yhä edelleen, nyt kun elämän sattumat hänet kaupunkiin taas pariksi päiväksi tuudittivat, se tunne hänen sisimmässään vahvasti virtasi. Ei heti aluksi, ei silloin kun hän saapui kaupunkiin keskelle rautatiekaaosta, junan saapuessa väärälle asemalle ja paikallisliikenteen ollessa jumissa. Ei, silloin hän oli lähinnä harmissaan, ja osittain hän mietti josko sitä kummallista tunnetta enää tulisikaan, ehkäpä se oli tuntunut vain silloin vuosia sitten kun hän kaupungissa viimeksi kävi. Mutta ei, vaikka Wienin viimeisten talvipäivien kylmä viima ja hyytävä tihkusade teki kaupungista ikävän ja ulospäin ankean, vielä tämänkin irvistävän naamarin läpi tuo nuori mies tunsi suuren rakkautensa seireeninomaisen kutsun. Sinä kuulut tänne, hän kuuli kaupungin huutavan, ja noustessaan taas junaan kohti Varsovaa, kohti Baltian maita, kohti Helsinkiä, hän hetken ajan mietti ettei haluaisi lähteä. Mutta sitten hän mietti, että ehkä jonain päivänä vielä, ehkä jonain päivänä vielä.

Mutta se olisi jo täysin uusi tarina, tarina jolla ei olisi enää mitään tekemistä tähänastisen kertomuksemme kanssa, ja tarina, joka on vasta hento potentiaalinen tarina-alkio Suuren Tarinankertojan alitajunnassa. Ei, nyt, tällä kertaa, tämän jälkipuheen virrassa päähenkilömme vain nousi junaan, meni Varsovaan, katsoi tuota kauneimmilta osiltaan sadunomaisen maagista, mutta toisen maailmansodan pommien tuhoamaa, ja sosialismin kolkon arkkitehtuurin raiskaamaa kaupunkia, ja itki kaipuutaan Wieniin.

Mutta kun hän vielä pari päivää Riikassa pysähdyttyään vihdoin pääsi kotoisan Itämeren äärelle, hän pysähtyi tallinnalaisen hostellin aulassa olleen suuren maailmankartan ääreen. Hän etsi sieltä Dar es Salaamin, jopa Mtwaran, joka pienin kirjaimin oli merkitty Tansanian kaakkoiskärkeen, ja sitä karttaa katsoessaan koko tämä tarina tuntui jotenkin epätodelliselta. Siinä se koko reissu oli, seinän kokoisessa kartassa, mutta silti hädintuskin kolmeakymmentä senttimetriä Helsingistä Mtwaraan. Kaikki ne paikat, kaikki ne ihmiset, kaikki ne tapahtumat, ja silti matkareitin seurasi paikasta paikkaan muutamassa sekunnissa. Ja silloin hän tiesi matkan lopullisesti päättyneen. Sillä hetkellä kun matkaa katsoo taaksepäin eikä siihen enää usko, silloin tietää palanneensa lähtöpaikkaan.

Mutta kaikki tämä on vain jälkipuhetta, viimeistä epilogia täydentämässä tarinaa vielä sen jälkeen kun se on jo loppunut. Ihan vain että lukijamme tietäisivat mitä tapahtui päähenkilöllemme tarinan päätyttyä, ja muistaisivat, että vaikka tarinamme päättyykin, hänen elämänsä vielä jatkuu. Hän elää ja voi hyvin, ehkä ei aina onnellisena, mutta enimmäkseen tyytyväisenä.

Antaa hänen siis jatkaa elonsa polkua, ehkä haparoiden neuroosiensa ja pelkojensa kanssa, mutta silti pääosin säntillisesti eteenpäin hoiperrellen. Mitäpä hänelle voisi sanoa? Aika velikulta.
Yksi jo kommentoinut - kommentoi sinäkin.
Kirjoitukset
19.03. Sen pituinen se09.03. Tieto on valtaa07.03. MSC Melody01.03. Heille en anna anteeksi19.02. Poliisit: Turvallisuuden indikaattori16.02. Table Mountain13.02. Chipolopolo10.02. Kotiinpaluu19.02. Tiedote. Laivan aikataulu.07.02. Ulkolaskutaito
© Kimmo Rajala 2011
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.