Kimmo Unkarissa


Monen totuuden valtakunta

[08.09.2003] Mitä sitä kiertelemään. Miskolcin yliopisto on aivan sosialistisen näköinen. Monikerroksisia laitosmaisia betonitaloja, joiden seinien reliefeissä hyvinvoivat työläiset hymyissä suin toteuttavat työtään Kansan Parhaaksi. Itä-Eurooppaan olen tullut.

Paras talo, Kollegium n:o 7, on ilman Työn Sankarien patsaita, mutta talon epävakaudesta johtuen ainoastaan kuusi alinta kerrosta on käytössä, oppilasasuntoloina. Tai ainakin oli viime vuonna, en ole aivan varma asuuko siellä enää ketään, vaikka talon alakerroksissa valot palavatkin. Huoli pois, en asu siellä, enkä edes tarpeeksi lähellä jäädäkseni alle rakennuksen sortuessa. Ja te, jotka rakennuksen haluatte nähdä korkeana maamerkkinä kaunistamassa Miskolcin yliopistoaluetta, pitäkää kiirettä, sillä rakennus puretaan ensi kesänä.

Sillä Unkarikin on muuttumassa. EU:ssa ollaan jo melkein, ja opiskelijat täällä katselevat haikein mielin eurojani laskien vuosia, milloin kenties unkarilaisetkin saisivat käsiinsä nuo Euroopan yhdentymisen kirkkaimmat helmet. Siihen asti käytetään forinteja. (Vihje: Niitä EI kannata vaihtaa Budapestin itäisellä rautatieasemalla, sillä siellä oleva kurssi on älyvapaa. Virheistään oppii, mutta vasta ne tehtyään.)

Unkarin muutos on meneillään myös Kollegium n:o 5:ssä, jossa minä asun. Se on vasta remontoitu. Niin vasta, että seiniin ei parane nojata, mikäli pitää vaatteidensa väristä, eikä lattiaakaan ehditty remonttipölystä puhdistaa ennen asukkaiden tuloa. Sukkajalassakin voi siis kulkea, mutta ne on parempi ottaa pois jalasta silmät kiinni, sillä muuten niiden likaisuus saattaa nostaa tipan silmään.

Remontti on vieläkin meneillään. Tänään siellä tehtiin jotain muutoksia huoneiden lämpöpattereihin tai jotain. Viime viikon loppupuolella etuseinän ikkunalaseja vaihdettiin. Silloin siitä ali kulkiessa oli parempi varoa päätänsä, sillä vanhat ikkunat vasaroitiin hajalle ulospäin, ja taloon kulkijat oli suojattu vain liian pienellä vanerilevyllä. En saanut lasia niskaani, mutta sandaalit jalassa kyllä hirvitti kävellä lasinsiruja pitkin. Askeleet suunnittelin tarkkaan ja varovasti.

Mutta mitä valitan? Päärakennuksen sisäänkäynti on kauneinta IT-huumaista lasiarkkitehtuuria, ja suurin osa yliopistoalueesta on vehreää puistoa, jonka monimuotoisuudesta voi Suomessa vain haaveilla. Ja vaikka kesäloman aikana nurmikkoa ei ajettukaan, heti sen päätyttyä 2. syyskuuta sielläkin on näkynyt miehiä työn touhussa (vaikka en tiedä, mitä he siellä tekevät, sillä yhdellä keskellä yliopistoakin olevalla polulla on ollut kuollut puolimädäntynyt linnunraato saapumisestani saakka.)

Alueella on harrastemahdollisuuksiakin vaikka muille jakaa. Tenniskenttiä, urheiluhalli, jalkapallo- ja koripallokenttiä. Ja ne kävelyteiden päällysteiden kuopat ja railot - pyh - nehän vain osoittavat, että täällä on eletty. Sellainen on siis Miskolcin yliopiston kampus. Kuulemma ainoa laatuaan koko Unkarissa. Siis kampus, jossa koko oppilaitos sijaitsee, ja sen oppilaatkin. Kaupunkikin kuulemma valittaa, kun opiskelijat vain oleilevat kampuksellaan eivätkä tuo rahojaan keskustaan.

Aloitin siis pelottamalla ihmisiä Unkarin rupuisuudesta, mutta kerrotaan nyt toinenkin totuus: Keski-Euroopassa ollaan.

Miskolcin keskusta on niitä paikkoja, joista ei voi päätellä maata muuten kuin kylttien ja ihmisten käyttämän kielen perusteella. Kaupat ovat aivan samanlaisia kuin Saksassakin, tai Itävallassa, nimeä myöten, joten suomalaisella ei ole täällä mitään ongelmia. Ainoastaan palvelua on enemmän kuin Suomessa, ainakin joissain kaupoissa. Ja perustarvikkeet huomattavasti halvempia.

On keskustassakin toki maamerkkejä Unkarin ikävästä visiitistä rautaesiripun takana, eli niitä mahtipontisia teräs- ja betonikolosseja, jotka eivät olleet kauniita valmistuessaankaan, mutta työllistivät sopivasti juuri niitä, joita tuoreimman viisivuotissuunnitelman mukaan pitikin työllistää. Mutta ne ovat syrjässä pääkadulta, joten niitä ei täydy nähdä.

Kuten ei muuten sitäkään, kuinka erilaisessa kunnossa koko kaupunki on heti sata metriä pääkadusta poispäin.

Se on historian valossa jotenkin vaikea sanoa, kumpi nyt sitten on enemmän sitä "oikeaa" Unkaria. Koulussa lapsena saatu kuva ilkeän kommunistihallinnon ikeessä kärsivästä sukulaiskansasta on tietysti lähihistorian totuus. Mutta toisin kuin vaikka Suomella, tällä maallahan on myös loistelian historia Euroopan ytimessä.

Eivätkä senkään ajan merkit ole päässeet täysin tuhoutumaan, Miskolcissakaan. Näin viikon Unkarissa olon jälkeen onkin sanottava, että sehän täällä on hienoa, kuinka yhdessä paikassa istuessaan vain päätä kääntämällä pystyy näkemään monta eri todellisuutta: uljaan, vanhan keskieurooppalaisen valtakunnan, sosialistisen itäblokin maan ja modernin keskieurooppalaisen kapitalismin. Suomessa kun päätään kääntää niin näkee vain, että, kas, tuossakin kasvaa mänty.

Eli jos haluatte mielessänne miettiä, millaisessa paikassa olen, niin ajatelkaa Itävaltaa, vähentäkää vuoret ja lisätkää pari rumaa työlaismonumenttia. Ja muistakaa, että maata on kunnostettu eurooppalaiseen kuntoon vasta kymmenen vuotta.


Kuinka syntyy opintosuunnitelma

[12.09.2003] Täällä on vielä niin turistiolo, että tahtoo aina välillä unohtua, että opiskelemassahan täällä olisi tarkoitus olla. Toisaalta tämä tietysti johtuu siitä, etten ole vielä opiskellut, enkä vielä oikein edes ole varma mitä täällä opiskelen, tai edes minkä opiskelu on mahdollista.

Periaatteessahan täällä pitäisi olla laitoksella erasmus-koordinaattori, joka kertoisi meille mitä tehdä ja miten ne pitäisi tehdä. Ja kyllä täällä sellainen onkin. Hän vain ei ole läsnä. Hauskaa tästä tekee se, että ihmiset eivät oikein yhtään tiedä missä hän on ja milloin palaa. Arviot paluuajasta vaihtelevat välillä "mitä? eikö se ole täällä" ja "muutti pois eikä tule koskaan takaisin". Kukaan ei tunnu tietävän missä nainen on, ainoastaan huhut kiertävät villeinä (huhut ovatkin Miskolcia pyörittävä voima, sen olen jo matkani aikana huomannut).

No niinpä asiat täytyy hoitaa jotain muuta kautta. Onneksi maa on täynnä ystävällisiä ihmisiä, jotka ilmeisen mielellään organisoivat kaikkia asioita, jotka eivät edes ole heidän ongelmiaan. Niinpä olen tämän viikon kierrellyt yliopistoa tapaamassa kaikenlaisia ihmisiä, jotka kaikki ovat kertoneet minulle, että ei hätää, teen mitä teen niin kaikki sujuu hyvin, ja jos jotain ongelmia ilmenee niin käyn vain heille kertomassa ja he hoitavat. Ja yllättäen, niin he tekevätkin.

Ongelma on vain siinä, että kaikki eivät ollenkaan ole välttämättä samaa mieltä siitä, mikä meille on tarpeellista ja mikä ei. Toisaalla sanotaan, että meidän olisi parempi ilmoittautua kursseille samaa kautta kuin paikallistenkin oppilaiden, toisaalla ihmetellään tämän järkeä ja käsketään vain menemään tunneille. Ilmoittauduin kuitenkin (ja ilmoitin muutkin täällä olevat suomalaiset, kun lainasin heidän passejaan) tietokonejärjestelmään. Tai en varsinaisesti ilmoittautunut, vaan seurasin vierestä kun ihmiset neuvottelivat unkariksi ja järjestivät asioitani. Sillä englantiahan täällä ei yleisesti puhuta (ei muitakaan kieliä sen paremmin), joten virastoihin, ja kauppoihin, on syytä ottaa niitä paikallisia mukaan.

Tietokoneohjelma, jonka kautta ilmoittautuminen tapahtuu, on hieno. Totta kai täysin unkariksi, joten ilman paikallisia tulkkeja sitäkään ei voi käyttää, mutta myös toimimaton. Ilmeisesti sillä on jotain ongelmia ymmärtää ulkomaalaisia opiskelijoita, joten emme sitten ilmoittautuneet sen kautta. Se olisi tietysti muutenkin ollut ongelma, sillä ohjelma sammutetaan tänään perjantaina, ja itse asiassa minulla on tapaamisia täkäläisten opettajien kanssa vasta ensi viikolla. Näissä tapaamisissa siis keskustelemme siitä mitä voisin englanniksi (tai vaikka suomeksi) opiskella, kun niillä unkarinkielisillä luennoilla istuminen on vähän kypsähköä.

Eli siis viikon on jo yliopisto avoinna ollut, mutta en ole vielä istunut oikein yhdelläkään oppitunnilla enkä luennolla. Niiden sijaan olen tavannut monta miellyttävää ja auttamishaluista toimistotyöntekijää, opettajaa ja muuten vain unkarilaista, jotka edelleen minulle ovat vannoneet, että kyllä kaikki sujuu hyvin eikä mitään ongelmaa. Ja jos ongelmia on, niin käy vain heille sanomassa, niin ne hoidetaan.

Ja mikä kummallisinta, minä uskon heitä.


Tunnelmapala

[17.09.2003] Tyttö pyörittää kameran ohjekirjaa käsissään.

"Kameran mukana tuli vain unkarinkielinen ohjekirja," sanon, "mutta ystävällinen myyjä haki jostain minulle englanninkielisen."

Lause on tyhjä ja sanon sen vain välttääkseni kiusallista hiljaisuutta, mutta tyttö ei kuuntele. Hän miettii jotain muuta.

"Saanko kysyä sinulta kysymyksen?" tyttö kysyy.

"Totta kai."

Istumme niin, että katsekontakti on lähes mahdoton. Hän katsookin vain maahan, yrittämättäkään katsoa suoraan silmiin. Hän vilkaisee suuntaani.

"Oletko varma?"

Alan ihmetellä, mikä ihmeen kysymys voisi olla niin vaikea, että hänen pitää oikeasti kysyä lupaani sen kysymiseen.

"Kyllä," sanon. Äänensävyni paljastaa, että ihmettelen tulevan kysymyksen sisältöä.

Tyttö hengähtää ja katsoo poispäin. Istumme sängyn vastakkaisilla laidoilla selät vastakkain.

"Miksi et puhunut unkarilaisille ensimmäisellä viikolla?"

Toistan kysymyksen päässäni. Miksi en puhunut unkarilaisille ensimmäisellä viikolla? Mitä hän tarkoittaa?

"Nyt sinä puhut, mutta ensimäisellä viikolla et. Miksi et?"

En ymmärrä kysymystä, enkä sitä, miksi hän sitä kysyy. Mielestäni puhuin unkarilaisille ensimmäisellä viikolla. Tarkoittaako hän, miksi en puhunut hänen kanssaan ensimmäisellä viikolla.

Kun ensimmäisen kerran näin hänet, hän kantoi lattianpesusankoa huoneeseensa. Hän sanoi minulle jotain.

"ämm... En puhu unkaria."

"Ahh.. Olen--" En kuunnellut nimeä tarpeeksi tarkkaavaisesti että olisin sen oppinut, enkä sitä vieläkään tiedä. "Olen naapurisi. Terve."

Hän ojensi kätensä. Kättelin ja sanoin hajamielisenä terve. Hänellä oli vahva aksentti, enkä osannut siitä päätellä, osaisiko hän englantia yhtään jo sanomaansa enempää. Jatkoin matkaani vessaan.

Toisen kerran hän tuli huoneeseemme jonkun nuoren miehen kanssa. He puhuivat unkaria huonetoverieni kanssa. Mies kätteli minutkin ja puhui jotain pitkästi unkariksi. Katsoin muita huoneessaolijoita apua anoen. Kertokaa hänelle, että en puhu unkaria.

Hänelle en puhunut.

"En tiedä, enkö minä puhunut unkarilaisille. Minusta tuntuu, että hei eivät puhuneet minulle."

Katson seinää ja mietin, miten jatkaa vastaustani.

"Täällä ei oikein kukaan puhu englantia, ja, en tiedä, kukaan ei puhunut..." änkytän, koska yhä ihmettelen kysymystä.

Mikä tuo tuollainen kysymys on? Millä oikeudella hän sellaista kysyy? Sehän on täysin henkilökohtainen, suoraan toisen persoonallisuuden ytimeen porautuva kysymys.

Miksi en puhunut unkarilaisten kanssa ensimmäisellä viikolla?

"Sitä paitsihan tapasin ensimmäiset, jotka eivät olleet unkarilaisia vasta tällä viikolla." Puhun lähes totta, olinhan suomalaistyttöjen tapaamiseen asti puhunut vain unkarilaisten kanssa.

"Mutta mehän puhumme sinun kanssasi. Ja me osaamme englantia. Ja tullaksemme paremmiksi meidän täytyy puhua sinun kanssasi."

Lause kuulostaa mielistelevältä ja korostaa merkittävyyttäni kiusallisesti. Silti olen kuullut sen jo ennenkin toisesta suusta.

"Kyllä. Kyllähän ihmiset nyt alkavatkin tulla paremmiksi. Niinkuin Johnny. Hänen englantinsa on parantunut koko ajan."

Mikä hän on edes kysymään, miksen puhunut unkarilaisten kanssa ensimmäisellä viikolla? Emmehän ole edes oikein puhuneet tätä ennen.

Pari päivää aikaisemmin hän luki suomi-unkari-suomi -sanakirjaani ja opetin häntä lukemaan suomea. Näytin hänelle muutamaa piirustustani ja vastasin peruskysymyksiin: mistä olen, miksi Miskolc, mitä opiskelen. Tavallinen tyhjänpäiväinen jutustelu.

Ja nyt hän pyytää minua selittämään ensimmäisen viikon käytöstäni.

Aivan kuin unkarilaisten suusta usein kuuluva kysymys: "Tunnetko itsesi yksinäiseksi?" Ja se kuulostaa aivan vilpittömältä, kuin he olisivat aidosti huolissaan siitä, että istun hetken yksin ja hiljaa. Eihän sellaista kysytä. Suomessa miehet eivät kysy, onko paras ystävä yksinäinen vielä siinäkään vaiheessa, kun tämä jo sitoo narua kellarin poikkiparruun.

Miksi en puhunut unkarilaisten kanssa ensimmäisellä viikolla? Enkö puhunut? Ehkä hänen kysymyksessään on perää. Käännytinhän niin monta minulle unkaria puhunutta vain katsomalla minut tietäneisiin unkarilaisiin päin, että he selittäisivät ulkomaalaisuuteni.

Ja istuin hiljaa epävarmana nurkassa, kun en tiennyt, milloin olisi soveliasta keskeyttää unkarilaisten keskustelua, josta en ymmärtänyt mitään.

Mutta puhuinhan minä! Mutta keskustelinko vai kyselinkö vain. Mutta jostainhan pitää aloittaa.

"Niin kuin ensimmäisenä yönä, kun en nukkunut täällä vaan Kollegium kuudessa, tai mikä talo tuo tuollapäin on," aloitan, sillä haluan hauskalla tarinalla paeta vaikeaa kysymystä, "ja sinne tuli unkarilainen poika, joka yritti puhua kanssani saksaa, jota minä en osaa sanaakaan."

Tyttö huokaisee -- oii -- näin osoittaen sympatiansa.

"Osasi hän pari sanaa englantiakin. Ja sitten hän yritti puhua kanssani saksaa, pari sanaa englantia ja tämän avulla," nostan sanakirjaani, "vähän suomeakin."

"Ja me onnistuimme keskustelemaan. Se oli vaikeaa, mutta onnistuimme."

Hän hymyilee, sillä tarina on aika hauska.

Ja todistihan tuokin tarina, että olen puhunut unkarilaisten kanssa. Onko kysymys todellakin siitä, että en ole ymmärtänyt oikein hänen yritystään kommunikoida kanssani ensimmäisellä viikolla? Vai onko niin, että olen puhunut vain niiden kanssa, jotka ovat ensin puhuneet minulle?

Ehkä hän on oikeassa. Ehkä vain minua tarkkailemalla hän on kyennyt huomaamaan luonteeni kyräilevän ominaislaadun. Sen, jota jotkut eivät ole huomanneet vielä vuosia minut tunnettuaan. Tai sitten he eivät vain ole siitä minulle huomauttaneet.

Tyttö heittää kameran ohjekirjan sängylle ja katsoo taas suoraan silmiin.

"Onko sinulla nälkä?"

"Olen ollut --" aloitan, mutta en saa mielessäni järkevää englanninkielistä lausetta tuolla aloituksella. "En ole syönyt tarpeeksi koko aikana, kun olen ollut täällä."

"Pidätkö paprikakanasta?"


Unkarilaista ruokailua

[23.09.2003] Nyt kun ruumiinlämpö on taas normaalilukemissa ja mahakin ainakin silloin tällöin toimii, on hyvä aika luoda katsaus unkarilaiseen keittiöön ja siihen, kuinka sitä käytän.

Ruokailu Miskolcin yliopistolla on järjestetty siten, että yliopistokampuksen keskellä nousee rakennus, joka sisältää paitsi baarin, Rockwellin, paikallisten suussa Rocky, myös erilaisia ravintoloita. On pitseriaa, on "kreikkalaista" ruokaa, on "kiinalaista" ruokaa, ja sitten on se varsinainen opiskelijakantiini, Menza, joka myy unkarilaista laitoskeittiöruokaa eurolla lautanen (250-290 HUF). Koska muut ruokailuvaihtoehdot edellyttävät seinällä olevan menun ymmärtämistä ja epätoivoista kommunikointia ruuan ojentajien kanssa, tyydyn suosiolla Menzaan, jossa ruuat ovat jo valmiiksi annosteltu lautasille ja jätetty ruokailijoiden otettaviksi. Kassan kanssa toki joutuu asioimaan, mutta jos ymmärtää, kun kassatäti pyytää puuttuvaa kolikkoa vaihtorahan pyöristämiseksi, ja osaa sanoa "köszönöm" (kiitos) tarvittaessa, niin mitään ongelmaa ei ole.

Menzan unkarilainen ruoka, niin tyhmää kuin kansakunnan keittiön tiivistäminen pariin iskevään sanaan onkin, on raskasta, paprikaista, rasvaista ja sisältää paljon keittoja.

Paprikaa on ruuassa kuin ruuassa. Se ei ole paha asia, sillä täkäläiset paprikat ovat varsin maukkaita. Maku on voimakas, mutta ei polttava, ja se tukee ruokien aromeita eikä niinkään peitä niitä. Nyt puhun niin kuin ruuista jotain tietäisin, mutta minun makuuni täkäläiset paprikat sopivat.

Keitoista sen sijaan en tiedä. Eihän niiden syöminen mitään maksa, joten jos napa antaa myöten, niin voi niitä aina ruokailun aluksi alkupalana syödä. Siltähän ne näyttävät kuin koti-Suomessakin, niissä on vain vähemmän perunoita ja enemmän paprikoita. Ja enemmän vaihtelua. Niitä on tullut syötyö sairaana, kun ne menevät helpommin alas, mutta periaatteen tasolla minua vähän ihmetyttää, miten ihmeessä ruuasta muka tulee parempi, kun se sekoitetaan runsaaseen, rasvaiseen, veteen.

Sillä rasvaa ruuista todellakin löytyy. Ja kun ruokia syö, mahanpohjassa tuntuu kuin olisi juuri kiven niellyt. Kerrankin ihan oikeasti ymmärtää ruokalevon idean. Ja varsinkin sitten, jos syö sekä varsinaisen ruuan että keiton alkupalaksi (noin puolitoista euroa) ja saa jotenkin vatsan vastaanottamaan koko ruuan kerralla, niin seuraavan tunnin ajan rationaalisen logiikan sijaan aivoissa vallitsee ähkyn sumentama sotku.

Sitten jos Menza kypsyttää tai se on kiinni viikonlopun kunniaksi voi mennä kaupungille syömään. McDonalds tietysti löytyy Miskolcistakin, ja paljon muitakin vaihtelevan tasoisia pikaruokapaikkoja (eräässä riisi haisi niin ihastuttavalle, että totesin sen syömättä jättämisen olevan parempi vaihtoehto, koska en varsinaisesti ruokamyrkytystä normaalin ripulini päälle enää halua). Keskustassa voi myös syödä ihan oikeissa ravintoloissa, jos tulee porvariolo.

Helsingissä Unkarin konsulaatin seinällä oli Unkarin mainosjuliste, jossa Magyarországia mainostettiin iskulauseella "hanhenmaksaa hampurilaisen hinnalla", ja vähän sitähän täällä ruokailu on. Päädyin muutaman muun vaihto-opiskelijan kanssa Miskolcin ykkösnähtävyyden äärelle, linnaan vesiputouksen äärellä kauniissa "vuoristossa", ja kun meillä oli nälkä, astuimme erääseen ravintolaan syömään. Ravintola oli niin hieno, että ajattelimme ensin jäädä vain vaivihkaa istuskelemaan sen pihalle ja vaikka vain juoda jotain, mutta kunhan tarjoilijat olivat aikansa nauraneet meille, ja me itsellemme, siirryimme sisätiloihin. Ravintolassa oli kaikki hienoudet, vessoista löytyi vessapaperia ja jopa elävää musiikkia (yksinäinen pianisti pimputtamassa rumpukonetaustan päälle Ukko Nooan ylikansallisia vastineita). Palvelu ei tietenkään mitään kieliä osannut, mutta toimi muuten niinkuin pitääkin, ja ruokakin oli hyvää. Ja maksoi 2000 forinttia. Suomessa tuon näköisestä ravintolasta saisi kahdeksalla eurolla vain palan näkkileipää ja puoli lasia vesijohtovettä. Ja hintataso on sama kaikissa ravintoloissa täällä. Kerrankin opiskelijallakin on varaa syödä oikeasti ulkona.

Mutta niin kivaa kuin ravintoloissa syöminen onkin, niiden ulkopuolinen ruokailuni ei ole aivan ollut sen tasoista kun pitäisi. Lähinnä siksi, kun käytössäni ei ole jääkaappia. Huoneen nurkassa sellainen kyllä jököttää, mutta en oikein tiedä, miksei se ole päällä - tai kenen se on. En siis ole käyttänyt sitä. Siispä lämpimien ruokien ulkopuolinen ruokailuni on rajoittunut hedelmiin ja leipään. Juomaksi vesijohtovettä, joka on ihan juotavaa, joskaan ei erityisen hyvää.

Voittaa vesijohtovesi kuitenkin pullotetun. Yksi ensimmäisistä oppimistani unkarinkielisistä sanoista oli "szénsavmentes", joka tarkoittaa hiilihapotonta. Tämän sanan tarpeellisuuden opin interreilatessani, kun aina piti yrittää selittää vettä ostaessa, että "no gas", "no gas", ja silti siinä oli. Ongelma on siinä, että szénsavmentes tarkoittaa hiilihapotonta ainoastaan teoriassa. Todellisuudessa se tarkoittaa ainoastaan sitä, että pullossa on vaaleanpunainen korkki. Ehkäpä hiilihappoa on vähän vähemmän kuin niissä toisissa pulloissa, mutta saa kyllä olla koko ikänsä hiilihappovettä niellyt (kuten moni unkarilainen ilmeisesti on), että pystyy uskomaan niiden valheellisia mainostektsejä. Ylikansalliset vedet ovat kuitenkin ihan oikeasti raikkaita, joten vaihtoehdoiksi jäävät Coca-Cola Companyn Naturaqua, Nestlen Aquarelle ja Evian. Viimeiseen ei kosketa, mutta aiemmat sentään on pullotettu unkarilaisella vedellä. Ja Coca-colan vesi on parempaa.

Mutta mainitsemani jääkaapin puute vaikeuttaa tietysti kalsiumin saantia. Kuten sekin, että kaupoista löytyy vain iskukuumennettua maitoa. Mutta jääkaapittomalle juusto, maito, jogurtti, jäätelöstä puhumattakaan, jäävät pelkiksi ihaniksi haaveiksi terveestä ja vahvasta luustosta. Pullotettuun veteen on kyllä lisätty ripaus mineraaleja, ja joissain ruokalajeissa on juustoa (kuten pitsoissa tai Menzassa tarjoillussa ihmeellisessa juustolautasessa, jossa oli erilailla valmistettuja juustoja juustokuorrutuksella. Se maistui kuin pinaattikeitto: aluksi jännää, mutta lusikallinen lusikallisen jälkeen yhä tylsempää ja viimeiset lusikalliset ovat jo tahdonvoiman voitto fyysisistä vastareaktioista.) Mutta ei kalsium täällä mitään jokapäiväistä leipää ole, ainakaan samassa määrin kuin Suomessa.

Siinäpä lyhyt katsaus siihen, mitä olen Unkarissa syönyt. Söin lisäksi kerran naapurihuoneen tytön valmistamaa paprikakanaa. Pääsin vielä asteen Menzaa lähemmäksi unkarilaista ruokailutodellisuutta. Vähänkö siistiä. Ja kana oli vieläpä ihan hyvää.


Opintorahan ostovoimasta

[26.09.2003] Suomessa opiskelijajärjestöt aina valittavat, kuinka suomalainen opintotuki on hirveän vaatimaton eikä riitä millään elämiseen. En ole täysin samaa mieltä, mielestäni se riittää elämiseen vallan mainosti, mutta tietenkään jos haluaa muutakin kuin vain katon päänsä päälle ja jotain mahan täytteeksi, on parempi saada jostain lisää rahaa.

Siksipä onkin hauskaa olla maassa, jossa opintorahan ostovoima on ihan oikeasti sitä luokkaa, mitä eräät opiskelijat sen Suomessa toivoisivat olevan. Sillä eläminenhän täällä ei maksa mitään. Vaikka asunto maksaakin minulle moninkertaisesti sen, mitä paikallisille (ilmeisesti tähän on jokin hyväksyttävissä oleva syy, kukaan ei vain tiedä sitä), ei se silti maksa mitään. 15 000 forinttia kuussa (60 euroa), kunhan joku viitsii kertoa miten se maksetaan ja kenelle. Tietysti asuntola nyt ei varsinaisesti ole mikään paratiisi (vaikka hyväkuntoinen ja suht' siisti onkin), ja väliin kolme huonetoveria rassaa täydelliseen yksityisyyteen tottunutta suomalaismieltä, mutta hintaan nähden se on aika erinomainen.

Ja elintarvikkeet ovat käytännössä ilmaisia. Kirjoitin jo ulkona syömisen hinnasta, mutta sama linja jatkuu ruokakaupoissakin. Siinä missä Suomessa keskiverto kaupassakäynti vie lompakosta kymmenestä viiteentoista euroa, täällä summa on kahdesta kuuteen. En toki ole ihan samoja määriä tavaraa kaupasta ostanut, sillä olen syönyt täällä enemmän ulkona, ja jääkaapittomana en ole juustoonkaan rahojani polttanut. Nyt tosin huoneeseeni saapui toimiva jääkaappi, joten ehkä ostosbudjettini kasvaa. Tai sitten ei, sillä voin nyt ostaa isompia määriä kerralla.

Mutta jos asuminen on huokeata ja syöminen halpaa, niin matkustaminen on hinnaltaan naurettavaa pelleilyä. Paikallisliikenteen kuukausilippu opiskelija-alennuksineen Miskolcissa on noin tuhat forinttia (neljä euroa), plus-miinus sata forinttia riippuen siitä, haluaako käyttää raitiovaunuja vai ei. Ilman kuukausilippua yksi matka maksaa noin sata forinttia, 96 jos ostaa lipun etukäteen ja 125 jos autosta, joten käytännössä ilmainen kuukausilippu kannattaa ostaa, jos vain kulkee kymmenen kertaa kuukaudessa linja-autolla. Sillä yksittäislipuilla ei ole edes vaihto-oikeutta.

Ja Miskolcista Budapestiin ja takaisin pääsee (67,5 prosentin opiskelija-alennuksella) 1500 forintilla (6 euroa). Tämä hinta siis, jos kulkee kalliimmalla Intercity-junalla. Niillä junilla, jotka pysähtyvät joka ainoaan kuolleeseen käpykylään, matkustaa vähän halvemmalla, mutta hitaammin.

Ja kaikki tämä halpuus maassa, joka ei palvelutasoltaan jää Suomesta juurikaan jälkeen. Kauppojen tuotevalikoima on sama, ellei parempi, ja vaikka junat ja linja-autot luvattoman paljon kulkiessaan tärisevätkin, ne ovat aivan tavallista keskieurooppalaista tasoa. Vika on ennemminkin teiden kunnossa.

Ylellisyystarvikkeet, kuten elektroniikka tai merkkivaatteet, sen sijaan maksavat aivan saman verran kuin Suomessakin. Ellei enemmänkin, sillä Suomessa osaa kaivaa jostain sen halvimman hinnan, ja myyjien ja ihmisten kanssa voi keskustella kielellä, jota molemmat osaavat. Merkkivaatteet nyt tietysti ovat mitä ovat, niiden hinnan on tarkoituskin olla samat joka maassa. Ja kun täälläkin joka tapauksessa kaikki haluavat Niken lenkkarit, Dieselin farkut ja Adidasin verkkarit, ja typerykset ovat täälläkin valmiita maksamaan älyttömiä (suhteessa vielä Suomeakin älyttömämpiä) hintoja isoista nimistä.

Mutta suomalaiselle opiskelijalle tämä tietysti on yhtä juhlaa. Sillä vaikka jotkin tuotteet maksavatkin yhtä paljon kuin Suomessa, niin normaalien elinkustannusten halpuudesta johtuen niitä ylellisyyksiä voi nauttia paljon enemmän.

Ja jos jotain, joka tätä vahingossa lukee, kiinnostaa, niin ilmeisesti se olutkin on halpaa. Vaikka toki en tiedäkään paljonko se Suomessa maksaa, enkä ole sen hintaan täälläkään yhtään huomiota kiinnittänyt. Mutta ne suomalaiset täällä (sillä kaupungin harvoista vaihto-opiskelijoista merkittävä osa on suomalaisia), jotka alkoholijuomien hinnoista jotain tietävät, ovat kertoneet niiden olevan halpoja. Uskotaan.

Mutta oli miten oli, vähänhän tässä on huono omatunto, kun kerran saa lähes vastikkeettomasti Suomen valtiolta kuukaudessa enemmän rahaa kuin unkarilaisopiskelijat pystyvät ottamaan vuodessa lainaa. Ei se oikein ole oikein.


Viikonloppuisin tapahtuu

[30.09.2003] Viikonloput ovat ankeita. Koko kampus huutaa tyhjyyttään. Kaikki unkarilaiset ovat kotonaan, kantiini kiinni, baarikin suljettuna. Tyhjän kollegium viiden käytävillä narisee vain minun rikkinäiset kenkäni, ja niinpä ne talon kymmenen kaupunkiin jäänyttä ulkopaikkakuntalaista (tai ulkomaalaista) tietävätkin tarkkaan missä kuljen. Koko kampusalueella on varmaan viikonloppuisin noin 50 ihmistä, ja heistäkin puolet töissä "opiskelijahostellien" auloissa vaihtamassa avaimia henkilökortteihin ja toisinpäin.

Siispä jotain on keksittävä. Toissa viikonloppuna kävimme tampereelaisen Jennin (Suomen Tampereelta, sillä vaikka Miskolcissakin sen nimiseen kaupunginosaan matkaava paikallisliikenteen bussi jaksaa kerta toisensa jälkeen naurattaa, niin en tiedä tavanneeni ketään, joka siellä asuisi) ja ateenalaisen, mutta Thessalonikissa asuvan, Ioanniksen (kysyin häneltä, miten hän haluaa nimensä taivutettavan suomeksi, Ioannisin vai Ioanniksen, ja hän valitsi jälkimmäisen, koska se "kuulostaa typerämmältä") kanssa Budapestissä. Budapestissä on nättiä. Käykää toki tekin. Ei maksa mitään. Ainakaan opiskelijalle Miskolcista.

Ja tietysti olemme tutustuneet Miskolcin vilkkaaseen yöelämään, jossa baarit sulkeutuvat viimeistään yhdeltä. Paras baari antaa asiakkaidensa piirtää pöytiinsä, tarjoaapa vielä väriliidutkin, joten pakkoneuroottiselle piirtelijälle, kuten minä, se on paratiisi. Mutta viime lauantaina kävimme Jennin, Ioanniksen, Jussin (Tampereelta hänkin), Katrinin (saksasta), Petran (tai sinne päin, kroatialainen), Artemin (unkarilaistunut ukrainalainen) ja hänen siskonsa Tatjanan (kirjotusasu epävarma) kanssa istumassa Cafe Dalissa. Kahvila oli kiva, seinillä oli Dalin piirustuksia, tuskin alkuperäisiä, ja juominen ei tietenkään maksanut mitään. Tee, joka Petran iloksi oli kroatialaista, maksoi 160 HUF. Jonkinlaisen laskun jakamisessa tapahtuneen virheen takia en maksanut mitään, enkä vieläkään tiedä, kuka teeni maksoi. 65 senttiähän se tietysti vain oli, aivan kuten käytännössä kaikki juomat missä tahansa baarissa tai ravintolassa, mutta minua häiritseekin enemmän se, että en yhtään tiedä mitä tapahtui ja miksi tarjoilija lähti tiehensä ottamatta rahojani.

Jatkoimme matkaamme toiseen baariin, joka miskolcilaiseen tapaan on piilotettu niin, että sinne ei varmasti eksy ellei tarkkaan tiedä minne on menossa. Tämä baari oli ovelasti kätketty paikallisen elokuvateatterin (elokuvalippu 200-250 forinttia, esittää elokuvia myös tekstitettynä) alakertaan niin, että sisäänkäynti oli rakennuksen sisäpuolella. Kävimme siellä kuuntelemassa paikallista kellaribändiä, jonka keikalle Ioannisin oli ilmeisesti kutsunut kaksikin bändissä soittavaa henkilöä toisistaan tietämättä. Eli bändissä siis oli kaksi ihmistä, jotka puhuivat englantia. Tämä tilastollinen epätodennäköisyys on selitettävissä ainoastaan sillä, että toinen näistä oli unkarilaistunut saksalainen. Jossain välissä iltaa tarjoilija tuli huomauttamaan, että he haluaisivat sulkea baarin, että jos viitsisimme joskus poistua, niin se saattaisi olla kivahkoa.

Ilta oli ensimmäinen, kun kuljimme pelkässä ulkomaalaisporukassa ilman unkarilaista, joka voisi tulkata, mutta onneksi Artem siskoineen puhuvat ilmeisen erinomaista unkaria. Tai ainakin ymmärtävät, mitä ihmiset heille sanovat. Ei siis pitänyt koko iltaa katsella ihmisten kauhistuneita ilmeitä, kun he yhtäkkiä huomaavat, että noiden outouksien kanssa pitäisi puhua vieraita kieliä.

Osa porukasta jatkoi matkaansa paikalliseen diskoon, joka heidän kertomansa mukaan mukaan oli kauhea, mutta ovella sisään kurkattuani päätin Katrinin kanssa napata taksin yliopistolle. Taksikuski ei tietenkään puhunut sanaakaan englantia, mutta onneksi unkarinopintoni alkavat jo sen verran kantaa hedelmää, että osasin muodostaa huolelliset lauseet "egyetembe" (yliopistolle, en ole varma, onko suffiksi oikein) ja "kollegium öt" (asuntola viisi, teoriassa ainakin). Yllättäen rehellinen taksikuski pisti peräti taksamittarin päälle ja ajoi perille lyhintä mahdollista reittiä, joten kyyti maksoi ruhtinalliset 254 forinttia (euron, matkan pituus noin viisi kilometriä, aloitusmaksu 55 HUF). Toiset eivät aina ole olleet yhtä onnekkaita taksikuskien rehellisyyden suhteen, joten matka on saattanut maksaa jopa tuhatta forinttia, ilmeisen pimeänä.

Ja tässä maassa alkaa ihan oikeasti jo oppia siihen, että tuhat forinttia (4 e) on iso raha. Jos jokin maksaa yli viisisataa (2 e), niin yleensä jää ostamatta. Huolestuttaa vain se, että jos täkälainen rahankäyttö jää päälle toistuvine ulkonasyömisineen, matkustamisineen ja baari- ja kahvilavisiitteineen, niin Suomeen palatessa henkilökohtainen konkurssi on totta alle viikossa.

Mutta halusin vain kertoa tämän sisällöttömän ja tarpeettoman tarinan, että kaikki kotona tietäisivät, että yhä elän, ja että en istu kaikkia iltoja ylhäisessä yksinäisyydessäni valkoista seinää tuijottaen (tämä oli vitsi, naurakaa, kampuksen opiskelija-asuntoloissa ei tunneta yksityisyyttä).


Smaragdikaupunki

[03.10.2003] Olemme kaupungilla, kamerani ja minä. Leikin oikeaa turistia, ja kuljen rakennukselta toiselle napsien niistä kuvia. Kirkko, toinen kirkko, pääkadun kauniit vanhat rakennukset, Unkarin kansannousun muistomerkki, toinenkin. Kuljen yhä syvemmälle Miskocin sisuksiin. Löydän betonisen, rappeutuneen koulurakennuksen suuren, hiekkaisen parkkipaikkana käytettävän joutomaan takaa. Ruosteiset kalterit ympäröivät iloisena pelaavia lapsia. Kaatumaisillaan olevat aidat täynnä kömpelöitä graffiteja ovat näiden lasten normaaliympäristöä. Parkkeeratussa autossa istuva kuski katsoo minua ja kameraani niin oudosti, että päätän jatkaa matkaani.

Seuraan raitiotietä, kunnes löydän hieman ränsistyneiden, romanttisesti, vanhojen talojen keskeltä kauhean keltaisen neliökaupan. Ikkunan kaupat huutavat tarjouksia, aivan kuin koko talo ei jo muuten kirkuisi ympäristölleen olevansa olemassa. Otan talosta kuvia, mutten tietenkään millään onnistu tallentamaan koko ympäristön valtavia kontrasteja yhteen kuvaan. En kahteenkaan. En useampaankaan.

Ylitän tien ja näen seinästä avautuvan pienen sivukujan, joka kunnosta päätellen näyttäisi johtavan täysin uuteen unkarilaiseen todellisuuteen: aitokapitalistiseen köyhyyteen. Talojen seinät näyttävät siltä, että niiden rappauksiin ei ole koskettu ainakaan toisen maailmansodan jälkeen. Tien päässä näkyy jo todellinen halpamateriaalista kyhätty köyhäläiskoti, jonka takana kohoaa kauniin sosialistisia betonikerrostaloja. Kamerasormeni kutiaa päästä painamaan laukaisinta, mutta pihalla seisoo kaksi naista, jotka maalaavat talon ikkunankarmeja.

Enhän voi ottaa kuvia ihmisten kodista kysymättä lupaa sen omistajilta, ainakaan kun he kerran seisovat siinä ja puhuvat minulle. Kai he kertovat, että tie on umpikuja, en tiedä, tai sanovat, ettei täällä ole mitään kuvattavaa. En tiedä, en ymmärrä. "Nem értem", sanon, ja poistun ottamatta kuvan kuvaa.

Lähellä on toinen sivukuja, lähes yhtä ränsistynyt, ja tämän suulla on vielä ruosteiset kalterit korostamassa kujan synkkyyttä. Kun olen nostamassa kameraa sommitellakseni kuvaa, talosta tulee kaksi ihmistä. Lasken kameran ja odotan kunnes he poistuvat. Otan kuvan. Siitä tulee huono. On lähes mahdotonta saada valokuvaan alueen rappeutunutta tunnelmaa. Puhumattakaan siitä tiedosta, että kaupungin kauneuttaan kiiltävä keskieurooppalainen pääkatu on vain kahden korttelin päässä. Taakseni parkkeeraa Securitaksen auto, ja virkavaltaa, jopa yksityistä sellaista, pelkäävänä kätken kamerani ja siirryn eteenpäin.

Otan kuvan likaisesta suihkulähteestä ja sen ympäristön töhryistä (mutta rajaan tuoleille sammuneet asunnottomat ulos), ja taustalla kohoavasta rengasmainoksesta. Tai ehkä valmistajasta, tai maahantuojasta, tai rengaskaupasta. En tiedä, en ole tarpeeksi kiinnostunut.

Palaan kaikki kaksisataa metriä rikkauteen ja hyvinvointiin. Vehreän puiston keskellä seisoo kivinen Szent Istvan ja penkeillä istuu kuhertelevia pareja, joille räikeän seksuaaliset julkiset hellyydenosoitukset eivät ole mikään ongelma. En ota heistä kuvaa, sillä oletan sen olevan varma tapa saada turpaani. Jos he sen sijaan vahingossa osuvat kuvaan, kun kuvaan taustalla näkyvää tylsää ja tavanomaista taloa, ei kai se ole minun vikani? En tee kuitenkaan tätäkään, antaa rakastuneiden pitää julkinen yksityisyytensä.

Kiipeän torilta näkyvälle, mäenrinteessä olevalle kirkolle. Ajattelen, että jos ylempää voisi saada jonkinlaisen kokonaiskuvan Miskolcin keskustasta. Kuvan, jossa Miskolcin monet kasvot voisivat olla yhtä aikaa edustettuina. Kirkolta jatkuu polku vielä ylöspäin, jota seuraan nähdäkseni kaupungin paremmin. Polku kulkee läpi hautausmaa, josta hetken epäröityäni otan valokuvia. Hautakivien tiiviys toisiinsa nähden, niiden koko ja koristeellisuus tekevät alueen tunnelmasta kovin toisenlaisen kuin Suomen hautausmailla. Yritän tallentaa tämän muistikortille, mutten kehtaa kuitenkaan tähän kovin paljoa aikaa käyttää. Jotenkin hautausmaiden harras ja surumielinen tunnelma, varsinkin kirkon varjossa, tekee kuvaamisesta kiusallista.

Mutta tie jatkuu ylöspäin. Syksyn oranssit lehdet sävyttävät harmaata kivitietä. Näkyviin tulee mutkan takaa talo, ja hetken epäröin jatkaa matkaani. Jospa tie päättyy talon pihaan? Lähestyn taloa ja se näyttää autiolta. Epäröin taas hetken. Minne oikein olen menossa? Tie jatkuu. Toinen hylätty talo. Tämä on joskus ollut kaunis, mutta sitten vuodet ovat vierineet ja talo on jäänyt yksin metsän siimekseen. Katson myös alas kaupunkiin päin, mutta puut peittävät maiseman. Otan kuvan talosta, toisenkin, ja kuvan maisemasta, puiden läpi, ja toisenkin.

Tie jatkuu. Se nousee ylöspän, loivasti, rinnettä myötäillen. Mietin, nousisiko tie mäen päällä kohoavalle televisiomastolle ja siellä olevaan näköalakahvilaan. Ehkäpä. Mitta miksi nämä kaikki hylätyt talot? Joidenkin ikkunassa lukee vielä "eladó", myytävänä, mutta ne ovat aivan yhtä ränsistyneitä kuin muutkin. Näissä taloissa ei ole sosialismin jälkeen asuttu, jos sen aikanakaan. Napsin kuvia kaupungista aina, kun puiden lehvästö antaa myöten. Kaupungin hallitseva elementti ovat betoniset suuret asuintalot, mutta myös tunnelmalliset mäet, ja niillä olevat pellot, ja puut, jotka rajaavat kaupunkia.

Nyt näkyy tien varrella jo autokin. Ihmisiä. Kaksi miestä on remontoimassa taloa asuttavaan kuntoon. Tai jotain. Mutta alue ei parane siitä eteenpäin. Päinvastoin. Talot alkavat näyttää asutuilta ja jokaisen talon koirat haukkuvat suomalaisopiskelijaa kameroineen. Puut katoavat kaupunkimaiseman tieltä, mutta kaupunkikin on muuttunut. Nyt kuvaa hallitsevat hoitamattomat vanhat talot. Ja tuolla on jo ensimmäinen aaltopeltitalo.

Voi Toto, minusta tuntuu, ettemme ole enää Kansasissa. Mutta smaragdikaupungin sijaan horisontista nouseekin tehdas ja jättimäiset kasat jotain mustaa ainetta -- voisiko se olla hiiltä? Koirat haukkuvat tuntematonta kulkijaa, ja kadulla leikkivät lapset vähissä repaleisissa vaatteissaan, ja hiekkatie, ja talojen kunto, tuovat mieleen kuvareportaasit jostain kolmannen maailman maista, Etelä-Amerikasta, ehkä Intiasta.

Mietin pitäisikö minun piilottaa kamerani. Olenhan kuitenkin aidossa slummissa. Enkä voi kuitenkaan juuri ottaa kuvia, sillä koirat eivät ole enää ainoita, jotka tarkkailevat askeleitani. En osaa kuitenkaan rikollisia pelätä, sillä en, kameraani lukuunottamatta, näytä mitenkään alueelle kuulumattomalta. Ja Miskolc on pieni köyhä kaupunki, jossa ulkomaalaiset, turismi, ovat lähes tuntematon ilmiö.

Ja tietenkin vastaani astelee kaunis nuori neitonen muotivaatteissaan ja kaikkien keskieuroopassa hallitsevien tyylivirtausten mukaisissa meikeissä ja kampauksissaan. Ja hän astuu sisään ränsistyneeseen, romahduksen partaalla olevaan valkeaan taloon. Ja koira, joka juuri äsken niin vihaisesti ajoi minua tiehensä, nyt iloisesti haukahtaa nähdessään yhden hoitajistaan.

Sitten vastaan tulee kulkukoira, joka ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Ja kissa, joka muiden lajitovereidensa tapojen vastaisesti antaa minun tulla tarpeeksi lähelle ottamaan siitä kuvan. Ja tuon Ladan vieressä parveilee kaksi kanaa. Toivottavasti tuo hanhi poistuu keskeltä tietä ennen kuin seuraava auto tulee.

Olen jo kaukana Miskolcin keskustasta, viisi, ehkä kymmenenkin kilometriä, mutta silti. Mäen toisella puolella, kolmesataa metriä tietä pitkin, on taas toisenlainen maailma. Varmaankin köyhempi kuin mikään paikka Suomessa, mutta silti jo tavanomaisen näköinen. Olen eksynyt.

En tiedä yhtään, missä olen, enkä yhtään, minne olen menossa. Paluu samaa reittiä olisi pitkä, tylsä ja kiusallinen. Katsoivathan ihmiset kulkuani jo kun ensimmäisen kerran kävelin heidän talojensa ohi. Mutta tuolla näkyy jo bussiterminaali! Linja-autoja joka puolelle Miskolcia, ja tuossa on numero 35 keskustaan.

Istahdan bussiin ja katson siihen nousevia ihmisiä uusin silmin. He ovat kauniita, suuri osa nuoria ja hyvin pukeutuneita, mutta silti he voivat olla kotoisin mäen toiselta puolelta. Tuo nuori nainen, jonka korostetun feminiinin asukokonaisuuden rintamuksessa lukee SEXY voi hyvinkin elää viisihenkisine perheineen viidentoista neliömetrin aaltopeltilaatikossa koiransa kanssa.

Kun linja-auto kaartaa keskustaan kaikkien tuttujen saksalaisten kauppaketjujen pihaan, huokaisen helpotuksesta. Ei enää vaikeita kysymyksiä.

Menen Mediamarktiin katselemaan DVD-levyjen hintoja.


Mutta minuahan varoitettiin

[07.10.2003] Ennen kuin tulin Unkariin, yritin tietysti ottaa maasta selvää. Mihin ihmeeseen olen päätäni työntämässä? Tiedon saaminen oli yllättävän vaikeaa. Suomen kirjastoista löytyvät Unkari-teokset kun kertoivat sosialistisesta maasta, eikä varsinkaan Miskolcia haluttu edes mainita missään. Internet-lähteet puolestaan antoivat keskenään ristiriitaista tietoa (tämän olen jälkeenpäin huomannut hyvin luonteenomaiseksi unkarilaiselle yhteiskunnalle -- tästä enemmän toiste). Mutta kolme varoitusta muistan ennen tänne tuloani kuulleeni tai lukeneeni. Nyt Miskolcissa kuukauden oleskelleena on hyvä aika tarkistaa, kuinka hyvin ne pitivätkään paikkaansa.

1) Kukaan ei puhu englantia

Viime keväänä Oulun yliopistolla kävi vieraileva professori Miskolcista, ja kävin häneltä kysymässä, millaiseen paikkaan olen menossa. Ensimmäinen kysymykseni oli se, mikä minua huolestutti eniten: Puhuvatko ihmiset siellä englantia. Vastaus oli vielä kysymystäkin yksinkertaisempi: Ei. Otin vastauksen kirjaimellisesti, toisin kuin osa muista tänne tulleista, ja olin oikeassa. Oletin kuitenkin, että yliopistolla, varsinkin englannin laitoksella, jonne olin menossa, puhuttaisiin. Ja kyllähän englanninopiskelijat puhuvatkin, jos kehtaavat, mutta osalla on niin vahva aksentti, että suomalaisaksenttiin tottuneella on joskus vaikeuksia päästä läpi. Ja kun tiedän, että näistä tulee maahan uusia englanninopettajia, niin ennustan, että seuraava sukupolvi ei ole englanninpuhumisessa paljon parempi.

Ja varsinkin se täällä on kummallista, että kun kaupoissa asiakaspalvelijoilta kysyy puhuvatko he englantia, he vastaavat lähes poikkeuksetta "ei". Kasvoillaan pelokas ilme, joka huutaa: "Mene pois, outo vieraskielinen olento, mene pois!" Interrail-matkalla tottui siihen, että kaikki sanoivat osaavansa vähän, osasivat he yhtään tai eivät, mutta täällä sanovat ei nekin, jotka kuitenkin jotain osaavat. Siksipä Jennin metodi olla kysymättä kielitaitoa ja vain ahdistaa ihmiset nurkkaan niin, ettei sieltä voi paeta on varsin perusteltu. Mutta aina sekään ei auta, sillä osa ihmisistä ihan oikeasti ei puhu englantia.

Eräs niistä harvoista, jotka englantia suostuvat puhumaan, kertoikin, mistä kielitilanne johtuu: sosialismista. 90-luvun taitteeseen asti kaikille opetettiin venäjää, ja maailman yhtäkkiä muututtua kielenopetuksen painopiste käännettiin länteen päin. Englantiin tai saksaan. Ongelma oli vain se, että ammattitaitoisia englanninopettajia ei saada marjapoimurilla mustikkametsästä, ja se, että samaan aikaan sattui olemaan runsaasti venäjänopettajia vailla työtä. Siispä unkarilaisten englannintaito on pikaisesti englanninopettajiksi kurssitettujen venäjänopettajien ansiota. Ja kuulemma kovin kielioppiin keskittynyttä.

Ja kun Miskolcissa ulkomaalaiset ovat yhtä yleisiä kuin Puolangallakin (ei prosenteissa vaan määrässä), eivät täkäläiset ole koskaan onnistuneet käytännön kielitaitoakaan kehittämään. Lähes poikkeuksetta ne, jotka englantia puhuvat ovatkin kotoisin Budapestistä tai ovat jossain vaiheessa elämäänsä käyneet ulkomailla asumassa.

Jotkut täällä kyllä puhuvat saksaa, mutta he ovan aivan yhtä harvinaisia, enkä voi heidän kielitaidostaan mitään sanoa. On se parempi kuin minun joka tapauksessa. Ja paikallisten saksalaisten mukaan useammat puhuvat englantia.

2) Kaikki tupakoivat

Vannoutuneena tupakanvastustajana olin luonnollisesti huolissani, kun luin Let's Go: Eastern Europe -matkaoppaasta lauseen: "From the look of things it seems as smoking is a national pastime." ("Ihmisiä katsellen näyttäisi siltä, kuin tupakointi olisi virallinen kansallishuvi"). No, olin siis varautunut siihen, että maassa olisi paljon tupakoijia, mutta huh huh...

Olen täällä nyt kuukauden ollut ja tavannut satoja ja taas satoja unkarilaisia, ja kolme heistä ei tupakoi. Jos joku sanoo teille lauseen "kaikki unkarilaiset tupakoivat", uskokaa häntä, hän todellakin tarkoittaa sitä. Parhaani mukaan olen täällä yrittänyt pysyä pois tupakansavusta, mutta silti niinä harvoina päivinä kun olen siinä onnistunut on päätäni vaivannut mystinen särky. Eli kun palaan Suomeen, niin ensimmäiset pari viikkoa menevät varmaan vieroitusoireiden parissa -- elimistö huutaa passiivista tupakointia, mutta sitä ei olekaan enää kaikkialla.

Onneksi unkarilaiset sentään pääsääntöisesti kunnioittavat tupakointikieltoja. Huoneissa ei (yleensä) tupakoida, julkiset liikennevälineet ovat (pääosin) savuttomia, ja julkisissa sisätiloissa ei polteta. Baarit ovat tietysti asia erikseen.

Kaikki kyllä täälläkin tietävät, että tupakointi on epäterveellistä ja aina kieltäytyessäni tarjotusta tupakasta muistavat mainita, että hyvä, niin sitä pitääkin, tupakka tappaa, mutta ei se heidän omaa sauhutteluaan estä. Tuleva EU-jäsenyys ei ole vielä tuonut tupakka-askeihin jättikokoisia varoituksia, mutta tuskinpa nekään tupakointia vähentävät. Ja kun kerran kaikki tupakoivat ympärillä joka tapauksessa, niin keuhkosyöpää päässee pakoon ainoastaan ulkomaille pakenemalla.

No, täältä palattuani passiivinen tupakointi ei ole enää se automaattisen päänsäryn antava mörkö, ja väistämättä suhtautumiseni tupakointiin muuttuu asteen ymmärtäväisemmäksi. Ainakin tilapäisesti. Mutta nämä eivät välttämättä ole hyviä asioita.

3) Julkiset hellyydenosoitukset ovat yleisiä.

Suomalaiseen pidättyväisyyteen tottuneena, jossa rakastuneen parin tunnistaa siitä, että he katsovat toisiaan ja mahdollisesti pitävät toisiaan joskus kädestä, unkarilaisten parien toimet herättävät kiusaantunutta hämäännystä. Ei se mitään, että halataan julkisesti ja suudelmatkin -- pitkätkin sellaiset -- ovat kaunis tapa osoittaa rakkautta kumppania kohtaan, mutta välillä nämä hellyydenosoitukset tuppaavat heilahtamaan sellaiseen suuntaan, että ohikulkija muistaa taas yhden Unkarin päävientituotteista olevan voimakkaan pornoteollisuuden.

Eivät nämä hellyydenosoitukset ole missään tapauksessa paha asia, antaa rakastavaisten nauttia toistensa läheisyydestä, ja varsinkin toisiaan suutelevat 60-vuotiaat pariskunnat antavat toivoa pitkäkestoisenkin rakkauden mahdollisuudesta (joskin lähes poikkeuksetta kaikkien opiskelijoiden vanhemmat kuuluvat eronneen). Kyseessä on erilaisen kulttuurin positiivinen piirre. Ennemminkin Suomeen palatessani kauhistelen suomalaisten kylmyyttä. Mutta ei sitä silti osannut aluksi suhtautua tällaiseen, ei tiennyt, miten päin istua ympäristössä.

Vielä mielenkiintoisempaa on se, että täällä ystävyksetkin koskettelevat ja halivat toisiaan enemmän kuin jotkut rakastuneet parit Suomessa. Enkä nyt puhu veljestäni, joka haluaa julkisella paikalla pitää kahden metrin suojavälin vaimoonsakin, vaan normaalimmistakin tapauksista. Unkarilaisten suojamuuri on murto-osa perinteisten suomalaisten vastaavasta. Ja unkarilaisissa käytöstavoissa on kohta poskisuudelmille: kun edes toinen tervehdittävistä on nainen, on paikallaan suudella kerran molemmille poskille.

Nämä olivat siis ne "ongelmat" tai erilaisuudet, joita osasin odottaa, ja jotka olen tosiksi todennut. Vielä mielenkiintoisempia ovat kuitenkin ne, joita en odottanut. Mutta pitää vielä kerätä kokemuksia ja materiaalia, että voin pamauttaa luettavaksenne syväluotaavan analyysin aiheesta "kuinka Unkari voi toimia". Tekstin sisältö tulee olemaan pidennetty versio sanoista "ei aavistustakaan", mutta siitä enemmän sitten kuin sen kirjoitan.


Mutka Slovakiaan

[17.10.2003] Istuimmepas tuossa, minä, Jenni ja Ioannis, Menzassa tiistai-päivällä, ja mietimme, mitä voisimme seuraavana päivänä tehdä. Mitään virallista ohjelmaa meillä ei ollut, sillä kaikki oli peruttu eri syistä, jos mitään yleensä oli ollutkaan. Ruokakin oli pahaa. Pitkään olemme suunnitelleet kaikissa lähialueen kaupungeissa käymistä, pari kertaa olemme jo yrittäneetkin Egeriin lähteä (voi, se on iiihana kaupunki, paaaljon parempi kuin Miskolc, kaikki unkarilaiset sanovat), mutta aina se on epäonnistunut. Ainoaksi tutuksi kaupungiksi Miskolcin ulkopuolella onkin jäänyt sitten Budapest, jonne pääsee aina, ja jossa olenkin jo pariin otteeseen käynyt, nähtävyyksiä bongaamassa tai sitten taidemuseossa.

Nyt me sitten päätimme että nyt me kyllä ihan varmasti lähdemme Košiceen! Košice on Slovakian puolella, mutta käsittääkseni lähes täysin unkarilaisten asuttama, ja Let's Go: Eastern Europe:n mukaan Slovakian kaunein kaupunki. Ja tietysti aivan Miskolcin kyljessä, etäisyys on alle sata kilometriä, rautatietä pitkin hieman enemmän.

Kävimme siis ostamassa liput hienolla unkarintaidollamme (okei, Ioannisin hienolla unkarintaidolla, mutta yhtä hyvin minäkin sitä puhun) ja seuraavana aamuna puoli kahdeksalta junamme jo puksuttikin kohti vieraita maita. Ja hieman yllättäen me olimme kaikki siinä kyydissä. Passintarkistus rajalla oli sitä samaa tasoa mihin kesällä interreilatessa tottui, eli tarkastajat nappaavat passin, toteavat kantta ja kuvasivua vilkaisemalla, että ai jaa, Euroopan Unioni ja Suomi, lyövät leiman jos viitsivät ja jatkavat matkaansa. Ioannisin passia yksi heistä katsoi vähän pidempään, kun kahden suomalaisen passin (joista toinen EU-passi ja toinen ei) jälkeen kolmas ei enää yllättäen ollutkaan samasta maasta. Viisumimmekaan eivät unkarin rajavartijoita kiinnostaneet, vaikka palatessamme passintarkastaja näyttikin siltä, että hänen olisi pitänyt jotain tehdä. Vähän aikaa mietittyään hän kuitenkin päätti sen olevan liian työlästä ja palautti passin.

Aiempi kokemukseni Slovakiasta oli sen pääkaupungista Bratislavasta, ja täytyy sanoa, että sen perusteella en paljoa odottanut. Bratislava näyttäytyi minulle hirvittävänä, lähes täysin rapistuneena ja likaisena kaupunkina, jonka asiakaspalvelu on parhaimmillaan järkyttävää (kassat suljetaan nenän edestä, myyjä lähtee pois asiakkaan saapuessa). Bratislava oli se, joka sai minut hieman pelkäämään Miskolciin tuloa, mutta luojan kiitos Unkarissa ei ole juuri mitään, joka muistuttaisi tuosta kokemuksesta. Ei kyllä ollut Košicessakaan.

Košicen keskusta on jumalaisen kaunis. Pääkadun päästä nouseva kirkko on eräs mielenkiintoisimpia rakennuksia, joita olen koskaan nähnyt, joka ainoan tornin ollessa täysin eri arkkitehtonista tyyliä. Sisältä päin se näyttää ihan goottilaiselta kirkolta, ei mitään erikoista, vaikka saarnastuoli olikin aika vaikuttava, täynnä goottilaista tilpehööriä. Kirkkoa vastapäätä on "tanssiva suihkulähde", suihkulähde, joka suihkuttaa vettä musiikin tahtiin. Pienessä puistossa, jonka keskellä se oli, soi koko päivän musiikki ja valtaisa suihkulähde purskautteli vettä niin tuiristien kuin paikallistenkin iloksi. Kokemusta on mahdotonta sanoilla kuvailla, kuten yleensäkin asioita, jotka silmillään havannoi, mutta sanottakoon, että suihkulähteen runollinen ja romanttinen mahtipontisuus olisi kyllä pitänyt minut pauloissaan pidempäänkin, ehkä peräti tunteja. Ja se musiikkikin, jonka mukaan lähde tanssi, oli kiitettävän vaihtelevaa. Tietysti lähinnä rauhallista, mutta sekoitti sekä klassista että populaarimusiikkia. Vaikka vähän peittyikin suihkulähteen äänekkääseen kohinaan.

Eikä tässäkään vielä koko Košice ollut. Mutta melkein. Kaupungin upea ydinkeskusta on kuitenkin hyvin pieni, ja varsin pian siltä poiketessaan löytää itsensä jälleen itäisestä Keski-Euroopasta. Talot ovat kipeästi peruskorjauksen tarpeessa, eikä niistä kauniita tulisi sittenkään. Kiipesimme kaupunkia ympäröivien mäkien päälle, tai siis yhden sellaisen, ja sieltä katsellessamme muistin taas Bratislavan. Maisemaa hallitsi kaksi jättikokoista, toisistaan kloonattujen kerrostalojen muodostamaa asuinaluetta. Talot näyttivät kyllä siltä etäisyydeltä puhtailta ja hyväkuntoisilta, ainakin ulospäin, mutta - ah - niin tylsiltä. Aivan kuin se maisema, joka avautui Bratislavan linnanpihalta: Samanlaisia betonitaloja silmänkantamattomiin.

Asiakaspalvelussa ei ollut kuitenkaan mitään ongelmaa. Tiskien takana olevat ihmiset paitsi palvelivat niinkuin pitääkin, myös hymyilivät asiakkaille ja vieläpä -- tämä oli Unkariin jo tottuneelle käsittämätön yllätys -- puhuivat englantia!! Tietysti Košice nyt on turistikaupunki, joten kielitaidon sopii odottaakin olevan paremmin kuin matkaoppaiden kuoliaaksi vaikenemassa Miskolcissa, mutta käsittääkseni turismi kuitenkin on lähinnä kotimaista tai itäeurooppalaista, tai enintään saksalaista, joten englannintaito ei kai ole kuitenkaan välttämätöntä. Tai ehkä Slovakian kielenopetus vain on tasokkaampaa, en tiedä..

Ei Košicesta turistille kovin moneksi tunniksi nähtävää irronnut, mutta olihan se nyt Miskolcia siistimpi kaupunki. Heti sinne astuessamme huomasin, ja huomautin ihmisille, että siellä näkyy jotain, jota Miskolcissa soisi näkevänsä paljon enemmän: taloja remontissa. Sillä talojen korjaus jos mikä on merkki yhteiskunnan noususta kohti länsieurooppalaista hyvinvointia. Ja Miskolcissa en ole vielä nähnyt yhtään taloa, opiskelija-asuntoloita lukuunottamatta, remontoitavan. Oli Košicessakin vielä paljon remontoitavaa ja puhdistettavaa (kaikki talot ovat täällä päin, ja Budapestissakin, niin mustia, niin nokisia, että niiden todellinen kauneus on lähinnä potentiaalista).

Kyllä Košice kuitenkin kuvaani Slovakiasta huomattavasti kirkasti. Ja sen keskusta oli ihan oikeasti kaunis. Siitä varsinkin pidin, että sinne oli hankittu lähiaikoinakin julkista taidetta, eikä vain luotettu menneiden aikojen tenhoon. Ja ne uudetkin veistokset olivat pätevien ihmisten työtä, kauniita katsella ja ilahduttavia ajatella.

Päivän nautittuamme vieraista maista palasimme illaksi kotiin Miskolciin, valmiina uusiin seikkailuihin. Joita olisi syytä tulla, sillä ensi viikolla yliopistolla on syysloma, jolloin opetusta ei ole, ja todennäköisesti kaikki opiskelijatkin lähtevät koteihinsa. Ehkäpä nyt jo pääsisin sinne Egeriin asti.


Kylmyys ja pimeys

[18.10.2003] Katsahdinpas tuossa yhtenä päivänä kalenteria, ja huomasin kauhistuksekseni, että nythän on menellään lokakuun puoliväli. Yleensä tähän aikaan makailen sängynpohjalla 10-12 -tuntisia yöunia ja hiljaa mielessäni toivon, että kun avaan ikkunan, pihalta löytyisi edes lunta. Mutta ei koskaan. Pihalla sataa vettä, on pimeää ja kaikki ihmiset elävät kuin unessa.

Se olikin yksi tärkeimmistä syistä lähteä Unkariin. Unkari oli tarpeeksi etelässä. Oletin, että Unkarissa riittäisi auringonvaloa riittävästi läpi vuoden, eikä minunkaan pitäisi taantua jokavuotisen syysmasennuksen orjaksi. Ja olin oikeassa.

Ainakin vielä täällä on ihan kesä, siis mikäli valon määrään on uskominen. Hyvä on, kuudelta on jo pimeää, mutta toisaalta aamuseitsemältä on valoisaa. Illan pimeys tietysti pahenee viikon päästä kun kelloja siirretään, mutta kyllähän se aina antaa ihan erilailla energiaa herätä auringonvaloon kuin pimeyteen.

Mutta syyssateetkaan eivät vielä ole alkaneet. Ilmeisesti ne alkavat parin viikon sisään, ainakin niin kaikki paikalliset kertovat. Vielä toistaiseksi aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Mutta viime keskiviikosta alkaen aurinko ei ole kuitenkaan enää jaksanut kunnolla lämmittää, vaan lämpötila on päivisinkin laskenut kymmenen asteen tuntumaan. Illallahan täällä on ollut kylmä saapumisestani asti. Mutta toisaalta sinä aamuna, jolloin lähdin kotoani Puolangalta kohti Unkaria, lämpötila oli viisi astetta, kylmempää kuin täällä on vielä toistaiseksi ollut kertaakaan. Ja tämän viikon keskiviikkoon asti auringossa seisoessa oli vielä ihan oikeasti lämmintä.

Ilmeisesti tämä auringon lämmittävän vaikutuksen yllättävä loppuminen on täällä hyvin tiedossa, sillä itse asiassa minulle kerrottiin jo etukäteen, että opiskelija-asuntolani vuokra nousee lokakuun 16. päivästä alkaen, jollon käynnistetään lämmitys. Eli nyt maksan jo lähes kymmenkertaisesti sen vuokran minkä paikalliset maksavat asumisestaan. Mutta ei se lämmitys ole ollenkaan paha ajatus, kun kylmä kerran tuli juuri silloin kun pitikin.

Onhan täällä tietysti ollut ruska kovaa vauhtia tulossa syyskuun puolivälistä alkaen. Kun aikanaan ostin kameran, halusin pitää kiirettä, että ehtisin napsia pari kuvaa vielä vihreästäkin Miskolcista, ja melko heti kameran oston jälkeen vihreys alkoikin vähän kerrassaan huveta. Tämä oli syyskuun puolivälissä. Ja nyt täällä alkaa jo ihan oikeasti olla kunnon syksyinen väriloisto. Joka ei ainakaan jää jälkeen Suomen vastaavasta, sillä täällä on niin paljon erilaisia lehtipuita, joilla on kaikilla omanmuotoisensa ja -värisensä lehdet. Mutta en ole koskaan varsinaisesti ollut ruskan ystävä Suomessa. Lehtien värjääntyminen ja varina vain muistuttavat aina siitä, että kohta tulee syksy ja pimeys ja masennus...

Ei, mutta ihan oikeasti, minä taidan ruveta viettämään kaikki syksyni Unkarissa tai jossain vielä etelämpänä. Pelkkä suomalaisen syksyn muisteleminen ahdistaa.


Lyhyt teksti opiskelusta

[20.10.2003] Isä soitti tässä viime viikolla. Soitolle oli syykin, mutta se ei nyt ole tässä tärkeä. Hän kuitenkin yhdessä vaiheessa kysyi minulta, että miksi minä en kirjoita tänne nettiin mitään siitä opiskelusta. Opiskelemaanhan minä Unkariin kuitenkin lähdin. No, okei, täytetään hänen toiveensa, ja kerrotaan kaikki, mitä olen saanut selville unkarilaisesta yliopistojärjestelmästä yleensä, sekä vaihto-opiskelusta Miskolcin yliopistossa.

Yleisesti näyttäisi siltä, että ainakaan Miskolcin yliopistossa ei ole tietoakaan Suomen akateemisesta vapaudesta. Kaikille opiskelijoille lyödään joka vuoden alussa lukujärjestys käteen, ja jos lukuvuoden loppuun mennessä kaikkia kursseja ei ole suoritettu kunnialla loppuun, seuraava vuosi käytetään uudestaan samojen kurssien opiskeluun. Muiden tiedekuntien ja aineiden luennolla ja harjoitusryhmissä saa käydä, mutta ei niistä mitään hyötyä ole, ellei erikseen käy hakemassa niiden opiskelijaksi. Pääaineen ohelle saa toki ottaa muitakin opintoja, mutta toinen opiskeltava aine paitsi maksaa, se täytyy opiskella viikonloppuisin. Ja muutenkin unkarilaisten systeemi on aika tiukka -- vaikka he lähtisivät ulkomaille vaihtoon, tulee heidän opiskella samat kurssit mitkä kotimaassaankin samassa ajassa, tai sitten kesälomalla kotiin palattuaan.

Tiivis ja kaikille identtinen lukujärjestys ja lukukausien loppuun painottuvat tenttikaudet tietysti mahdollistavat kurssien opettajille ihan eritasoisesti läksyjen antamisen, ja kotityötä onkin tehtävänä ihan oikeasti. Ainakin sellainen kuva minulle on tullut, kun olen paikallisten kanssa asiasta keskustellut ja heitä seurannut täällä asuntolassa.

Vaihto-opiskelijoille tilanne sen sijaan on varsin erilainen. Tietysti meillä nyt täytyy olla täysin erilainen vapaus ottaa tarvitsemiamme kursseja, kun ulkomailla ei tietenkään ole samat kurssit samassa järjestyksessä tarjolla, joten saamme käytännössä ottaa minkä hyvänsä kurssin mistä hyvänsä laitoksesta, ellei peräti tiedekunnasta. Ongelmahan on vain se, että kaikki opetetaan täällä unkariksi (paitsi öljynjalostus, jota opiskelemassa onkin lähinnä Lähi-Idän keskiluokkaa), joten vaihto-opiskelijan tehtäväksi jää lähinnä kirjoittaa esseitä ja sopia yksityiskonsultaatioista opettajien kanssa. Mikäli jostain vahingossa löytää jonkun, joka englantia osaa. Ja onnistuu vieläpä löytämään tämän toistekin, sillä sovittujen aikojen pitäminen ei ole unkarilainen hyve.

Englantia tietysti voi englanninlaitoksella englanniksi opiskella, ja olenkin istuskellut parin aineen luennoilla ja oppitunneilla saadakseni jonkinlaista kuvaa miskolcilaisesta opiskelusta, mutta ei niillä istumisesta minulle varsinaisesti mitään hyötyä oman tutkintoni kannalta ole. No, se nyt oli tiedossa jo ennen kuin tänne tulin -- jos todella olisin halunnut opiskelemaan lähteä, niin minun olisi pitänyt mennä johonkin englantia äidinkielenään puhuvaan maahan. Tai edes jonnekin, jossa yleensä joku puhuu pari sanaa englantia.

Unkaria minä olen täällä muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa opiskellut, kun ne kurssit kerran ihan meitä varten järjestettiin. Kuusi tuntia viikossa. Ehkä joulukuuhun ja kotiinpaluun mennessä alan jo alkeita sen verran osata, että jos täällä vielä vuoden pari olisin, niin pystyisin jo auttavasti kommunikoimaan paikallisten kanssa. Ei unkari mahdoton kieli ole, ainakaan suomalaiselle, jolle suomalais-ugrilaisten kielten perusrakenne on syötetty jo äidinmaidossa, mutta neljä kuukautta on lyhyt aika. Joka päivä sitä kyllä huomaa osaavansa aina vähän enemmän, niin, ettei enää joudukaan liikkeestä poistumaan, kun myyjä kieltäytyy puhumasta englantia, mutta niin kauan kun pysty edes ymmärtämään ympärillä käytävän keskustelun aihetta, niin aika avuton on olo.

Kenties siksi en ole paljoa puhunut opinnoista, että niitä ei lopulta niin paljoa ole, ja siksi, etteivät ne kuitenkaan kovin ratkaisevasti poikkea Suomesta. Paitsi, että Suomessa tietysti on paljon enemmän kirjatenttejä ja opiskelu on huomattavasti vapaampaa. Mikä ei ehkä ole tehokasta, mutta yleissivistävyyden kannalta aivan eri planeetalta.

Mutta paljon muuta olen täällä oppinut. Tiedän nyt paljon lähtötilannetta enemmän Unkarista, unkarilaisista, unkarin kielestä, Unkarin kulttuurista, ja mikä tärkeintä, itsestänikin. Ja todellista tietoahan ei opintoviikoilla mitata.


Välisoitto sadalle eurolle

[26.10.2003] Miskolcilaiset aina valittavat, että heidän kaupunkinsa on hirvittävän ruma ja ankea ja kauhea, ja että jos hyvin tekisin, niin menisin Egeriin, tai edes Debreceniin. En ole ollut samaa mieltä -- hyvä on, jotkut talot vähän kaipaavat kunnostusta ja keskusta on pieni ja puolikuollut, ainakin iltaisin -- mutta ihan hyvä paikka tämä on. Ihminen asuu missä vain, koti on koti, vaikka se olisi Kainuussa keskellä metsää 100 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Ja se kaupunkikin on Kajaani. Minulle Miskolc on kuitenkin ollut erilainen, jotenkin lievästi eksoottinen, ja sikäli kiinnostava.

Yhteinen kieli on hieno asia. Se, että pystyy tuosta noin vain juttelemaan ihmisen kanssa kaikenlaisista asioista niin, että molemmat ymmärtävät (ainakin yleensä), se on se, jota huomaa alitajuisesti kaipaavansa, kun se yhtäkkiä on taas mahdollista. Budapestissä oli hostellin vastaanottovirkailijana (Yellow Submarine, upea, kodikas hostelli, joskin vessa on aika pieni ja ongelmallinen, suosittelen) miellyttävyyttä pursuava, sympaattisen näköinen nuori nainen, ja kysyttyäni häneltä tapahtuuko Budapestissä mitään tasavallan juhlapäivänä -- ei -- pystyinkin yhtäkkiä vain jäämään juttelemaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Lähinnä Unkarista, vaihto-opiskelusta, matkustamisesta, Suomesta... Tiedättehän: small talk.

Se oli ihmisille ilmeisen kummallista, että matkustin yhdessä Ioannisin kanssa. Sillä Kreikkahan on tuolla ja Suomi tuolla. Mitä ihmeen yhteistä voi olla kreikkalaisella ja suomalaisella kuin samat kansallislipun värit ja purppuranpunainen EU-passi. No, me selitimme.

Mutta nyt vain hypin asiasta toiseen, aloitetaan ihan alusta:

Kun kävin heinäkuun alussa Helsingin Unkarin konsulaatissa viisumihakemuksia täyttelemässä, siellä oli myös nainen, joka hänkin oli matkalla vaihtoon Unkariin. En siihen silloin kiinnittänyt paljoa huomiota, kun Unkarin maantieto oli minulle täysin tuntematon, mutta hän sanoi olevansa matkalla maan lounaisosaan, Pécsiin. Tiesin vain, että se on ihan eri päässä maata kuin Miskolc. Juttelimme viisumihakemuksen täyttämisestä, vaihtoon lähdöstä, Unkarista, matkustelusta... Tiedättehän: small talk. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa (kiitos samoin) emmekä varmaan enää koskaan tapaa.

Tämä tarina on täysin turha yksityiskohta elämästäni, mutta tulipa vain mieleen, kun Ioannisin kanssa Pécsissä kävin. Olen kateellinen sille naiselle nyt; niin paljon paremmalta Pécs näytti.

Kylmähköksihän maa alkoi matkamme aikana käydä, nollaa astetta ja sen allakin -- tosin aurinko nyt lauantaina Pécsiä vähän lämmitti, ja teki kaupungista kauniimpaa. Miskolcissa lunta oli satanut jo aika paljonkin. Niin, että olisi voinut pienen lumiukon touhuta, jos sille päälle olisi sattunut, ja jos olisi varustautunut matkalle sellaistakin tekemismahdollisuutta ajatellen.

Pécsissä Ioannis ja Lucy kylmyyttä kauhistelivatkin, ja ilkkuivat suomalaisen vereni tottuneisuutta alhaisiin lämpötiloihin. Mutta he nyt ovatkin Kreikasta ja Australiasta. Kreikassa lämpö kuulemma tammikuussa hupsahtaa jopa päiväksi pariksi pakkaselle, ja vuorilla on aina kylmä, mutta Australiassa kylmyys taitaa olla aika tuntematon ilmiö. Ainakin tähän aikaan vuodesta. Mutta Lucy onkin asunut viimeiset pari vuotta Lontoossa töitä tehden, joten oli hän jo kylmää kokenut. Haluaa vain ennen kotimatkaansa vähän matkustaa ja nähdä Itä-Eurooppaa.

Sitä kun ei koskaan tiedä, huomenna voi jäädä pakettiauton alle, ja se oli siinä. Lopputekstit ja näkemiin, vaikka johdanto oli vielä kesken.

Ei Pécs tietenkään mikään Budapest ole. Ei nähtävyyksiensä määrän, ei niiden vaikuttavuuden, ei tekemismahdollisuuksien eikä ihmisten kielitaidon suhteen. Budapestissä minulta meni ihan sormi suuhun, kun vettä ostaessani myyjä yhtäkkiä pamautti: "With or without gas?" Miskolcissa olin jo tottunut siihen, että ihmisille sanotaan "viz, szensavmentes", tai jos he osaavat englantia, niin sanotaan "no gas, NO gas", ja osoitetaan sitä pulloa, jossa on vaaleanpunainen korkki, ja kun se silti tuovat väärän pullon, niin sanotaan se kuitenkin unkariksikin. Mutta yhtäkkiä tiskin takana kysytäänkin ihan oikeoppisella englannilla haluanko veteni hiilihapolla vai ilman. Ja minä jään vain änkyttämään "no gas, no gas, no gas..."

Budapest on tietysti oikea, iso keskieurooppalainen pääkäupunki, jossa näkemistä riittää päiviksi. Ja öiksi -- osa Budan, ja Pestinkin, kauneimmista taloista on kovin kauniisti valaistu. Mikään ei tietenkään enää suuremmin säväytä, kun on nähnyt öisin säkenoivän Pariisin tunnelmallisen loiston (lämmin kesäilta, ihmisiä, Seinen liplatus, ah, Pariisi), mutta kyllä Budapestkin kokemisen arvoinen yövaloissaan on, jopa lokakuun jälkimmäisellä puoliskolla. Varsinkin Budai Palota oli kaunis.

Pécsissä osattiin pari sanaa saksaa -- ja ymmärrettiin yksinkertaista englantia. Onneksi kielitaitoinen Ioannis (osaa kreikkaa, luonnollisesti, ja italiaa, vähän ranskaa ja saksaakin. Ja unkariakin tietysti siinä missä minäkin.) osaa auttavasti saksaa, joten jotain saimme aikaan. Siinä ei minun kielitaitoni paljon auttanut, eikä sekään, että Lucy osaa vähän ranskaa, kun hotellivirkailija vain saksaksi hoki jotain.

Budapestissä hostellissamme oli vieraina paljon äidinkielenään englantia puhuvia. Itse asiassa siellä ei muita ollutkaan. Oli amerikkalaisia, irlantilaisia, paljon australialaisia, ja pari sellaistakin brittiä, joiden aksenttia eivät hostellissa olleet maanmiehensäkään ymmärtäneet. En oikein tiedä miksi, mutta minä ja Ioannis taisimme olla ainoat, jotka puhuivat lingua francaa eivätkä äidinkieltään. Joka tapauksessa siellä oli tämä australialainen, 26-vuotias nainen, Lucy, joka hänkin osoittautui olevan matkalla Pécsiin. Sittenpä Pécsissä vietimme perjantain kaikki kolme yhdessä -- päädyimme hotellissakin kaikki samaan kolmen asuttavaan huoneeseen.

En tiedä, mitä Pécsin hotellin sisäänkirjoittautumisessa tapahtui, mutta vihdoin löydettyämme sen -- hotelli Deltalla ei ollut minkäänlaista kylttiä missään -- ainoa Delta-niminen oli ravintola, johon emme luonnollisesti päässeet nukkumaan -- aluksi hotellivirkailija möi vain ei-oota. Hotellissa on vain yksi sänky, kaikki eivät mahdu. Tämän hän kertoi saksaksi, vaikka ei hän ilmeisesti sitäkään osannut. Lähdimme jo turhautuneina pois tuskastuneina raahaamaan Ioannisin matkalaukkua (kuinka joku voi pakata niin isoin matkalaukun täyteen neljän päivän matkaa varten?), mutta tavattuamme taas yhden australialaisen miehen, joka hänkin asui hotellissa, palasimme takaisin, koska osoittautui, että ainakin hänen huoneessaan pitäisi olla kaksi tyhjää sänkyä. Ja yhtäkkiä hotelliin mahtuikin ihan hyvin.

Lauantai-iltana Krakovan-junan puksuttaessa kohti lumista, pimeää ja viikonloppuisin niin autiota Miskolcia, jokin pieni ääni takaraivossani oli avoimen pettynyt siitä, että pitää palata Miskolciin. Niin paljon kauniimpi, elävämpi ja avoimempi oli Pécs. Kukaan ei kauhistunut, kun heiltä kysyi englannintaitoa, kukaan ei tuijottanut pitkään (ja osoittanut henkisellä sormellaan), kun huomasi, että me emme olekaan paikallisia. Ja talot olivat korjattuja, ja suuri osa niistä, uusistakin, varsinkin aika laajassa keskustassa, oli ollut rakennettaessakin kauniita.

Joku sanoi, että Miskolc on maailman peräreikä -- noh, noh, liioittelevat, ei tämä paha paikka ole. Mutta voisi olla paljon parempikin. Ehkä paikallisten pitäisi vain uskoa kotikaupunkiinsa enemmän.

Budai Palota, palatsilinna linnamäen huipulla, joka on öisin valaistu sekä keltaisin että valkoisin valoin, niin, että se kohoaa pimeydestä vielä hallitsevammaksi kaupunkikuvassa kuin mitä se päivisin on, Budai Palota pitää sisällään Unkarin kansallisgallerian. Kävimme jo aiemmin Szépmûvészeti Múzeumissa, jossa esitellään kansainvälistä taidetta (osa hyvinkin vaikuttavaa, kuten huone täynnä El Grecoa, onpa yksi Gallen-Kallelakin), mutta halusin tietää, ovatko unkarilaiset itse mitään tehneet. No, kyllähän 1700-luvun ja 1900-luvun taiteilijat suomalaiset kollegansa pesivät sata - nolla, mutta mutta...

Tässä vaiheessa tekstin kirjoittamista nukuin yöunet. Näin unta, mutten muista mitä -- todennäköisesti julkisia liikennevälineitä, vanhoja koulukavereita ja kimppuuni hyökkääviä hyönteislaumoja -- kuten aina. Miskolc on kuitenkin "koti", se, jossa nukkumiseen on tottunut, se, missä nukkuu parhaiten. Vaikka huonetoverit mölyävät aamukolmeen ja käytävällä hummataan auringonnousuun, minä vain nukun. Niin olen jo metelissä nukkumiseen tottunut.

Kun Lucykin hotellihuoneestamme aamukuudelta lähti kohti uusi seikkailuja, kohti Kroatiaa, en herännyt. Olinkin kyllä jo väsynyt: yöunet olivat edellisinä öinä jääneet vähän yli kuuteen tuntiin (se riittää niin kauan kun on liikkeessä, kun pysähtyy, nukahtaa heti). En toivottanut hauskaa matkaa, ja sinne meni Lucy. Emmekä varmaan koskaan enää tapaa.

Unkarilaiset 1800-luvun realistit olivat ymmärtäneet naturalismin kovin väärin. Toki taidesuuntauksena naturalismissa oli tarkoitus näyttää yhteiskunnan huonompiosaisia: talonpoikia, kodittomia, syrjäytyneitä... Mutta unkarilaisten naturalismissa, etenkin Mihaly Munkacsyn (unkarilaisittain Munkacsy Mihaly) maalauksissa, "naturalismi" oli puhdasta ankeutta. Kun pikkutyttö leikki koiransa kanssa, hän näytti vain masentuneelta, taiteilijan vaimon muotokuva oli purskahtamaisillaan lohduttomaan itkuun -- taideteosten nimet olivat rataa "tuomitut", "kadotetut", "menetetyt"... Ja muutkin taiteilijat jatkoivat samaa rataa. Koko 50-vuotinen kausi taiteessa, ja kaikki työt synkkiä, ahdistavia ja masentavia. Ei jälkeäkään Schjerfbeckin herttaisesta "Toipilaasta" tai Degas'n pinkeistä balettitytöistä.

Vain mustaa, synkkää ja harmaata. Kuin miskolcilaisten näkemys kotikaupungistaan.

Kirjoitin taidemuseon vieraskirjaan suomeksi: "Minäkin kävin täällä. Ihan tykkäsin." Ja nimeni. Sillä 1800-luvun elämää inhoavista taiteilijoista huolimatta siellä oli ihan nättejäkin töitä.

Mitä vielä puuttuu? Ai niin: Pécs. Pécs on keskieurooppalainen pikkukaupunki, jossa vanha, muurein osittain ympäröity keskusta kohoaa kauniisti mäelle, ja jonka erikoisuutena pääkadun paraatipaikalla nousee moskeija -- muistona ottomaanien visiitistä unkarilaisten hallitsijana, tosin moskeija oli muutettu kirkoksi. Oli siellä oikea kirkkokin (montakin tietysti, mutta yksi iso), sellainen katolisen mahtipontinen, täynnä kultaa ja koristeita -- ja oli sen vieressä vanhan varhaiskristillisen kirkon rauniotkin. Seinällä oli Aatami ja Eeva, jo 1700 vuotta sitten samanlaisessa poseerauksessa kuin nykyäänkin: puu välissä, omen kädessä, käärme puussa, lehdet sukuelinten peittona.

Ei Budapestkään älyttömän iso paikka ole: sielläkin voi törmätä vahingossa tuttuihin -- minä ja Ioannis kävelyllä ollessame törmäsimme yhtäkkiä Jenniin, joka suomalaisten kavereidensa kanssa oli viettämässä aikaa Budapestissä. Ja tapasimme vielä ihan ihme paikassa: keskellä ei mitään, ei nähtävyyksiä, ei kauppoja -- ei mitään.

Hotellihuoneemme Pécsissä oli siisti. Ilman vessaa ja suihkua, jotka olivat käytävällä (yhden tähden hotelli siis), mutta hintakin oli 2000 forinttia yö (8 euroa). Ei valittamista, ei yhtään. Jos en olisi meluun jo tottunut, olisivat viereisen rautatieaseman kolina ja kuulutukset saattaneet pitää minut hereillä, mutta ei. Näköalakin oli kaunis, asuimmehan kahdeksannessa kerroksessa, näköala avautui keskustaan, mäelle päin.

Se vähän harmitti, ettei Pécsin keskustaa ollut valaistu, vaan kaikki kauniit talot olivat yöllä pimeinä. Kadut olivat tietysti valoisia. Mutta yöllä kaupunki oli kovin tavanomainen. Tosin olimme siellä turistisesongin ulkopuolella (vaikka paljon oli turisteja nytkin).

Teatterin edessä soitti katusoittaja haitariaan, vaikka mittari näytti nollaa astetta. Eikä yhtään tuntunut kylmä sormia kangistavan. Ehkä miehen ääreisverenkierto oli hyvä. Ehkä unkarilaisten ääreisverenkierto on yleensä hyvä, sillä en ole nähnyt yhdenkään täällä hanskoja kädessään pitävät. Unohdin itse hanskani kotiin ja olen niitä yrittänyt Miskolcista ostaa, mutta missään ei myydä -- nyt Budapestistä ostin. En tiedä, ehkä kädet taskussa kävely on tyylikästä.

Neljän päivän matkalla paloi 91 euroa. Mukaanlukien asuminen, matkat, ja hanskat (10 euroa). Ei paha, mutta on Miskolc halvempi. Koko itäinen unkari ilmeisesti on.

Nyt olen taas Miskolcissa. Unkarin kansannousun alkamisesta on jo 47 vuotta ja kolme päivää. Vielä 47 vuotta sitten sitä ei oltu tukahdutettu verisesti, vasta pari päivää myöhemmin.

Pitkin Unkaria kaikki, käsittämättömän lukuisat vuoden 1956 muistomerkit on kukitettu. En tiedä, liittyykö se asiaan, mutta 23. päivä Budapestin sillalla vanha nainen seisoi pitkään Tonavaa katsellen, ja lopulta heitti sinne ruusun.

Unkarin liputkin liehuvat kaikkialla -- yhä. Mutta Miskolcissa nyt ovat joulukoristeetkin olleet paikallaan viimeiset neljä vuotta.

Miskolcissa on joulu ainainen.


Luopumisen tuskaa

[31.10.2003] Olo on haikea ja ontto. Juuri sellainen, jolloin haluaa seisoa kaukaisuuteen siintävän maiseman ääressä vain katsettaan tarkentamatta tuijottaen. Tehden ei mitään -- oikeastaan ajatellenkin ei mitään. Sisäinen tunne on pakahduttava ja kynäparalla ei ole mitään mahdollisuutta saada edes pientä osaa siitä paperille.

Kuusi viikkoa sitten, kun palasimme Jennin kanssa asuntolaamme Budapestistä, Jennin huoneeseen oli ilmaantunut uusi tyttö. Eivät vanhat huonetoverit minnekään olleet lähteneet, mutta jonkun organisaatiossa tapahtuneen viestintäkatkoksen (ah niin miskolcilaista) takia hänet oli tilapäisesti, viikonlopun ajaksi kun kaikki olivat poissa, sijoitettu huoneeseen 109: olihan siellä jo toinenkin ulkomaalainen.

Ensin kuunneltuani Jennin versioita uudesta tulokkaasta kävin jossain välissä tervehtimässä häntä itsekin. Huhut olivat jo muokanneet kuvaani hänestä -- ja se Jennille ominainen kummallisuus, että hän ei saanut Katrinille kerrottua, että siinä sängyssä itse asiassa jo nukkuu joku, teki hänestä jonkinlaisen kummallisen sisäpiirin vitsin. Kuvani kehittyi, ja hänestä tuli todellinen ihminen, lihaa ja verta. No, ihmisten siirtyillessä huoneesta toiseen lopulta Katrinkin päätyi pysyvästi Jennin huoneeseen. Ja huoneen unkarilaiset, jotka perimiskolcilaiseen tapaan vähän pelkäävät ulkomaalaisia, jättivät tulematta huoneeseen viiteen seuraavaan viikkoon.

Miksi nyt puhun Katrinista ja yhdistän sen haikeuteen? Siksi, että hän lähti täältä eilen. Ei hän koko aikana tainnut Unkarissa hirveän hyvin viihtyä, viikko sittenkin, kun yliopisto oli kiinni, hän lähti käymään kotonaan. Ja lopulta palasi neljäksi päiväksi Miskolciin vain lähteäkseen takaisin.

En tiedä kaipaanko niinkään Katrinia itsessään, vaikka hänestä suuresti pidänkin, vai onko haikeuteni syy ennemminkin se, että aika kuluu, tapaamani ihmiset lähtevät ja tiedän, että itsekin poistun täältä -- jättäen kaikki täällä tapaamani ihmiset taakseni -- jo kuuden viikon kuluttua. Vastahan Katrin tänne tuli.

Ja tietysti hyvästien jättäminen (vaikka minulla hänen yhteystietonsa onkin) tuo aina mieleen kaikki ne ihmiset, joille on vuosien varrella sanonut hei -- "pidetään yhteyttä" -- ja joista ei ole enää aikoihin kuullut mitään. Ja sitä katsoo itseään peiliin ja syyllistää peilikuvaa siitä, ettei hän pidä ystäviinsä yhteyttä.

Ja huomenna täältä lähtee Petrakin. Hän oli täällä Katrinin kanssa samat kuusi viikkoa käytännön harjoituksia varten. Uskomattoman miellyttävä hänkin, ja selvästi ylpeä nuoresta kotimaastaan: koko täällä olonsa ajan hän on näyttänyt meille Kroatian matkailumainoksia, kuvia elämänsä varrelta -- antoi kaikille muistoksi eräänlaisen kroatialaisen koristellun sydämenkin (ne olivat kuulemma ennen leivoksia, mutta sitten ne muutettiin puisiksi matkamuistoiksi). Kiinnitin sen laukkuuni, jossa se nyt pirteänä roikkuu.

On aina surullista sanoa hei hei, ainakin jos kuvaus siitä päättyy lauseeseen "emmekä varmaan enää koskaan tapaa". Sekin oli tavallaan haikea, kun australialainen Lucy, jonka tunsin vain päivän, lähti tiehensä -- ei siksi, että olisin mitään kinteää sielujen yhteyttä häneen ehtinyt muodostaa -- siihen ei oikein riitä kuusi viikkoakaan -- vaan siksi, koska hänelle en edes toivottanut hyvää matkaa.

Katrinin kanssa eilen seisoimme käytävässä. Hän oli astumassa huoneeseensa, ja tiesimme molemmat, että tämä on varmaan, ellei viimeinen, niin ainakin viimeisiä kertoja jolloin koskaan toisemme näemme. Hyvää matkaa, hauskaa loppuaikaa Unkarissa, toivottavasti vielä joskus tapaamme. Hei. Hei. Hän astui huoneeseensa, kävelin loput viisi metriä omaani. Kävelin ympyrää huoneeni lattialla ajatuksiani kelaten, muistellen Katrinia, muistellen Petraa, muistellen kaikkia niitä, jotka siviilipalveluksen koulutusjaksolla tapasin, muistellen kaikkia niitä, joiden kanssa kouluni kävin.

Tapasin Katrinin vielä kymmenen minuuttia myöhemmin. Söin käsin mysliä pakkauksesta iltapalaksi (kun minulla ei muutakaan ollut), ja kävelin ympäri huonettani ja käytävällä ajatuksiani selkeyttäen. Katrin tuli pesutilasta päin, kai oli jotain iltatoimiaan siellä tehnyt. Hän sanoi: "Katso nyt, mehän tapasimme uudestaan paljon aikaisemmin kuin kuvittelitkaan."

Hymylin ja sanoin "niin".


Aina kannattaa kysyä

[03.11.2003] Minun persoonallisuudessani on sellainenkin vika, että olen aina kokenut asioiden kysymisen ihmisiltä vaikeaksi. Otan mieluummin kaiken selville itse: ilmoitustauluilta, netistä, kirjoista, mistä vain. Minusta tuntuu kiusalliselta häiritä ihmisiä joidenkin pikkuasioiden tähden. Pikkuasioiden, jotka voin saada helposti selville kysymättäkin.

Unkarissa asioiden selville saanti ei ole aina niin helppoa. Ensinnäkin, jos ilmoitustauluilla, netissä tai kirjoissa jotain tietoa olisikin (tietenkään niissä ei ole), se olisi unkariksi, eikä päivä päivältä kasvava kielitaitoni niiden lukemiseen kuitenkaan riittäisi. Eli täytyisi kysyä. Ehkä ette ymmärrä, rakkaat lukijani, miksi nyt pyörin lattialla naurusta hytkyen ajatellessani meneväni ihan oikeasti kysymään joltain odottaen saavani vastauksen, mutta ehkäpä seuraavat tarinat voisivat valaista asiaa:

Kun ulkomaalainen tulee Unkariin pidemmäksi aikaa, hänen täytyy rekisteröityä viranomaisille 30 päivän kuluessa saapumisesta. Minulle oli sanottu, että se tulisi tehdä poliisiasemalla, joten jo neljä päivää Miskolcissa oltuani kävelin -- tietysti unkarilaisen avustajan kanssa -- poliisilaitokselle kysymään, jos tämä olisi se paikka mihin rekisteröityä. Ei ollut, vaan he neuvoivat meidä toiselle asemalle toiseen päähän kaupunkia.

Meillä ei ollut mitään kiirettä tätä rekisteröitymistä hoitaa, joten jätimme asian hautumaan. Aina silloin tällöin kysäisin joltain, joka kansainvälisiä asioista täällä vastaa, missä tämä rekisteröityminen pitäisi hoitaa, ja vastaukset olivat rataa "mikä rekisteröinti?" tai "ihan turhaa, enkä minä edes ymmärrä mitä te sillä viisumilla teette (sen kun käytte Slovakian puolella mutkan ennen kuin 90 päivää on täynnä)".

No, me olemme lainkuuliaista väkeä, joten kuitenkin myöhemmin menimme sille poliisilaitokselle, jolle meidät oli neuvottu. Mutta rekisteröitymistä ei hoidettu siellä, ja meidät opastettiin toisaalle. Menimme. Paikassa ei ollut mitään, mikä olisi poliisiasemaa tai virastoa muistuttanut. Unkarilaiset seuralaisemme kyselivät kadulla olleilta ihmisiltä ja soittelivat tuttavilleen, jotka kaikki auliisti kertoivat oman arvauksensa minne mennä. Menimme lopulta kolmannelle poliisiasemalle, josta meille neuvottiin uusi toimisto, jonne mennä -- mutta samalla kerrottiin myös, että koska oli perjantai ja kello jo yli yhden, se olisi jo kiinni.

Seuraavalla viikolla yritimme uudestaan. Olin kovin sairas, mutta lähdin kuitenkin mukaan ajatellen, että saadaanpa tämäkin pois alta ja että kolmas kerta toden sanoo. Ehkä Suomessa sanookin, mutta täältä laitokselta meidät vain neuvottiin taas uuteen paikkaan, vaikka tällä kertaa poikkeuksellisesti neuvojat jopa tunnustivat, etteivät ihan varmuudella tiedä. Joten tietysti se sitten oli lopulta se oikea paikka.

Vielä kaksi kertaa kävin kaupungilla tätä asiaa hoitamassa, ensin hakemassa lomakkeen ja sitten palauttamassa sen täytettynä. Virasto oli maahanmuuttovirasto, eli tietenkään siellä ei puhuttu englantia (paitsi yksi mies, jonka ainoa tehtävä tuntui olevan ovan avaaminen saapuville ihmisille). Tosin tämä kuukauden aikana, jonka toimistoa etsimme, unkarilaistuimme jo sen verran, että täytimme lomakkeen vähän sinne päin ja osa jätti koko homman tekemättä. Ei ne niillä tiedoilla kuitenkaan mitään tee, todennäköisesti työnsivät paperin paperikoriin heti kun kävelimme toimistosta ulos.

Kun pikkulapset haluavat jotain, heillä on usein taipumus kysyä ensin äidiltä, joka kieltää, sitten isältä, joka kieltää, sitten mummolta, joka kieltää, sitten naapurin tädiltä -- tarpeeksi monelta kun kysyy, niin kyllä joku aina antaa mieleisen vastauksen. Unkari pakottaa ihmisistä ulos pikkulapsen. Paljonko maksaa postikortti Suomeen, tai Euroopan Unioniin yleensä? 100 - 350 forinttia (0,40 - 1,40 euroa), riippuen siitä, keneltä ja mistä postitoimistosta kysyy. Milloin lähtee seuraava juna Egeriin? Tunnista neljään tuntiin, riippuen keneltä kysyy. Saavatko ulkomaalaiset vaihto-opiskelijat junalipuista opiskelija-alennuksen? Ai ei, mennään viereiselle kassalle, sieltä kyllä saa.

Ja tietysti saadakseen tietoa vaikkapa opiskeluun liittyvistä asioista ne ihmiset, jotka voisivat auttaa täytyy ensin löytää. Yliopiston opettajien ovissa on tapaamisajat merkittyinä. Jos ovessa lukee vaikkapa "tavattavissa tiistaisin kello 14.00 - 15.00", se tarkoittaa, että henkilö on yleensä todennäköisesti tiistaisin Miskolcissa. Muuten Budapestissä. Vaikka joskus jonkun löytäisikin ja sopisi tapaamisen, tapaamiseen on turha mennä, kun ei se toinenkaan sinne kuitenkaan tule.

Julkiset liikennevälineet kuitenkin kulkevat tarkalla minuuttiaikataululla, joka ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä minua. Sillä tässä maassa liikkeiden sulkemisajatkin ovat noin-aikoja. Jos ravintola menee kiinni yhdeltätoista -- oven mukaan -- niin todellisuudessa asiakkaita pyydetään poistumaan tasan sitten, kun tarjoilijat kyllästyvät ja tahtovat lähteä pois.

Totta kai suurimmassa osassa maailmaa meininki on vielä huolettomampaa. Unkarin meno on kuitenkin vielä eteläeurooppalaisen täsmällistä, mutta skandinaaviseen sekuntiaikatauluun kasvatettua väliin vähän kummastuttaa. Ja ei, eivät rennot aikataulut minua haittaa, Suomessa minut tunnetaan hyvin epätäsmällisenä ja huolettomana aikataulujen suhteen. Täällä on vain hauskaa tuntea itsensä vaihteeksi täsmälliseksi. Mutta mikä minua haittaa on se, etten tiedä, miten asiat täällä toimivat, eivätkä tiedä paikallisetkaan.

Vasemmalla kädellä ei ole aavistustakaan, mitä oikea käsi puuhaa, eivätkä sormetkaan oikein toimi yhteen. Mutta kaikki kuitenkin luulevat tietävänsä. Juuri kukaan ei koskaan tunnusta, ettei heillä ole aavistustakaan, vaan kaikki sanovat oman mielipiteensä varmana totuutena. Ja sitten kun on kuullut viisi vastakkaista "varmaa totuutta" voi yrittää laskea niiden keskiarvoa todelliseksi totuudeksi, tai valita vain sen, joka eniten miellyttää.

Vielä loppuun asuntolamme vuokrasta. Lokakuun puoliväliin asti minulle aina sanottiin, että vuokra on 500 forinttia yö, 1500 kuussa (60 euroa). Yhtäkkiä lokakuun puolivälissä minulle kerrottiin, että vuokra nouseekin 700 forinttiin yö, 21 000 forinttiin kuukaudessa (84 euroa) -- lämmityksen vuoksi. Olin tyrmistynyt, koska vapailla markkinoilla asuminen olisi itseasiassa halvempaa. Ioannis, joka asuu kaupungilla saksalaisen Hannesin kanssa, maksaa asumisestaan vain 20 000, ja asunto on kuitenkin ihan eri kokoinen, puhumattakaan siellä olevasta yksityisyydestä. Mutta sitten viime viikolla meille kerrottiinkin, että vuokramme itse asiassa onkin vain 8100 forinttia kuussa.

Onhan tällainen omalla tavallaan hauskaa, mutta kun kyse on kuitenkin sadoista euroista, niin ei se väliin jaksa ihan täysillä naurattaa. Tämä vuokranpudotuskin johtunee lähinnä siitä, että Katrin ja Petra täältä lähtiessään jaksoivat kysyä tarpeeksi monelta ihmiseltä saadakseen tyydyttävän vastauksen. Ilmeisesti ongelma oli siinä, että asuntolan vuokranantajilla ei ollut aavistustakaan meidän oleskelumme syystä, ja vasta nyt, jo kaksi kuukautta talossa asuttuamme, he keksivät saada jostain selville, että mehän olemmekin itse asiassa täällä opiskelijoina.

Toistan: Vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee.

Varsinkin näin vaihto-opiskelijalla se ottaa vähän päähän, kun täällä ei meidänlaisiimme ole totuttu. Kukaan ei oikein tiedä, että vaihto-opiskelijoita on edes olemassa, joten kaikki meihin liittyvät asiat ovat aina vain ja ainoastaan arvauksia. Oikeasti menestyäkseen sitä pitäisi ottaa itse jotenkin kaikki asiat selville -- tai itse peräti luoda ne säännöt ja käytännöt -- ja sitten käydä kertomassa ne niille, joiden meistä pitäisi olla vastuussa.

Kysyä ei kannata, kun vastaus on todennäköisesti kuitenkin väärä.


Kuvia kuvia

[07.11.2003] Kun tulin Unkariin syyskuun alussa, kaikista eniten minua harmitti se, että minä en ollut Suomessa ollessani saanut aikaiseksi ostettua kameraa. Kaikkialla ympärillä oli kaikkea mielenkiintoista, kaunista ja ehdottoman kuvauksellista (aivan kuten Suomessakin), mutta minulla ei ollut välinettä sen ikuistamiseen. Muistini kyllä, joka kieltämättä on aina parempi kuin kamera, mutta päänsisäisiä muistoja on vaikeampi jakaa sukulaisten ja ystävien kanssa kuin kuvia.

No, korjasin kameran puutteeni parin viikon sisällä. Kiusasin kameraliikkeen myyjiä kyselemällä kameran kansainvälisen takuun perän (kysymys ei ollut vaikea, käyttämäni kieli -- englanti -- sen sijaan kyllä), mutta typeryyttäni en muistanut minun olevan ulkomailla, että olisin ymmärtänyt jättää verot maksamatta. Tuin siis unkarilaista kansantaloutta ylimääräisellä 70 eurolla. No, koska saan rahani pääosin Suomen valtiolta joka tapauksessa, niin ajatellaan tätä eräänlaisena valtioden välisenä varainsiirtona.

Joka tapauksessa kameran saatuani olen sitä ahkerasti käyttänytkin. Toistaiseksi täällä kameran kanssa viettämieni puolentoista kuukauden aikana olen napsinut noin tuhat kuvaa. Mitä tällä kirjoituksella on tarkoitukseni sanoa on se, että vietin tällä viikolla pari iltaa ja yötä kuviani läpi käyden valitakseni parikymmentä edustavaa kuvaa nettiin pistettäväksi.

Nyt ne ovat täällä.

Valitettavasti ohjelma, jolla pienensin kuvat netissä hyväksyttävään kokoon oli huomattavan kehno, joten kuvanlaadussa on parantamisen varaa. Jos huono kuvanlaatu ottaa armottomasti päähän, niin sitten ei auta muuta kuin odottaa kotiinpaluuseeni asti, jolloin voin joko näyttää kuvat henkilökohtaisesti tietokoneen ruudulta (tai paperilta, jos minulla on ylimääräistä rahaa), olettaen, että te, jotka kuvia haluatte nähdä olette Suomessa, tai voin niitä lähettää teille sähköpostitse alkuperäisessä koossa.

Valitsemani kuvat eivät ole kovin kattavan monipuolisia otteita ottamistani kuvista, sillä olen harrastanut täällä paljon kuvien salaa ottamista -- vyötäröltä napsimista -- jonkalaisia kuvia en tietenkään voi nettiin pistää, sillä en voi kysyä kuvan kohteilta, sallivatko he kuviensa julkaisua (ihan kuin minä välittäisin). Aivan yhtä paljon olen ottanut kuvia, jotka eivät varsinaisesti esitä mitään, mutta jossa on paljon kivoja värejä ja omituisia kuvioita. Kummatkaan näistä kuvatyypeistä eivät kuitenkaan varmaan sivuni lukijoita niin paljoa kiinnosta, että niitä kannata ensisijaisesti tänne laittaa, joten olen valinnut lähinnä kuvia, jotka antaisivat kuvaa siitä, minkänäköisten ihmisten kanssa täällä aikaani vietän, ja minkänäköisissä paikoissa.

Toki ensisijaisena valintaperusteena on käytetty sitä, että kuva näyttää hyvältä. Mielestäni rumia kuvia ette sivuilta löydä.

Kuvatekstit kertovat ottamistani kuvista enemmän. Niiden aiheista ja siitä, mitä kuvistani ajattelen. Kuvat löytyvät sivun yläreunan "kuvat" -linkin alta. Kuvatekstit ovat kuvien yhteydessä ja siltä varalta, jos joku haluaa niitä tulostaa, myös tässä:

Paula ja Eeva

Oululaistytöt eivät ole kovin merkittävää osaa Unkarinkokemuksissani ottaneet, mutta toki heihin säännöllisesti täällä törmään. Tässä kuvassa olemme syyskuun alkupuolella lähdössä kaupungille yrittämään asumisosoitteemme rekisteröimistä. Kuten eräässä tekstissäni jo kerroin, huonolla menestyksellä. Tausta on yliopiston päärakennuksen aula.

Szilárd ja Miki

Kaksi kolmesta huonetoveristani huoneessamme. Szilárd on etualalla se, jolla on rinnassaan tatuointi. Hän lukee todennäköisesti kuvassa jotain filosofista teosta, opiskeleehan hän täällä filosofiaa. Mitä Miklós lukee taustalla, en tiedä. En ole Mikiin oikein tutustunut, sillä hänen englannintaitonsa on samaa tasoa kuin minun unkarintaitoni. Szilárd sen sijaan puhuu pari sanaa englantia, ja se, mikä hänen kielitaidostaan jää puuttumaan korvautuu vilpittömällä halulla yrittää kommunikoida.

Melinda ja Ioannis

Kuva on edustava kuva Ioannisista, sillä hän todellakin on täällä koko ajan naputtelemassa tekstiviestejä kreikkalaisille ystävilleen (ilmeisesti kaikki naispuolisia) ja sukulaisilleen. Kyllä Suomen ulkopuolellakin siis osataan tekstiviestejä lähettää. Melinda on unkarilainen, joskin osaa pari sanaa suomea (ei puhumiseen asti) ja laulaa Maamme-laulun ensimmäisen säkeistön paremmalla varmuudella kuin minä. Tässäkin olemme matkalla poliisiasemalle, Paula ja Eeva ovat heitä vastapäätä. Jennikin oli paikalla, ja minä, mutta meistä ei tässä yhteydessä kuvaa ole.

Jenni ja Budai Palota

Jenni Budapestissä. Varsin suuri osa ottamistani kuvista ei esitä Miskolcia ja sen vähäisiä nähtävyyksiä, vaan ne on napsittu pitkälti Budapestissa, Egerissä, Pécsissä, ja niin edelleen... Tässä Jenni istuu Budai Palotan edessä. Palatsia ei tietenkään kuvassa liiemmin näy, mutta osa ratsastajapatsasta ja joitain kukkaistutuksia. Paikka on nätti, ja kaikki, jotka ovat turistimatkalla Budapestissä koskaan käyneet, ovat varmasti jossain tällä paikalla ollut.

Kollegium 7

Legendaarinen Kollégium numero 7 on Miskolcin yliopiston selkeä maamerkki. Missä hyvänsä seisookin, se kyllä jostain pistää silmäkulmaan. Vähän kuin Eiffel-torni Pariisissa. Nyt epävakauttaan tyhjän ja purkutuomion toteutusta odottavan entisen asuntolarakennuksen edessä on rakennus, jossa on yliopiston ruokala, johon olen kirjoituksissani Menzana viitannut, sekä yliopiston baari, Rockwell, paikallisten suussa Rocky. Kuva on ensimmäisiä kamerallani ottamia kuvia, josta siis johtuu maan ja puiden vihreys.

Koripallo-ottelussa

Tässä kuvassa Sandi (kirjoitusasu epävarma), Jenni ja Melinda istuvat yliopiston liikuntahallissa katsomassa koripallo-ottelua joskun syyskuun puolivälin tienoilla. Ottelu ei ollut vielä kuvan ottamishetkellä alkanut. Sandi on se, jota peli eniten kiinnosti, ja sitenpä onkin sopivaa, että hän tässä kuvassa osoittaa sormella kuin selittäen muille tytöille pelin sääntöjä. Linda sai tarpeekseen ensimmäisen erän jälkeen, minä ensimmäisen pelin (en jaksanut napsia koripalloilukuvia loputtomiin), joten ainoastaan Sandi ja Jenni istuivat loppuun asti. Sandi on Melindan ystävä ja huonetoveri saman asuntolarakennuksen alakerrassa, jossa minäkin asun. He molemmat opiskelevat englantia.

Lautapeli

Ennen kuin huoneeseemme tuotiin tietokone, huoneeseen aina kerääntyvät huonetoverieni lukuisat ystävät, ja huonetoverini, tappoivat luppoaikaansa pelaamalla vanhaa sosialistista peliä, jossa opetetaan lapsille rahan säästämistä ja sen oikeaoppista käyttöä. Kuvassa on Szilárd, Miki, sekä kaksi heidän ystäväänsä, joiden nimistä (niiden kirjoitusasusta puhumattakaan) olen edelleen epävarma. Kumpikaan ei puhu englantia, joskin toinen selvästikin aika paljon ymmärtää. Pelasimme kerran mekin, minä, Jenni ja Ioannis tätä lautapeliä Johnnyn kanssa. Peli oli aika tylsä, joskin Monopolia mielenkiintoisempi, mutta minä voitin!

Johnny

Johnnyn oikea nimi on János, mutta miesparka ei oikein pidä nimestään, vaan pyytää kaikkia kutsumaan itseään Johnnyksi. No, mikäs siinä. Johnny on varsin karismaattinen ilmestys, soittaa kitaraa ja pelaa tietokoneella siviililentopelejä. Ilmeisesti olisi halunnut lentäjäksi, mutta korvassa on jotain vikaa. Opiskelee politiikkaa ja lakia. Kolmesta huonetoveristani se, joka parhaiten osaa englantia, ja siten myös se, jonka kanssa olen eniten ollut tekemisissä. Ei hänenkään englantinsa täydellistä ole, mutta riittävän hyvää kaikkien asioiden kommunikointiin, varsinkin jos muistan käyttää tarpeeksi helppoa sanavarastoa.

Miki Rockyban

Miki Rockyssä. En tiedä, kuinka edustava kuva tämä on Mikistä. Oikeastaan ei kovinkaan. En tiedä miehestä paljoa, kun kielimuuri on esteenä, mutta hän vaikuttaa todella sympaattiselta ja miellyttävältä ihmiseltä. Tässä kuvassa hän näyttää boheemilta runoilijasielulta. En tiedä, ehkä hän on sellainen. Olen antanut itselleni kertoa, että hän haluaisi ryhtyä teatteriohjaajaksi. Slovakiasta hän on Miskolciin kuitenkin tullut, slovakiaa (ja tsekkiä) ja unkaria sujuvasti puhuu, englantia ei juuri yhtään. Pelasin kerran hänen kanssaan pari peliä shakkia, ja voitin molemmat pelit aika selvästi.

Päärakennus

Yliopiston päärakennuksen sisäänkäynti eroaa kampuksen muista rakennuksista kuin yö päivästä, mutta pistetään tänne nyt edustava mainoskuvakin. Sisäänkäynnin edustalla on viehkeä suihkulähdekin, jonka pirteästä purskuttelusta tässä kuvassa ei näy jälkeäkään. Ei tietenkään enää marraskuussa luonnossakaan, sillä suihkulähde sammutettiiin (kuten lähes kaikki muutkin Unkarin suihkulähteet) lokakuun puolivälissä. Tämä on ihan mukava paikka istuskella, kun aurinko paistaa ja on lämmintä -- ja tietenkin tämä on se paikka, johon kaikki tapaamiset yliopistolla aina sovitaan.

Miskolcin pääkatu

Miskolcin pääkatu on Unkarin, taitaa olla peräti Euroopan, pisin pääkatu. Pääkadun keskellä kulkeva raitiotie on maailman vanhimpia. Miskolcin ongelma onkin se, että pääkadun ulkopuolella ei ole oikein mitään, ja se, että pääkadun varrellakin on mitään vain noin puolen kilometrin matkan verran. Kuvassa mukana Ioannis, Jenni ja Melinda, ja se otettiin eräänä kauniina ja aurinkoisena perjaintaina, jolloin olimme etsimässä poliisilaitosta rekisteröidäksemme asumisosoitteemme. Emme onnistuneet. Mutta päivä oli morsiollinen.

Rocky

Kuvassa on taas huoneessani ympäri vuorokauden palloilevaa porukkaa Rockyssä. Rocky on ihan okei yliopisto-opiskelijoiden täyttämä baari, joka on ihan okei, jos tykkää tupakansavusta, unkarilaisesta valtavirtapopista ja -rokista, ja tungoksesta. Joka päivähän siellä tahtoo samat biisit soida, joten siellä riittävän usein käytyäni olen tutustunut tällä hetkellä muodissa oleviin unkarilaisiin hitteihin sekä joihinkin ikivihreisiin, jotka aina saavat koko baarin laulamaan yhteen ääneen. En tunne kappaleita kuitenkaan vielä niin hyvin, että pystyisin osallistumaan yhteislauluun.

Ioannis lukee saksaa

Kun Ioannis muutti Hannesin luo, siellä tietenkin pidettiin jonkinlaiset tupaantuliaisjuhlat. Tassa kuvassa Ioannis juhlii viihdyttämällä saksalaista Katrinia lukemalla hänelle otteita Hannesin saksa-unkari-saksa sanakirjasta. Ioannis on hauskuuttanut meitä toistuvasti myös lukemalla suomenkielisiä tekstejä ääneen, mukaanlukien kerran erästä näille sivuille kirjoittamaani kirjoitusta. Hän ääntää ihan hyvin, joskaan hän ei kykene kuulemaan eikä tuottamaan ään ja aan eroa (eikä tietenkään osaa erottaa konsonanttien ja vokaalien pituuksia). Unkarilaisten ääntämiselle vaikeuksia suomessa tuottaa sen sijaan e:n ja ä:n erottaminen. Kuvan värimaailma on luotu salamaa ja pitkää valotusaikaa käyttämällä.

Kimmo opiskelee

Tämä kuva on tietysti lavastettu, sillä otin sen itse. Mutta pitää kai sitä yksi kuva minusta itsestänikin tänne pistää, ja siinä näkyy myös minun sänkyni. Se on se, jolla minä istun. Jos en väärin muista, luin ennen kuvan ottamista Huckleberry Finniä (tulostin koko kirjan kirjastossa netistä 1300 florintilla) opiskelujani varten. Luin sitä myös kuvan ottamisen jälkeen. Mutta kuvan ottamishetkellä tietysti vain teeskentelen lukevani. Seinällä näkyvä ryijy, tai mikä lie, on siinä sitä varten, että voimme nojata seinään ilman, että vaatteemme muuttuvat valkoiseksi. Aika purukumiratkaisu, mutta olkoon.

Lillafüred

Olen valehdellut teille aikaisemmin. Itse asiassa matkaoppaani mainitsee Miskolcin. Mutta ei kohdassa Miskolc, vaan kohdassa Lillafûred. Siellä on paljon viehättäviä mäkiä, joita "vuoriksi" kutsutaan, sekä "Unkarin korkein vesiputous". Vesiputous on yhtä korkea kuin Suomenkin korkein, Hepoköngäs, mutta siinä missä Hepoköngäs on laaja ja vaikuttava ja todellinen, Miskolcin säälittävä noro tulee vesihanasta. Mutta tämä laakso, ja siellä oleva palatsi, tai kartano, tai mikä lie, on todella kaunis paikka. Kävimme kerran syömässä eräässä kuvassa näkyvässä ravintolassa. Ruoka oli hyvää ja suomalaisittain halpaa. Kerroin siitä joskus teksteissäni.

Taiteilijan omakuva

Minähän se siinä. No, tässä on nyt yksi esimerkki näistä minun väripelleilyistäni. Salamalla ja pitkällä valotusajalla ja sopivassa paikassa sopivasti liikkumalla voi saada aikaan tällaisenkin kuvan. Kuten näkyy, iho on ihan yhtä tautinen kuin ennenkin, mutta nyt katse on sentään keskittynyt ja ilmeetön. Ja jos täällä joku käy, joka ei tiedä, miltä minä näytän, niin nytpäs tiedätte kuinka ruma mies näitä tarinoita tänne kirjoittaa. Ignorance is strength.

Katrin

Katrin katsoo kelloaan. Katrin oli täällä kuusi viikkoa, ja koska hän oli haastava kuvattava, eli aivan kuten minäkin, suurin osa hänestä otetuista kuvista ei muistuta häntä lainkaan, niin napsin hänestä aivan suhteettoman paljon kuvia. Tuhosin suuren osan toki jo ennen kuin tyhjensin kamerani cd-levyille. Tämä on hyvä kuva, hän näyttää itseltään. Vähän pimeähän se on, mutta kun salamaa en normaalisti suostu käyttämään ja huoneiden valaistus ei kovin riitä, niin useat täällä ottamistani kuvista ovat vähän mustahkoja.

Miskolcista

Miskolcin pääkatu, mutta tällä kertaa vailla yhtään tuttua naamaa. Olen pariin otteeseen kävellyt katua pitkin vain napsimassa "salaa" kuvia sillä kulkevista ihmisistä, sekä rakennuksista erilaisella säällä ja valaistuksella. Tässä kuvassa ei ole yhtään tunnistettavaa naamaa, ei tuttua eikä tuntematonta, mutta pidän oikeassa alakulmassa olevan naisen asennosta. Itse asiassa juuri hänestä tämän kuvan halusinkin ottaa, mutta koska ihminen takaapäin tahtoo olla aika tylsähkö, rajasin mukaan myös pääkatua. Minä tykkään tästä kuvasta. Siksi se on tässä.

Kaunis kaupunki

Kirjoituksessani otsikolla "Smaragdikaupunki" kerroin tästä kuvaussessiosta, mutta toisaalta aloitin kirjoitukseni vasta myöhemmästä vaiheesta, eli en kertonut tämän kuvan ottamisesta. Tässä Miskolc näyttää taas kerran todella viehättävältä keskieurooppalaiselta pikkukaupungilta. Jota sen keskusta tietysti onkin. Mutta vain noin sata metriä tästä paikasta eteenpäin (pääkatu on parikymmentä metriä takanani), päädytäänkin jo niihin paikkoihin, josta "Smaragdikaupunkiani" aloittelin. En laita tänne kuvia rumasta Miskolcista, sillä en koe siihen tarvetta. Miskolc on ihana paikka.

Jenni

Jenni on kuvauksellinen ihminen, ja niin paljon kuin se minua kirpaiseekin, hänen kädessään ympäristöä hengityskelvottomaksi tekevä savuke tekee hänestä otetuista kuvista usein jotenkin elävämpiä. Tämän kuvan sankari ovat tietysti kynttilät, jotka luovat kuvaan sen lämpiman ja tunnelmallisen valaistuksen, joka siinä on. Kuva otettiin iltana, jolloin Melinda keitti meille ruokaa. Ruoka oli ihan hyvää, joskaan ei mitään erikoista. Ruokaseura sen sijaan oli miellyttävää, jos tupakansavun kesti, ja englannintaitoista. (Tai suomentaitoista, kuten Jenni, mutta ihan yhtä usein me englanniksi toistemme kanssa keskustelemme kuin suomeksikin, sillä emmehän voi sulkea muunkielisiä keskusteluistamme).

Melinda pohtii

Melinda puntaroi keittonsa filosofisia ulottuvuuksia. Asuntolamme, joka remontoitiin viime kesänä, keittiöt ovat käsittämättömän likaisia, pahanhajuisia ja pääosin iljettäviä paikkoja. Lähinnä siksi, että talon kaikki asukkaat vain odottavat joka aamu käyvien siivoajien siivoavan ne. Alakerran keittiö ei ole yhtä paha kuin sen kerroksen, missä minä asun (nk. "ensimmäinen kerros", suomalaisittain tietysti toinen). Kuvassa pöytä ainakin näyttää ihan siistiltä. Ja varmaan se ennen ruokailuamme rätillä pyyhittiinkin, sillä muuten se tahtoo olla limainen. Kuvan tarkennus on taustan kamerassa, mutta pidän sommittelusta. Ja vaikka se kummallisen ja valheellisen kuvan Lindan persoonallisuudesta saattaa antaakin, niin se on valokuvana ainakin nätti.

Pohjia

Melinda tahtoi viedä meidät ulos (okei, vain Rockyyn) bilettämään tiistain kunniaksi, ja tässä eräs Lindan ystävistä, joka ei oikein ole halukas puhumaan englanniksi, kaataa Ioannisille pohjia illan juhlia varten. Ei hätää, juoma on täysin alkoholitonta. Ioanniskin on raitis veikko. Toki hän viinaa juo siinä missä minäkin, eli ei hän ihan absolutisti ole, mutta tällä kertaa hän päätyi juomaan jotain unkarilaista limonadia tarjolla olleen viinin sijaan. Minäkään en ennen Rockyyn menoa juonut mitään alkoholipitoista, mutta Rockyssä join puoli muovilasillista jotain, jonka Melinda minulle välttämättä halusi tarjota. Lopun puoliskon tarjosin kohteliaana ystävilleni.

Kubistinen kuva

Tämäkin kuva on illalta, jolloin Melinda ystävineen halusi mennä Rockyyn kanssamme. Kuvan nainen on nimeltään Csilla, ja hänkin opiskelee englantia tullakseen englanninopettajaksi. Hyvin puhelias nainen. Kuva ei tietenkään hänen ulkonäkönsä esittelyyn ole paras mahdollinen, mutta mielestäni kuvan lähes kubistinen liike (vai olisiko futurismi taidesuuntana lähempänä?) ja maalauksellinen värimaailma tekee siitä ehdottomasti esittelyn arvoisen. Tällaisia kuvia yritän usein ottaa, jos napsin kamerallani pimeähköissä paikoissa, sillä, kuten olen sanonut, inhoan salamalla otettuja kuvia, eikä mielestäni ole mitään syytä aina pyrkiä terävyyteen, tarkkuuteen ja esittävyyteen, edes valokuvauksessa.

Petra ja Katrin

Petra Kroatiasta ja Katrin Saksasta. Tässä kuvassa he istuvat linja-autossa matkalla Miskolcin keskustaan. He olivat matkalla keskustaan ottamaan valokuvia albumiensa täytteeksi, ja lähdin mukaan kun heihin törmäsin, mutta pimeä laskeutui varsin pian, eivätkä he kovin montaa kuvaa ehtineet ottaa. He olivat molemmat kuusi viikkoa Miskolcissa jotain geologian tai geografian käytännön harjoittelua varten. Toisaalta kuten niin monet täällä olevat ulkomaalaiset, eivät hekään ilmeisesti täällä kovin paljon mitään todellista tehneet. Ei siksi, etteivät he olisi halunneet, vaan siksi, ettei kukaan keksinyt heille mitään tekemistä. Kuvaa otettaessa oli ruuhka-aika, ja bussi oli ahdistavan täynnä. Onneksi saimme sentään istumapaikat.

Risteys

Miskolcin keskustaa Szinvaparkin (kutsuimme rakennusta ensin Interspariksi, sillä se sen katolla suurimmalla lukee, mutta Szinvapark se oikeasti on) yläkerran erään baarin ulkoterassilta. Szinva on Miskolcin läpi virtaava joki. Jos joki on oikea sana, sillä ei siinä juuri vettä virtaa. Silti kerran näin erään uittavan siinä onkivapaansa. Se oli hassua. Joka tapauksessa tässä kuvassa lähimpänä alareunaa näkyvä suojatie on täällä ollessa tullut ylitettyä kerta jos toinenkin. Yliopistolta keskustaan tulevat linja-autot pysähtyvät melko lähelle tätä paikkaa, ja Interspar on se kauppa, josta useimmin ruokani ostan, sillä se on helpoimman kulkuyhteyden päässä oleva riittävän monipuolinen kauppa. Ja Szinvaparkin yläkerrasta saa viikonloppuisinkin ruokaa, ja siellä on tarpeeksi erilaisia ruokaloita, mistä valita.

Ioannisin kello

Siinä on Ioannis ja juomalasi, ja Ioannisin kello. Kutsumme häntä täällä aina nimellä Janis (suomalaisittain translitteroituna, unkarilaisille Jánisz, englantilaisille Yanis), mutta koska tämän nimen kirjoitusasu vaihtelee kielestä toiseen, suosin ennemmin hänen virallista nimeään. Ioannis pitää kameran edessä olosta, ja mikäs siinä, valokuvauksellinen nuorimieshän hän on, joten olen hänestäkin ottanut ihan liikaa kuvia. Ja kun hän kerran täältä osti uuden kellon, hän myös sen on mielellään kuviin työntänyt. Useassa kuvassa, jossa koko miestä ei itsessään näkyisi, hänen kellonsa kyllä on jossain. Tämä on taas niitä kuvia, joka on valittu lähinnä sen perusteella, että kuva on nätti -- tosin Ioanniskin on kovin itsensä näköinen tässä.

Neito ahdingossa

Tamperelainen neito lepää sängyllään täysin tietämättömänä lähestyvästä hirviöstä, joka on tulossa syömään hänet. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä ihme on kuvan oikeassa reunassa näkyvä varjo, mutta pelottavalta se näyttää. Tämä on Jennin sänky huoneessa 109, kaksi ovea ennen omaani. Hän asuu huoneessaan lähes yksin, ei tietoakaan sellaisesta jatkuvasta menemisestä ja tulemisesta, yötä myöten, kuin minun huoneessani, ja siitä olen hänelle vähän kateellinen. Toki huone on myös vähän siistimpi, kuten naisten huoneet yleensäkin, ja huoneet, joissa on vähemmän asukkaita. Vuoteella olevat kirjat ovat meidän unkarinkielen oppikirjojamme.

Miskolc sumussa

Tältä näyttää Miskolcin kaunis keskusta syksyisessä sumussa. Sillä täällä näyttää ihan oikeasti syksyisin olevan jatkuvasti sumua. Mäenrinteessä kohoaa kirkko, aukean keskellä on patsas (en muista ketä se esittää, mutta varmaan jotain entisaikojen hallitsijaa tai runoilijaa, kuten aina -- vuoden 1956 kansannousun muistomerkki se ei kuitenkaan yllättäen ole), ja oikean reunan nätti rakennus on keskeneräiseksi jäänyt kylpylä. Siitä oli tarkoitus tulla hieno luksuskylpylä, mutta sitten rakennuttajalta kuulemma loppuivat rahat. Tämä on tietysti kuulemani huhu, enkä tiedä kuinka totta se on, mutta koska koko yhteiskunta täällä tuntuu pyörivän ainoastaan huhuilla, niin päätin senkin teille jakaa. Näkymä oli tietysti nätimpi luonnossa.


Sekalaisia kirjoituksia

[10.11.2003] Kuunnelkaa: olen lukenut täällä ollessani paljon kirjoja. Ilman televisiota, ilman sanomalehtiä, ilman tietokonetta -- ilman mielenkiintoisia unkariksi dubbaamattomia elokuvia -- kirjojen lukeminen on ainoa passiivinen viihdykse, joka täällä on tarjolla tylsien hetkien tappamiseksi. Olen lukenut lähinnä englanninkielistä kaunokirjallisuutta, suomalaista kun ei löydy, ja tietokirjallisuutta luen mieluiten tiivistelminä. Ja olen istunut täällä myös kirjallisuuskurssilla, jolle pitää kirjallisuutta lukea (ja analysoida).

Se vain on hassua, kuinka aina ne kirjat, joita luen, vaikuttavat tapaani kirjoittaa. Teksteihini sujahtaa aina eri kirjailijoiden eri teoksille tyypillisiä lauserakenteita ja ilmaisutapoja, olin sitten viimemmäksi lukenut Austenia, Twainia tai Vonnegutia.

***

Kirjoitan tätä tekstiä istuessani koripallo-ottelussa. Ottelua pelataan yliopiston liikuntahallissa, jota ihmisten suussa yleisesti UFOksi kutsutaan. Ulospäin talo vaikuttaa aika isolta (ja näyttää kieltämättä laskeutuneelta lenhtävältä lautaselta), mutta sisällä istuessa on lähes klaustrofobinen tunnelma. Mutta tietysti tänne nyt kokonainen käsipallokenttä mahtuu.

En tiedä, ketkä pelaavat vastakkain -- yliopistojoukkueita ne ovat, ja nuo valkopukuiset (jolle kaikki aina taputtavat) ovat paikallisia -- ehkä minun pitäisi kysyä...

Sandi sanoo, että Miskolcin joukkue on nimeltään MEAFC (joka on lyhenne Miskolcin yliopiston koripallojoukkueesta) ja toinen on -- joskaan hänkään ei ole varma -- Vészprem. Ei hän oikein tiedä, onko niiden pelaajat oikein edes yliopisto-opiskelijoita vai mitä... No, kai peli itsessään onkin tärkein, ei se, ketkä pelaavat.

Ja yleisöllä on hauskaa kotijoukkuetta äänekkäästi kannustaessa ja uusia ivahuutoja vastustajalle keksiessä. Sandi tulkkaa minulle osan huudoista, mutta en niitä tähän kirjoita.

***

Korjaus: Hostelli, jossa Budapestissä yövyimme, oli Yellow Sub, ei Yellow Submarine.

***

Pääsimme vihdoin ja viimein pyhäinpäivänä Egeriin. Tarkoitukseni oli siitä koko seuraavan viikon ajan kirjoittaa pitkä kuvaus, jossa olisin sekä kironnut amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin alimpaan helvettiin (onneksi unkarilaiset ymmärtävät Halloweeniä vielä huonommin kuin suomalaiset) sekä kuvannut yksityiskohtaisesti Egerin nähtävyydet, tunnelman ja kaiken, mitä siellä teimme.

En saanut kirjoitusta aikaiseksi, eikä se olisi kovin mielenkiintoinen ollutkaan. Lyhyesti: Egerissä on vanha linnoitus, linnoituksessa pienen pieni ja säälittävä vahamuseo, yhtäkkiä keskellä kaupunkia nousee Euroopan -- kai koko maailman -- pohjoisin turkkilainen minareetti, söimme viidellä eurolla täydessä ravintolassa (ja kummastelimme joukkokäyttäytymistä, sillä viereinen ravintola oli tyhjä) ja harhailtuamme hetkisen palasimme kotiin Miskolciin.

Egerissä oli lisäksi kirkkoja, tori ja McDonald's. Kuuluisa Eger on viineistään, ja yleensä kun ihmiset täällä Egerinmatkastaan kertovat, se sisältää lauseen : "...ja olin kyllä siis ihan päissään." No, emme juoneet mitään. Minun tapauksessani viininmaistelu olisi muutenkin aivan järjetöntä, sillä en kokemuksen puutteesta niissä kuitenkaan mitään eroa aistisi.

***

Hukkasin hanskani, jotka kaksi viikkoa sitten Budapestistä ostin. Tämähän on normaalia, hanskoja hukkuu siinä kuin pyyhekumeja ja sateenvarjoja: keskimäärin yhdet vuodessa. Se vaan harmittaa, että hanskat olivat uudet ja sellaisia ei tästä maasta mistään löydä. Kävin Pestissäkin siinä kaupassa, mistä ne viimeksi ostin, etsimässä uusia vastaavia, mutta sieltäkin ne olivat jo loppuneet.

***

Nyt kaikki yläasteikäiset huomio: unkarinkielen sana "persze", äännetään "perse", tarkoittaa "totta kai".

Tähän kun lisätään iloinen hymy ja se pirteä intonaatio, jolla persze niin usein lausutaan, voitte kuvitella kuinka epätodelliseksi tunnen toistuvasti oloni.

***

Koripallo-ottelu päättyi 81 - 85, kotijoukkue hävisi. Tuomari oli lahjottu puusilmä, jolle pitäisi työntää pilli ahteriin. Näin käänsi Sandi yleisön huutelua. Yleisö lienee siis samanlaista kaikkialla.

***

Löydän itseni aina mitä kummallisimmista paikoista. Viime kesänä huomasin seisovani Eiffel-tornin huipulla, vaikka pelkään korkeita paikkoja ja ahdistun väenpaljoudessa.

Viikko sitten löysin itseni kiipeämästä Egerin minareettiin. Ei se tietenkään Eiffel-torniin ole korkeudessaan mitenkään verrattavissa, 40 metriä, mutta pelkäsin sen huipulla paljon Eiffeliä enemmän. Minareettiin nousivat vain kapeat, suljetut portaat, jotka saivat minut huomaamaan, ettei klaustrofobiakaan täysin tuntematon sielulleni ole. Jonkin matkan portaita kivuttuani minun oli pakko sulkea silmäni hetkeksi ja laskea kymmeneen, sillä niin kovaa luontoni huusi minua laskeutumaan.

Huipulla oleva tasanne on lähes 30 senttimetriä leveä, eikä siellä oleva aitauskaan kovin suurta luottamusta herättänyt. Ei sieltä yrittämättä tippumaan pääse, mutta pelko ei ole rationaalista. Otin kuitenkin kaksi kuvaa Egeristä ja kiipesin alas.

***

Unkarilaisten sukunimet ovat hassuja: ne aina tarkoittavat jotain. Näiden sukunimistä tulee aina mieleen keskiajan ihmisten liikanimet -- on suurta, on voimakasta, on kuningasta, on saksalaista, on unkarilaista, on kankuria, on suutaria... Ja sukunimi kirjoitetaan aina ennen kutsumanimeä. Hupsua.

***

En ole sitä vielä tainnutkaan tänne mainita, mutta Miskolciin tuli Ioannisin riemuksi yksi kreikkalainen lisää. Mies tunnetaan nimellä Sotiris. Hän oli mukanamme Egerissä. Seurueemme oli minä, hän, Ioannis ja Jenni.

Hänen passissaan lukee nimen kohdalla Sotirios. Ota näistä kreikkalaisista sitten selvää.

***

Tunnustan! Olen käynyt täällä ollessani usein McDonald'silla syömässä. Ymmärrän toki hävetä ja katua toimintaani, ja ansaitsen saamani universaalin paheksunnan, mutta antakaa kun yritän selittää:

Unkarin McDonald'silla on tarjous (akció) kaksi juustopurilaista 300 forintilla. Tämä on euro kaksikymmentä senttiä. Seitsemän markkaa. Pieneen nälkään mistään ei saa vastaavalla hinnalla mitään yhtä täyttävää. Ja seurueeni, missä olen matkannut, ei ymmärrä paheksua McDonald'sia yhdä vahvasti. Itse muistan kyllä joka kerta ovesta sisään astuessani pyytää sallimuksen anteeksiantoa -- ja usein en syö mitään, istun vain seurana -- mutta, mutta...

Minulla ei ole mitään hampurilaisia vastaan, eikä McDonald'skaan ole minulle se kaiken pahan alku ja juuri, jona se usein Euroopan anarkisteille ja vasemmistolle näyttäytyy. En vain pidä kulttuuri-imperialismista, enkä ainakaan haluaisi sitä tukea.

***

Mutta Ioannis pelkäsi minareetin huipulla varmaan minuakin enemmän! Ainakin hän puhui ja huuteli siihen sävyyn minua enemmän.

Tosi Mies ei tunteitaan näytä.

***

Tosimies on niin paniikissa, ettei hän kykene saamaan vartalostaan mitään ulkoisesti näkyviä tunteitaan esiin.

***

Kävimme nyt lauantaina Budapestissä, kun Sotiris ei siellä vielä ollut käynyt. Kävelimme tärkeimmät nähtävyydet nopeasti läpi, sillä Ioannis tahtoi shoppailemaan.

Päivä oli kaunis ja aika lämminkin, mutta en onnistunut oikeasti innostumaan, sillä en saanut edellisenä yönä juurikaan unta.

Koska Unkari on pieni maa, törmäsimme päivän aikana useisiin tuttuihin. Paulaan Keleti-asemalla, Paulaan ja Eevaan paluujunassa, ja Sandiin Miskolcissa (koska kävelimme linja-autoa odotellessa Sotirisin kanssa pysäkille, jolle meillä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa).

Sandi pyysi meitä sunnuntaina seurakseen koripallo-otteluun. Vain minä menin.

***

Istun nyt asuntolakerrokseni keittiössä.

Kinga kävi kysymässä, mitä teen.

Vastasin, että kirjoitan.

Kuten aina, hän sanoi.

Hymyilin vastaukseksi.

***

Huoneessani on tautisen lämmintä. Öisin siellä ei saa unta eikä siellä muutenkaan aikaansa mieluusti vietä. Sitä istuu mieluummin vaikka keittiössä.

Huoneen hengitysilmakin koostuu ensisijaisesti hiilidioksidista. Jos avaan ikkunan, huonetoverini (tai heidän lukuisat ystävänsä) sulkevat sen lähes heti. Ovea sentään voin pitää auki käytävälle niin halutessani.

Tai voin istua keittiössä.

***

Mielestäni hauskin Unkarin kaupunginnimistä on Szombathely. Se tarkoittaa lauantaipaikkaa.

***

Koska kirjoitan tätä isänpäivänä, haluan toivottaa täten onnea kaikille isille, etenkin omalleni ja hänen isälleen. Lisäksi toivotan tätä kautta isoisälleni Martille iloista nimipäivää ja erityisen onnellista 80-vuotispäivää.

Toivottavasti terveiset menevät perille.

***

Olisi mukavaa tietää, ketkä sivujani lukevat, joten pyydän, että jos käytte täällä, lähettäkää minulle sähköpostia.

Osoite on kimmo@leipajapiima.com

Köszönöm.

***

Pyhäinpäivän iltana kävimme hautausmaalla katsomassa, miltä unkarilaiset haudat näyttävät, kun niillä on kaikilla paljon kukkia ja kynttilöitä. Koko päivän kaikkialla pitkin Unkaria ihmiset kuljettivat käsissään kukkia ja kynttilöitä. Paitsi me, mutta me olemmekin ulkomaalaisia.

Hautausmaalla oli kaunista, ja tietysti se hautausmaille ominainen harras hiljentävä tunnelma. Kävelimme hautausmaalla, minä, Ioannis ja Sotiris, ja puhuimme eroista suomalaisessa ja kreikkalaisessa hautajaismenossa. Erot ovat suuria.

***

Koko täällä olon ajan olen yrittänyt etsiä taivaalta tuttuja tähtikuvioita. Otavaa, Pohjantähteä. Niitä, jotka aina suoraan ylhäältäpäin meitä koti-Suomessa tervehtivät. En ole löytänyt. Olen nyt alkanut pyytää jo apua paikallisiltakin -- jos he kertoisivat minulle, missä suunnassa on pohjoinen, ehkä sitten osaisin löytää tutut tähdet paremmin.

Mutta mitään ei näy. Ehkä kaupungin valot peittävät tähtien näkyvyyden sillä korkeudella, missä Otavan tulisi muuten olla. En tiedä.

***

Eilen oli täysikuu ja kuunpimennys. En nähnyt, mutta Sandi sanoi, että kuu vain muuttui oranssiksi.


Ötös Kollégium

[14.11.2003] Näin viime yönä unta, jossa olin Suomessa. Olin kovin ymmälläni: miksi olen Suomessa? Enhän ollut kenellekään Unkarissa hyvästejä sanonut, en edes muistanut, kuinka olin Suomeen päätynyt. Vastahan olin Unkarissa. Jokin soti niin pahasti logiikkaani vastaan, että päätin herätä.

Heräsin sängystäni. Sängystäni kotoani Puolangalla. Nyt olin jo ihan oikeasti kauhuissani. Olin edelleen Suomessa, vaikka olin jo herännyt. Vatsani pohjaa kouraisi: ei -- en saa olla Suomessa! Keskityin yhä päästäkseni pois tästä vääryyden tunteesta, ja heräsin uudelleen.

Nyt heräsin oikeasti, ja huokaisin helpotuksesta. Olen yhä Unkarissa, Suomi on edelleen kaukana pohjoisessa. Kaikki on niin kuin pitääkin.

Ennen kuin kukaan analysoi tätä unta liian pitkälle, sanottakoon, että näin viime yönä myös unta Andy McCoyn näköisestä miehestä, joka murtautui Puolangan yläasteelle ja näki siellä vahingossa videon, joka todisti hänen isänsä olevan pedofiili.

Eli mielenterveyteni on kunnossa; uneni ovat tasan yhtä häiriintyneitä kuin ennenkin.

Mutta asiaan: Jo toisena päivänä täällä ollessani (vaiko peräti ensimmäisenä, en muista) kirjoitin paperille erilaisia aiheita, joista voisin näille nettisivuille kirjoittaa. Ihan vain, että saisin tekstejä kattavasti kirjoitettua, ja siltä varalta, että en jossain välissä (jo jonkin aikaa täällä vietettyäni) keksisi mitään kirjoitettavaa.

Viimeksi mainitusta ongelmasta ei ole ollut tietoakaan: kyllä täällä nyt joka päivästä romaanin kirjoittaisi, eli ongelma on ennemmin päinvastainen. Mutta listassa on kuitenkin edelleen aiheita, jotka ovat käsittelemättä, ja joita olisi kenties syytä käsitellä. Tärkeimpänä asuminen.

Olen toki asuntolaani vaivihkaa viittaillut aiemmissa kirjoituksissani: Olen maininnut huonetovereitani, vuokran suuruutta, yksityisyyden puutetta -- olen kertonut siitäkin, kuinka seinistä tarttuu väri, jos niihin erehtyy nojaamaan.

Mutta yleispätevä, kattava katsaus Ötös Kollégiumin elämään on yhä tekemättä. Ja uskon, että sen kirjoittaminen saattaisi olla aiheellista, ehkä jopa lukijoitani (jos sellaisia on) kiinnostavaa.

Aloitetaan ulkopuolelta: Maamerkki, jonka avulla aluksi tunnistin asuntola numero viiden muista samannäköisistä asuntoloista (ja jota nykyisinkin, joskin ehkä hieman alitajuisemmin, talon tunnistuksessä käytän) on talon edessä oleva hiilivaunu. Tiedättehän, sellainen pienehkö musta valurautainen kärry, jolla aina elokuvissa ja sarjakuvissa hiiltä kärrätään kaivoksen sisältä. Talon seinällä on reliefi, jossa kevyeen toogaan pukeutunut nainen harppi kädessään nojaa puuhun. Kaipa hän jotain luonnontieteitä symboloi, vaikkakin asuntolamme ehdoton enemmistö vaikuttaa humanisteja olevankin.

Reliefin taiteellisesta tasosta ja yleisestä kiinnostavuudesta sen verran, että minun piti tätä kirjoitustani varten mennä itse asiassa ulos katsomaan, mitä kuva esittää. En muuten muistanut.

Seuraavaksi vastaan tulevat ovet. Ne ovat uudet, kesän remontin myötä tuodut; halvat, hennot ja muoviset -- ja ne pitää aina itse jaksaa sulkeakin -- ovessa pyydetään niin. Kaikki talon ikkunat ovat samaa hentoa valkoista muovia, ja mikäpä niissä. Kai ne asiansa ajavat, vaikka ei niihin kauneutta voi mielessään yhdistääkään.

Sisään tultua vasemmalla on ovivahdin koppi. Periaatteessa aina ovivahdin ohi kävellessä pitäisi vaihtaa avaimet kuvalliseen henkilökorttiin tai päinvastoin. Niin, että avaimet ovat mukana, kun olen huoneessani, ja kortti, kun olen muualla. Käytännössä vain yhtä kopin neljästä vuorottelevasta vahdista tämä jaksaa yhtään kiinnostaa. Kolmesta muusta yksi nainen puhuu kaikki päivät puhelimessa, toinen mies näyttää aina vihaiselta (etenkin, jos joku antaa hänelle avaimet tai kortin vaihdettavaksi), ja viimeinen nuori mies vain istuskelee kopissa kavereidensa kanssa (tai nukkuu, yövuoroja kun hoitaa). Sitä paitsi tämä vihainen, lihava mies oli kerran asuntolasta lähtiessäni talon ulkopuolella teurastamassa hanhea. Suomessa olisin varmaan poliisit soittanut, mutta enhän voi täällä tietää, mikä on sallittua ja mikä normaalia. Eivätkä poliisitkaan kuitenkaan puhuisi kieliä.

Talossa on neljä kerrosta, joista unkarilaiseen tapaan toinen on ensimmäinen ja ensimmäinen on földszint. Jokaisessa kerroksessa on pitkä käytävä, kauneinta vanhaa laitostyyliä, jonka varrella on 25 numeroitua huonetta. Näistä 24 on asuinkäytössä (puolissa kolme henkeä, puolissa neljä) ja yksi on keittiö ja yksi on vessat ja pesutilat (laskutaidossani ei ole vikaa, huoneiden numeroinnissa on).

Käytävän päädyssä, ikkunan luona, on tupakointitila, ja kyllä minä sielläkin olen joskun jonkun nähnyt polttavan. Yleensä kaikki -- kyllä, kaikki -- kuitenkin tupakoivat ihan vain oviensa ulkopuolella käytävällä, ja tiputtavat tuhkat, ja tumppaavat, huolettomasti lattialle. Polttaa osa huoneissakin. Huonetoverinikin niin tekisivät, ellen minä olisi tupakoimaton -- ja joskus he huoneessamme tupakoivatkin kun olen poissa, nikotiiniaddiktin käsittämättömällä järjenjuoksulla ajatellen, että se ei haittaa, kun olen poissa, ja että en huomaisi, kun palaan. En tiedä, tuhoaako tupakointi aivot vai ovatko tupakoitsijat luontaisesti tyhmiä, mutta äly hoi!

(Ehkä ainakin Suomessa tupakoitsijoiden ymmärtämättömyys paheensa helposta havaittavuudesta johtuu siitä, että suurin osa aloittaa tupakoinnin noin 15-vuotiaana -- itsekeskeisyyden ollessa huipussaan -- jolloin he tottuvat ajattelemaan, että kaikki muut ovat niin tyhmiä, etteivät he huomaa. Olin kerran kaksi viikkoa leikkimässä opettajan sijaista koululla; ette voi uskoa, kuinka tyhminä, sokeina ja hajuaistittomina yläasteikäiset opettajiaan pitävät.)

Olen sanonut tämän täällä eri ihmisille jo niin monta kertaa, että sen kirjoittaminen tuntuu kiusalliselta itsetoistolta, mutta en voisi millään kuvitella asuvani tällaisessa huoneessa, jos ihmiset ympärilläni puhuisivat suomea, tai englantia, tai edes ruotsia tai ranskaa. Jos ymmärtäisin, mitä ihmiset ympärilläni puhuvat, minun pitäisi osallistua; minun pitäisi keskittyä tietääkseni mitä tapahtuu, jos joku yhtäkkiä pyytäisi minua keskusteluun tai toimintaan mukaan -- öisin en saisi unta, kun puoli aivoani haluaisi kuulla, miten käytävän keskustelu jatkuu. Jos haluaisin välillä vain istua itsekseni hiljaa, ehkä lukien, kirjoittaen, piirtäen, tai vain miettien -- se voitaisiin tulkita omahyväisyydeksi ja itsekeskeisyydeksi (jotka eivät maineessa tee hyvää sosiaaliselle elämälle). Mutta kun kaikki puhuvat käsittämätöntä kieltä, voin helpommin sulkea heidä mieleni ulkopuolella, ja voin perustella osaanottamattomuuttani kielitaidottomuudellani.

Etenkin huoneessani, jossa ihmisiä tulee ja menee yötä päivää, ja päiväsaikaan kymmenen henkeä ei ole mikään mahdottomuus -- ei, en voisi asua tällaisessa Suomessa (ei niin, että tämäntyyppisiä opiskelija-asuntoloita Suomesta löytyisikään).

Huoneessani siis asuu neljä miestä, ja puoliksi asuu useita muita, joten voitte kuvitella, miten siistiä täällä on. Eniten minua ottaa päähän se, että huoneen pöytä on aina täynnä likaisia (väliin jopa haisevia) astioita, eikä missään ole tilaa kunnolla kirjoittaa tai piirtää (keittiöön voin paeta, ellei siellä syödä, juhlita tai harjoitella kansantansseja -- tätäkin on tapahtunut). Mutta pölyäkin huoneeseemme ilmaantuu käsittämätöntä vauhtia. Pöydän alle kokoontuu viikossa enemmän villakoiria kuin Oulun asuntooni kerääntyi puolessatoista kuukaudessa. Ja lattialla on ruokaa, kahvia, olutta, -- ja vieläpä naarmuja kesän remontin jäljiltä.

Vessat ovat mallia unisex, ja jokaisesta kerroksesta niitä löytyy neljä kappaletta. Eli siis neljä vessaa kerroksen noin seitsemällekymmenelle ihmiselle. Jos kaikki, tai edes suurin osa, oikeasti asuisivat huoneissaan, mahtaisi vessassa olla tungosta. Ei niihin nytkään kuitenkaan lukemaan viitsi mennä, varsinkaan iltaisin, kun joku jokailtaisia juhlia varten juonut on päättänyt käydä kusemassa lattialle. Lattialla jo muutenkin pyörivät naisten kuukautissuojapakkaukset -- roskis kun on peräti kahden metrin päässä (viime viikolla tosin kaikkiin vessoihin ilmestyi pieni roskakori, että tästä epäkohdasta jo päästäneen).

Vessanpönttöjen välissä on vain ohuet vaneriseinät, ja heikko vaneriovi, jossa oleva lukko ei kyllä sisääntuloa (edes tahatonta) juurikaan hidasta. Naapurivessojen lorinat ja pärinät tuottavat iloa korville oman ähkinnän lomassa ja... äh, kyllä vessat asiansa ajavat. Oma vessapaperi tietysti pitää olla kun sitä ei (missään julkisissa vessoissa) ole tarjolla, jos ei muuten, niin kuivuneiden virtsanjämien pyyhkimiseen istuimelta.

(Ihmiskunnan suurimpia mysteereitä on, mikseivät miehet ymmärrä nostaa istuinta pönttöön pissatessaan. Onko se muka liian työlästä? Siksihän se istuinosa nousee, ettei sen päälle läiskyteltäisi! Ehkä vastaus on se klassinen feministitokaisu: miehet ovat sikoja.)

Kerroksessa on yksi pesukone, aina käytössä, aamuöitä myöten -- viikonloppuisin ei tietenkään, mutta silloin talo onkin tyhjä. Kuivausrumpua tai minkäänlaista kuivaustilaa, edes ulkona, ei ole, joten vaatteet kuivataan yleensä tuolien selkänojilla, ovien päällä ja henkareissa. Nokkelat huonetoverini ovat sentään virittäneet huoneemme kattoon pyykkinarun (kaapin ovenkahvan ja verhotangon välille), joten siinä voin vaatteitani kuivata, ellei naru ole muussa käytössä. Vaatteet sentään kuivuvat nopeasti, huoneessa kun on aina yli 30 astetta.

Miesten ja naisten suihku- ja pesutilat ovat samassa huoneessa, joskin väliseinän erottamana. Missään ei kuitenkaan kerrota, kumpi puoli on naisten ja kumpi miesten, eli kaipa tämä tieto unkarilaisille on jo äidinmaidossa tarjoiltu. Ei toiselle puolelle kuitenkaan kurkkimaan pääse (ilman periskooppia tai suunnatonta pitkäkestoista röyhkeyttä), joten ovat tilat riittävän erillään.

Puolipukeisia naisia (ja miehiäkin) käytävällä tietysti aina vilisee niin, että ei niihin enää viitsi kiinnittää huomiota, edes niin paljoa, että jaksaisi katsoa kohteliaasti poispäin.

Mitä vielä? Siivooja siivoaa kerroksemme yhteiset tilat päivittäin, paitsi viikonloppuisin, ja toinen siivoaa huoneet viikottain (paitsi meidän huonettamme, koska se on aina täynnä ihmisiä). Jokaisen huoneen oven ulkopuolella on roskakori, jonka aamusiivooja aina tyhjentää. Talon ulkopuolella on kierrätyspönttöjäkin -- paperille ja lasille -- mutta niitä en ole nähnyt kenenkään käyttävän. Sunnuntai-iltaisin niiden huoneiden roskakorit, joissa on ollut asukkaita, ovat tietysti ylitäynnä. Itse käytän silloin aina muiden huoneiden, suurimmaksi osaksi tyhjiä, roskakoreja.

Lakana ja tyynyliinat saan talon puolesta, ja tyynyn, joskin se on niskan taittava hirvitys, ja lakanat ovat suomalaisiin tottuneelle liian pieniä. Peitto on paksu ja lämmin, joka on järjetöntä, sillä öisin huoneessa on tukahduttavan kuuma. Kaappitilaa on ihan siedettävästi, joskin vaatteiden säilyttämiseen hieman huonosti järjestellysti.

Ja vielä: Eläimiä talossamme on kiitettävän vähän, mitä nyt kerran alkusyksystä hiiri kipitteli käytävällä (liene joutunut kampuksen lukuisten kulkukissojen ruuaksi) ja perhosia väliin lepattaa sisään jos ikkunaa avaa. Perhoset pitävät turhan kovaa ääntä siipiensä kanssa ja ovat kovin ikäviä paidan sisälle lentäessä -- yksi tähänastisen elämäni iljettävimmistä kokemuksista -- ja niitä aamuyöllä metsästäessä harmitti väliin kovastikin, että luontoni ei anna myöten niiden tappamista.

Siinäpä se. Sainpas tämänkin kerrottua. Yksi aihe vähemmän listassani.

Edellinen kirja, jota olen lukenut, on ollut Nick Hornbyn viihdyttävä kuvaus omasta pakkomielteisestä jalkapallofaniudestaan, Fever Pitch. Ja kyllä, se näkyy kirjoituksessani.


Balaton ja AIESEC

[17.11.2003] Eipä ole tullut ennen ylitäydessä hississäkään oltua. Mutta nyt tämä puute on korjattu.

Olin laskeutumassa hissillä hotellin kahdeksannnesta kerroksesta, jossa huoneemme oli, ja neljännestä kerroksesta hissiin työntyi suuri lauma läpeensä humaltuneita AIESEC-jäseniä. Ei hississä ollut kuin kymmenen ihmista, mutta tilaakin vain alle kaksi neliömetriä. Ei tässä mitään, ei ihmisten määrä haitannut juuri lainkaan ennen kuin hissi jumittui. Se painui parikymmentä senttiä alimman kerroksen alapuolelle, mikään nappi ei tehnyt mitään eikä ovi auennut. Happikin alkoi hiljalleen huveta...

Tarina päättyy tietysti onnellisesti -- vieläpä tylsästi -- sillä olenhan tässä sitä kirjoittamassa.

Tarina alkaa puolestaan kolme ja puoli päivää aiemmin yliopiston kanttiinista. Tarina on niitä, jotka voisi helposti kääntää moraalisaarnaksi ja omaa ylemmyydentunnetta korostavaksi halveksivaksi paheksunnaksi. Yritän välttää tätä, ja jättää ainakin osan moraalista lukijan harteille.

Esitellään uusia ihmisiä: Guto (tai jotain), brasilialainen, joka on Miskolcissa AIESECin kautta. Dora, joka suomalaisille kiusallisesta lempinimestään (Dorka) huolimatta on ihan miellyttävä neitonen, ja joka on Miskolcin AIESEC-aktiiveja (tai jotain). Ja Rita (tai jotain), joka on Miskolcin AIESECin puheenjohtaja (tai jotain). Ja vielä David (tai jotain), tsekki, jolla ei ilmeisesti ole varsinaisesti mitään tekemistä AIESECin kanssa, mutta joka järjestöön, tai sen jäseniin, on kuitenkin jossain epävirallisessa yhteydessä (tai jotain).

Tai jotain.

He kuitenkin kutsuivat meidät viime viikonloppuna Siófokissa pidettyyn AIESEC-konferenssiin. Koska viikonloppu oli ohjelmaton, ja menemällä Siófokiin saimme mahdollisuuden kuuluisan Balaton-järven näkemiseen, hyväksyimme kutsun.

(Unkari-tietoutta: siinä missä Suomi on tuhansien järvien maa, Unkarin on yhden järven maa. Balaton on Laatokan jälkeen Euroopan suurin yksittäinen järvi, ja unkarilaiset kutsuvatkin sitä "Unkarin mereksi". Nimitys on ymmärrettävä, kun näkee Miskolcin ympäristön "Bükk-vuoret". Minulle aina koulussa opetettiin, että Suomessa ei ole vuoria, mutta jos Unkarissa on, niin Pohjois-Suomessa ei muuta olekaan. Unkarin korkein huippu nousee kuitenkin sentään kilometriin.)

Balaton-järvi on järvi. Siinä on vettä.

AIESEC-konferenssi oli Unkarin AIESEC-jäsenten vastine Suomen ylioppilaiden GooM-risteilylle. Oli siellä toki muutakin ohjelmaa, kuten uusien jäsenten kouluttamista ja tietysti Unkarin eri kaupunkien organisaatioiden tapaamisia, mutta tärkeintä oli selvästi juhliminen. Ja ei mikä tahansa juhliminen, vaan estottoman hedonismin täyttämä "ei rajoja" -biletys. Onneksi unkarilaiset juhlijat sentään ovat suomalaisia kanssaveljiään ja -sisariaan fiksumpia, joten hotellin käytävät eivät olleet täynnä sammuneita sankareita, oksennusta ja virtsaa.

Minulla oli hauskaa. Ei tietenkään siinä merkityksessä, mutä useimmat muut osaanottajat tarkoittavat sanoessaan, että heillä oli hauskaa. En ollut ympäripäissäni. En kourinut "vaivihkaa" kymmenien humaltuneiden naisten rintoja. En menettänyt muistiani, että olisin voinut seuraavan aamun krapulassa uskotella itselleni pitäneeni hauskaa. Minä pidin hauskaa kaikkea tätä katsomalla ja tehden henkisiä muistiinpanoja ihmisten käyttäytymisestä.

Totta. Minä olen outo.

Outo on Unkarin AIESECkin. Se näyttäytyi minulle eräänlaisena sisäänpäinkääntyneenä lahkona, jolla on omat kummalliset rituaalinsa, laulunsa ja tanssinsa, jotka eivät ulkopuoliselle aukea, ellei niihin kouluttaudu. Osa tavoista oli ainoastaan tyhmiä, osa olisi saattanut olla mielenkintoisia, jos ne olisivat tapahtuneet aidosta halusta, ei alkoholin tuottamasta estottomuudesta.

Mutta hotelli oli laadukas, ja ikkunastammekin avautui näköala Balaton-järvelle. Oli näköalassa tietysti kauniita sosialistiarkkitehtuurin helmiäkin, mutta myös kauniita uusia taloja.

(En muista, olenko jo sitä sanonut, mutta rakastan Unkarin julkista taidetta ja uusi asuinrakennusarkkitehtuurikin on ihastuttavaa. Kaikki on tietoisen poikkeavaa sosialistisesta jäykistelystä: värejä, muotoja, liikettä...)

Ja koko viikonloppu matkoineen, hotelliyöpymisineen, ohjelmineen ja päivittäisine kolmine aterioineen maksoi 10 000 forinttia (40 euroa). Ei paha.

Kun olen sitä niin usein sanonut, ja tännekin kirjoittanut, että viininmaistelussa ei olisi minulle mitään järkeä, kun en niissä mitään makueroja kuitenkaan aistisi, niin en voinut millään olla osallistumatta, kun konferenssissa oli mahdollisuus viinien maisteluun. Ilmaiseksi. Kyllä minä niissä eroja maistoin, ihan selvästi, mutta lähinnä pahan maun sävyerojahan niissä vain oli. Joku maistoi niin vähän pahalle, että voisin sitä joskus toistekin samaiset kaksi senttilitraa maistaa.

Join yhteensä noin desin viinejä, ja se selvästi oli liikaa. Poskia alkoi kuumottaa ja näkökentän reunat alkoivat sumeta. Sitä se tekee kun juo lasillisen alkoholijuomia kerran puolessa vuodessa -- tai harvemmin. Istahdin siis alas ja lepäsin puolisen tuntia palatakseni normaalitilaan. Ei juominen käytökseeni eikä edes motoriikkaani vaikuttanut, eli en sitä häpeä, mutta lieväkin humaltuminen on aina typerää ja tarpeetonta. Sitä häpeän.

Eli tämä vain selityksenä teille kaikille, jotka kummastelette, miksi mieluummin jätän häissä ja vastaavissa sukujuhlissa tervetuliaismaljan juomatta -- rajansa täytyy tuntea, ja minulla se raja on aika matala.

Tarina päättyy kuitenkin onnellisesti. Hissistä pääsimme ulos, kun hotellin henkilökuntaan kuuluva mies kävi avaamassa oven kiroten "ei taas" huuliensa raosta. Palasimme ehjinä kotiin ja nukuin vihdoin parin yön tauon jälkeen.

Näin unta, jossa olin pyöräretkellä pikkuveljeni Jonin kanssa. Tulimme rikkoutuneelle riippusillalle, joka korjautui, kun kirjoitin tietokoneen näppäimistöllä harvinaisia suomenkielisiä sanoja, jonka jälkeen heitin pikkukiven veteen.

Totta. Minä olen outo.

Tai jotain.


Trianonin sopimus

[21.11.2003] "Siniristilippumme, sulle valan vannomme kallihin, sinun puolestas elää ja kuolla, on halumme korkehin ..."

Olen usein hävennyt olla suomalainen, niin vastenmielisiä jotkut kansakuntamme edustajista ovat. Mutta täällä ymmärsin ensi kertaa, että ongelma onkin olla yleensä minkä tahansa maan kansalainen -- oli sitten suomalainen, unkarilainen, itävaltalainen tai keskiafrikkalainen -- jos identiteetti syntyy siitä, minkä maan passia kantaa taskussaan, silloin ihmisessä on jotain pahasti vikana.

Jos saisin päättää, en olisi minkään maan kansalainen. Voisin hyvinkin asua Suomessa, tai Unkarissa, tai missä hyvänsä, voisin maksaa veronikin asuttamalleni valtiolle, mutta en haluaisi millään edustaa valtiota -- etenkään sen politiikkaa tai historiaa. Sen enempää politiikkaan kuin etenkään historiaan minulla ei ole juuri mitään vaikutusvaltaa, joten miksi minun pitäisi olla niistä vastuussa. Tai ennen kaikkea: miksi minun pitäisi olla niistä ylpeä?

Seuraavan kerran kun joku täällä tulee sanomaan minulle taikasanat "The Treaty of Trianon", voin lähes varmasti luvata suuttuvani. Trianonin sopimus on unkarilaisten Karjala. Meille suomalaisille on koulussa opetettu, kuinka Itävalta jaettiin osiin ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, ja nykyinen Euroopan kartta on vieläkin suurin osin tämän jaon peruja, mutta Unkarin oikeistolle tämä jako on yhä paha paikka.

Ioannis on usein sanonut, kun tämä Unkarin suuruuden menettäminen (todellisuudessahan Unkari ei ole ollut itsenäinen valtio lähes viiteensataan vuoteen) toistuvasti täällä tulee puheeksi, että maailmassa ei varmaa ole valtiota, joka ei jossain historiansa vaiheessa olisi ollut suuri. Iso-Britannia omisti jossain välissä lähes koko maailman; Ranska valloitti puoli Eurooppaa Napoleonin johdolla; Saksa Hitlerin; Italia, silloinen Rooma, hallitsi koko Eurooppaa; Kreikka hallitsi puolta maailmaa Välimereltä Intiaan; Liettua oli tuhat vuotta sitten Euroopan ylivoimaisesti suurin valtakunta; Ruotsikin hallitsi koko pohjoista Eurooppaa lähes sata vuotta... Ainoastaan Suomella ei ole suuruuden aikaa, ja silti eräät suomalaisetkin jaksavat itkeä kutistuneen maantieteellisen pinta-alansa perään.

Venäjän tulee palauttaa Suomi takaisin Ruotsille, me sanomme, ironisoiden, jotka historiamme olemme oikeasti opetelleet.

Istuin eilisiltana tässä naapurihuoneessamme, jossa sielläkin huomasin asuvan englanninkielentaitoisia ihmisiä (tai no, vähän niin kuin englannintaitoisia), kun edellisenä iltana tapaamani mies halusi välttämättä tarjota minulle ystäviensä tekemää alkoholicocktailia. Koska juoma oli lämmintä ja kurkkuani kirvelsi, suostuin. Juoma maistui hieman glögiltä, mutta tietysti alkoholiprosentti oli sitä luokkaa, että en sitä kertaheitolla elimistööni kumonnut. Kurkkukipuun se kuitenkin auttoi.

Tätäkin mielenkiintoisempaa oli taustalla soinut musiikki, joka oli jonkin Unkarilaisen Skinhead-ryhmän hitti-iskelmiä. Koska musiikki oli aivan yhtä kuuntelukelvotonta kuin sen sanoituksetkin (en, luojan kiitos, ymmärtänyt, sillä sanat olivat unkariksi), jonkun huoneessa olijoista täytyy oikeasti sen sanomaan uskoa. Suurimmalle osalle se kuitenkin vaikutti olevan jonkinlaista ironista hauskanpitoa, vaikka en sitäkään osaa täysin kunnioittaa.

Ai mistä tiedän, mistä lauluissa oli kyse? Erään kerran jo viikkoja aiemmin Szilárd kirosi minulle sitä, kuinka jossain kerroksessamme on joku natsi, joka soittaa rasistista sontaa kaikki illat. Käänsi minulle kaikuvan kappaleen sanojakin, joka yhdisti tietyn ihonvärin omaavat ihmiset erääseen kädelliseen, ihmistä geneettisesti lähellä olevaan eläinryhmään. Ja eräs huoneessa olijoista myös kertoi, mistä musiikissa on kyse: muun muassa Trianonin sopimuksesta...

Yksi huoneen asukeista kuunteli musiikkia ja teki sen tahtiin natsitervehdyksiä -- ja minä mietin, että ainoa ihmisryhmä, johon avoimesti tunnen rodullista ylemmyyttä ovat rasistit.

Toki yleisin rasismin kohde Unkarissa ovat mustalaiset. Olen usein ollut tilanteessa, jossa minun on pitänyt selittää jollekin ihmiselle, jotka kysyvät kuinka paha ongelma mustalaiset ovat Suomessa, että ei niistä nyt juuri mitään haittaa ole. Kun sanon, että ei mustalaisia Suomessa edes ole kovin paljoa, ihmiset reagoivat joko sanomalla "oi, te onnelliset" tai "miten ihmeessä te olette onnistuneet pitämään ne poissa?". Heille on ihan mahdotonta ymmärtää, että ei romaneista ole Suomesta mitään ongelmaa.

Toki Unkarin romanit varmasti ovatkin ongelma -- yksi Unkarin lähitulevaisuuden polttavimmista ongelmista, sillä pitkäaikainen syrjintä on slummiuttanut ihmisryhmän ja perinteisesti tiputtanut heidät koulutusjärjestelmän ja työelämän ulkopuolelle. Mutta kun täällä on niitäkin, jotka ihan avoimesti uskovat, että tämä on mustalaisten vika. Ja kun sanon, että kyllä ne romaninuoret Suomessa käyvät yleensä ihan samat koulut kuin muutkin ja sopeutuvat yhteiskuntaan siinä kuin muutkin -- ihmiset katsovat kieroon ja ajattelevat ymmärtävänsä väärin, sillä me molemmathan puhumme itsellemme vierasta kieltä.

Ja kun puhun mustalaisista Unkarista, en puhu ihmisistä, joilla olisi perinteiset mustalaispuvut ja jotka niillä haluaisivat selkeästi erottautua massasta -- puhun aivan tavallisen näköisistä ihmisistä, joilla vain sattuu olemaan tietynsävyinen iho. Ihan kuin unkarilaisilla muutenkaan olisi minkäänlaista selkeästi omanlaistaan ulkoasua: tämä on koko Euroopan eri "rotujen" kohtauspiste. Kadulla voi tulla minkä näköisiä ihmisiä hyvänsä vastaan. Jotkut ovat slaavilaisen näköisiä, toiset näyttävät ihan saksalaisilta; siellä täällä on ihmisiä, jotka ovat niin skandinaavisia, että sellaisia ei Pohjoismaissakaan näe. Vaihtelu on täydellistä, kukaan ei ole toisensa näköinen, ei millään tavoin.

Yksi vierailemani huoneen miehistä on jostain saanut päähänsä, että Suomen ja Unkarin kulttuuri on jotain täysin erilaista. Että maillamme ei ole mitään yhteistä. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa -- erot näyttäytyvät ainoastaan yksityiskohdissa: ruuassa, pukeutumisessa, luonnossa, ihmisten läheisyydessä. Mutta pohjimmiltaan samaa eurooppalaista, saksalaista kulttuuripiiriähän nämä molemmat maat edustavat. Hän oli huolissaan siitä, että hänen unkarilaisten ystäviensä tapa juoda viinaa voisi olla minulle vieraannuttava, ellei jopa pelottava. Huojensin häntä sanomalla, että ensi kertaa Unkarissa ollessani näin ihmisiä, jotka juhlivat mauttomasti kuin suomalaiset.

Miehet juoksivat pitkin huonetta ja pitkin käytävää alasti ja huusivat kovaan ääneen jotain, joka lienee suomeksi "aaaaaaa". Yksi, joka vietti ilmeisesti syntymäpäiviään esitteli kaikille vastaantulijoille penistään, johon hän oli kirjoittanut punaisella tussilla numeron 20. Käsittääkseni se on hänen uusi ikänsä.

Pudistelin päätäni. Tunsin oloni kotoisaksi, enkä ollut siitä yhtään iloinen.

Totuus on kuitenkin, että Unkari on vaarallinen maa. Ei mustalaisia pidä pelätä, eivät ne lompakkoa vie, vaikka eräät niin tahtovatkin pelotella. Ei lompakkoa kukaan muukaan Miskolcissa vie, niin tuntematonta turismi tässä pikkukaupungissa on. Liikennekin on ainoastaan yhtä verenhimoista kuin Suomessa. Vaara, etenkin suomalaisille, on viinan hinta.

Viimeisen viikon aikana olen kolmeen eri otteeseen ollut tilanteessa, jossa olisin aivan ilmaiseksi voinut juoda itseni konttauskuntoon. AIESEC-konferenssissa, Davidin syntymäpäivillä, nyt naapurihuoneessa. Litra viiniä, jota ihmisten mukaan pidetään kansainvälisestikin hyvätasoisena, maksaa supermarketeissa eurosta kahteen euroon pullo. Ja unkarilaisten kohteliaisuuskäytäntöön kuuluu aina tarjota kaikille.

Kun menin naapurihuoneeseen juomaan lämmintä viiniä (jossa oli mukana myös rommia, hedelmiä ja kaikkea mahdollista), jouduin vartin ajan inttämään mahdollisuudesta olla osallistumatta toverusten ryyppäyspeliin. "Ei, ihan oikeasti en tahdo juoda." "Kamoon, ei tässä paljoa pidä juoda." "Joo, mutta minä en ihan oikeasti tahdo juoda yhtään enempää kuin olen jo juonut." "Tule nyt, kielisukulaisuuden kunniaksi." "En." "Ei tässä paljoa juoda, ei siitä tule edes humalaan." "Minä tulisin, uskokaa minua." (Ja tietysti pelattuaan peliä puolisen tuntia he juoksivat alasti huudellen).

Minun ei ole ollenkaan vaikea uskoa, että jos suomalainen opiskelija tulee Unkariin, hän on täällä koko lukukauden päissään. Joka ilta jossain on juhlat, joka ilta jossain on joitain, joiden kanssa juoda. Ja kielimuurikaan ei ole este, kun kaikki ovat tarpeeksi päissään.

Ja suomalaisopiskelija vannoo hänestä huolestuneille, että ei tässä mitään, kun en minä Suomeen palattuani kuitenkaan enää juo. Että en minä oikeasti ole tällainen, mutta tämä on nyt erikoistilanne. Puoli vuotta kestävä erikoistilanne.

Minua ei haittaa, että humalaiset suomalaiset levittävät kuvaa suomalaisista humalahakuisena ja käytöstavattomana kansana. Me olemme sitä. Minua yleisellä tasolla haittaa se, että ihmiset niin helposti pitävät yhtä kansakunnan edustajaa kuvana kokonaisesta kansakunnasta. Minua haittaa se, että olen täällä tahtomattani edustamassa koko Suomea. Olen täällä edustamassa Oulua. Mutta aina muistan muistuttaa, että en ole ainoastaan suomalainen, olen Puolangalta, olen vanhempieni poika ja tuttavapiirini muokkaama; olen Kimmo.

Äitini halusi, että olisin tänne lähtiessäni ottanut Puolangan matkailuesitteitä mukaan, että olisin niitä voinut täällä ihmisille jakaa. Ajatus oli mielestäni vastenmielinen, jos ei muuten, niin siksi, että Puolangan matkailuesitteet ovat kauhistuttavia. Jos joku olisikin kiinnostunut Puolangasta, niin ne nähtyään kyllä tyhmempikin ymmärtää pysyä kaukana. Ja lisäksi: en halua edustaa Puolankaa, en haluaisi edustaa edes Suomea enkä Oulua, mutta niistä tulleena en voi sitä välttää. Tämän vastasin äidilleni.

Toki täällä on ollut entisistä Jugoslavian osista tulleita neitosia, jotka ovat maidensa matkailuesitteitä mieluusti ihmisille jakaneet ja näyttäneet. Tämä on sinänsä positiivista ja ymmärrettävää -- maat ovat nuoria, sukupolvelleni ne tarkoittavat ainoastaan sotaa, selkkauksia ja maamiinoja, valistus on tarpeellista -- heille itselleen tämä on mahdollisuus osoittaa, että on olemassa rakentavaakin nationalismia; kaiken ei tarvitse johtaa sotaan tai eriväristen hakkaamiseen pesäpallomailalla.

Ja kyllähän minä täällä kerronkin Suomesta, kun ihmiset kerran kysyvät. En kehu järjettömiä, haukun marraskuun maanpäälliseksi helvetiksi enkä vältä negatiivisia adjektiiveja siitä puhuessani. Sanon suomalaisia ulospäin epäsosiaalisiksi ja etäisiksi -- mutta ystävällisiksi ja miellyttäviksi, kunhan heitä oppii tuntemaan. Kehun myös (syksyä ja marraskuuta lukuunottamatta) Suomen luontoa, sen vuodenaikoja, sen eksoottisuutta.

Olen aina ihmetellyt, miksi suomalaisille on niin usein niin tärkeää olla mahdollisimman neutraali ja harmaa. Heti, jos Suomesta sanoo jotain mielenkiintoista tai erilaista, puoli Suomea nostaa kädet suulleen ja kauhistelee, että mitä ihmettä nuokin nyt alkavat Suomesta ajatella. Suomen tulisi olla aivan samanlainen kuin kaikki muutkin. Ja valitettavasti Suomi suurelta osin sitä onkin. Mutta on siinä erojakin.

Tulkaa vain Suomeen, kaikki ulkomaalaiset. Se on kattaa kauniin maantieteellisen alueen. Osa sen kansan tavoista ja tottumuksista ovat erikoisia.

Kyllä, me käymme vähintään viikoittain saunassa. Kyllä, me hakkaamme itseämme koivunoksilla saunoessamme. Kyllä, jotkut suomalaiset pyöriskelevät alasti lumihangessa saunasta tullessaan. Kyllä, olen vastannut näihin kysymyksiin jo monesti ennenkin ja kyllä, vastaukseni tulevat kuin apteekin hyllyltä.

Tiedättehän: small talk.

Loppuun kerron unkarilaisvitsin, jonka eräs unkarilainen mies halusi minulle kertoa, mutta koska ei osannut sitä englanniksi selittää, kirjoitti sen paperille sanakirjan kanssa ja toi paperin minulle. Vitsi ei ole kovin hauska, mutta kaipa se kertoo jotain siitä mentaliteetista, jonka unkarilaiset (tai tämä kyseinen unkarilainen) kansaansa liittävät.

Unkarilaisvitsi:

Manalan valtias, Saatana, Perkele, Belsebuubi, Lucifer (ja niin edespäin), päätti tehdä tarkastuskäynnin valtakuntaansa, katsoakseen, että kaikki sujuu Helvetissä kuten pitääkin.

Ensimmäiseksi hän tuli tarkastamaan saksalaisten osaston. Pikkupirut lämmittelivät hiilihankojaan nuotion leimussa ja hämmensivät tulista soppaa, ja Saatana kysäisi, että mitenkäs täällä menee.

"Hyvin menee", pirut vastasivat kuorossa, "väliin joku yrittää aina karata, mutta me vain vähän huudamme perään ja ne palaavat kiltisti kärsimään."

Paholainen taputteli piruja selkään ja kiitteli heitä hyvästä työstä. Tarpeeksi kiiteltyään hän jatkoi ranskalaisten osastolle, jossa pirut suorittelivat samoja toimia kuin saksalaistenkin osastolla.

"No, mitenkäs täällä menee? Onko mitään ongelmia?"

"Mikäpäs täällä. Väliin joku aina yrittää karata, mutta kun niitä vähän läimäyttää hiilihangolla takapuolelle, niin ne kyllä kiltisti palaavat itkemään ja hammasta kiristämään. Kaikki hyvin."

Pimeyden ruhtinas nyökytteli päätään ja jatkoi matkaansa Unkarilaisten osastolle. Siellä pikkupirut eivät olleetkaan tehtävänsä ääressä, vaan istuskelivat satojen metrien päässä valvontapisteestään korttia pelaten.

"Mitä ihmettä te siellä teette?" Perkele ärjyi, "Teidän pitäisi valvoa unkarilaisia!"

"Pah, mitä suotta", pikkupirut totesivat katsettaan kääntämättä, "jos sieltä joku yrittääkin paeta, niin ne toiset kyllä vetävät sen takaisin."

(kohteliasta, joskin vaatimatonta naurua)

Käännös englannista oli tietysti omani ja hyvin vapaa (alkuperäisteksti kun oli hyvin kömpelöä ja yksinkertaista).

Eli unkarilaiset ovat toisiaan kyräilevää, kateellista kansaa, joille pahin mahdollinen on se, jos jollain toisella menee hyvin. Tämä vitsi on varmasti kerrottu erilaisina variaatioina kaikista muistakin kansoista. Se on tietysti kapitalistivitsi, jossa sosialismin tasapäistävää vaikutusta pidetään kaiken pahan alkuna ja juurena.

Kaikki sosialistiseen menneisyyteen viittaava tahdotaan muutenkin piilottaa. Rakennuksia on purettu, patsaat on kiikutettu länsituristeille tarkoitettuun erikoispuistoon, kaikki venäjänkielinen teksti on rautatieasemia ja vanhoja junanvaunuja lukuunottamatta poistettu huolella.

Ja eräät ihmiset ovat avoimesti ylpeitä siitä, että heidän isoisänsä taisteli natsien rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Ihan kuin Suomessakin. Ihan kuin olisi ollut jotenkin parempi, jos Natsi-Saksa olisi sodan voittanut.

Karjala takaisin! Suomi suomalaisille! Sivarit vankilaan! Ja natsitervehdys perään.


Kolme viikkoa

[25.11.2003] ***

"Kolme viikkoa."

Kaivoin kaapinpohjalta sinne syyskuun ensimmäisenä viikkona hautaamiani papereita: oppaita, miten valmistautua vaihto-opiskelijajaksoon (kuin mikään voisi siihen valmistaa -- hyvässä tai pahassa), papereita, jotka vain tarttuivat lähtiessäni mukaan, ja lentoliput.

Lento lähtee joulukuun 18. päivänä Ferihegyn lentokentältä kello 9.55.

Istun sängylläni kuunnellen ja tavalliseksi muodostunutta unkarinkielistä hälyä käytävältä.

"Kolme viikkoa."

***

En tiedä mikä minuun viime viikolla meni. Ehkä se oli flunssa, joka teki hengityksestäni tuskaa; ehkä se oli tieto siitä, että kotiinpaluuseen on vain kuukausi; ehkä se olilukemani kirja -- en tiedä, mutta kirjoitukseni olivat pahansuopia, masentavia ja saarnaavia. Alkoholismia, rasismia, inhoa ihmisiä kohtaan.

Lupaan tehdä parannuksen. Tällä kertaa kirjoitan vain kivoja juttuja.

Kirjoitan juttuja vain kivoista paikoista, kivoista ihmisistä ja kivoista tapahtumista. Sillä tokihan on näin, että elämä on kivaa.

Onhan?

***

Aloitetaan tällaisella:

Kun olin eilisiltana pesemässä hampaitani, kuulin, kuinka naisten suihkussa joku lauloi. Minusta se oli kivaa.

***

Teimme viime viikolla yhden nuoren neidon Kazincbarcikasta iloiseksi.

Menimme Kazincbarcikaan katsomaan elokuvaa. (Niille, joita kiinnostaa, se oli Charlie Kaufmanin kirjoittama Adaptation -- unkariksi Adaptácio.) Kazincbarcika on käsittääkseni noin 40 tuhannen asukkaan pikkukaupunki Miskolcin kyljessä, junalla sinne puksuttaa puolessa tunnissa. Kaupunki on kokonaisuudessaan kauneinta betonineliöarkkitehtuuria suoraan 60-luvulta.

Tiesimme elokuvateatterin nimen ja osoitteen, muttemme tietenkään tienneet, missä se saattaisi olla. Sotiris pysäytti kadulla vastaan tulleen nuoren neidon ja kysyi. Nainen ymmärsi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen; hän saattoi meidät teatteriin.

Heti teatterin tultua näkyviin hän osoitti sitä, sanoi "there it is", kiitimme, ja hän hädintuskin kyeten pidättelemään äänekästä hymyään juoksi ystävänsä luokse. Kaikki hänen ruumiinkielessään ja tavassaan kutsua ystäväänsä avoimesti viestitti, ettei hän malttanut odottaa päästä kertomaan hauskaa tarinaansa: Ulkomaalaisia Kazincbarcikassa -- ja minä autoin heitä! Käänsin vähän myöhemmin vielä päätäni heihin päin ja siellähän hän meitä edelleen sormellaan osoitteli.

Olen varma, että hän yhä kertoo tuttavilleen -- niille, jotka eivät ole vielä kuulleet ja niille, jotka vielä jaksavat kuunnella -- meistä, Kazincbarcikan Kolmesta Ulkomaalaisesta.

***

Huoneessamme on lehti. Siinä on artikkeleja autoista ja autourheilusta. Onpa julkkishaastattelu ja yksi vakava artikkeli maailmanpolitiikastakin. Mutta ei tätä lehteä juttujensa takia osteta.

Lehdessä on varsinaiseen funktioonsa nähden yksi keskeinen vika: Kuvien mallit ovat rumia. Kun heitä vertaa heidän allaan kiiltäviin autoihin, autot voittavat pehmeydessään ja luonnollisuudessaan sata-nolla. Autojen teolliseen muotoiluun on nähty vähemmän vaivaa.

Tämä on kummallista, sillä luonnossa unkarilaiset naiset ovat lähes legendaarisuuteen asti hehkeitä. Vaikka heidän pukeutumisestaan ei aina pitäisikään (liian kaavamaista, eräällä tavalla liian naisellista, liian samanoloista kautta linjan), niin niiden takaa löytyy kovin usein todellista kauneutta.

***

Viime viikolla tapasin nuoren naisen (en tiedä hänen nimeään, vaikka se varmasti minulle on useaan otteeeseen sanottukin). Hän on kaunis. Ja kun sanon, että hän on kaunis, vähättelen.

Vaikka en hänen kanssaan kovin paljoa ollutkaan tekemisissä, ja on hyvinkin mahdollista, etten häntä enää toiste tapaa, ja tiesin sen, hänen kauneutensa oli ja on sen tasoista, että se heijastuu ympäristöönkin. Pelkästään se, että seisoin samassa seurueessa kuin hän, ja se, että puhuin hänelle kuin hänet tuntisin, sai minut tuntemaan itseni jotenkin paremmaksi, komeammaksi ja itsevarmemmaksi.

Hänen ulkonäkönsä loisti ei pelkästään jumalaista kauneutta myös sisältä paistavaa aitoa iloa...

Ei, en ole rakastunut, en edes ihastunut. Välitän vain mahdollisimman objektiivisesti subjektiivisia tuntemuksiani -- niitä, joita tunsin, kun olin hänen seurassaan.

***

Tasapuolisuuden nimissä pitäisi nyt puhua siitä, miltä unkarilaiset miehet näyttävät, mutta en osaa. En tiedä, ovatko he komeita, kiinnitän miesten komeuteen huomiota vain, jos se on pelottavan itsestäänselvää. Vaatteidensa suhteen he kuitenkin vaikuttaisivat olevan tasan yhtä tarkkoja kuin miehet yleensäkin, minä mukaanlukien: jos kaapista löytyy joku vaate, joka ei vielä haise kiusallisen voimakkaasti, se on hyvä.

Tietysti jos joku pitää tupakoivia miehiä komeina (hennot hiukset, kelmeä iho, tummankeltaiset hampaat), niin unkarilaisuroot ovat varmasti taivaan lahja maailman naisille. Tai jos puvut säväyttävät, niin Miskolcin yliopisto on aina iltaisin täynnä puku päällä olevia miehiä (ja vastaavasti pukeutuneita naisia) -- tämä on osa Miskolcin ylioppilastraditioita, joista paikalliset opiskelijat ovat ylpeitä. Tietysti suuri osa näistä puku päällä olevista on myös vahvassa humalassa, mutta jos se ei haittaa, niin kaikki on hyvin.

***

Yksi Unkarin hauskimmista paikoista on Budapestin Keleti-rautatieaseman metropysäkki. Ensimmäisen asia, jonka sitä lähestyessä yleensä huomaa, on valtaisa, voimakas vastatuuli, joka lähes estää sisäänmenon. Kun saa taisteltua tiensä rullaportaisiin, meno senkuin paranee: rullaportaat ovat pitkät ja käsittämättömän nopeat, ja yhdistettynä tuuleen ja liikkeen tuottamaan huimaukseen (ainakin, jos on syönyt huonosti), olo portailla seistessä on lähes surrealistinen.

Kun niiltä pääsee hengissä pois, tekee mieli suudella maata.

***

Kävimme Debrecenissäkin. Se on Melindan kotikaupunki ja hän kutsui meidät sinne -- lupautui esittelemään paikkojakin. Debrecenkin on monessa suhteessa Miskolcia kauniimpi; ainakin pääkatu oli leveämpi ja suorempi ja sitä pitkin avautui kaunis näkymä kaupungin suureen kalvinistikirkkoon. Muuten kaupunki lienee samanlainen kuin Miskolc -- samaa kokoa, samaa näköä... Tietysti sillä erolla, että Miskolc on Unkarin "vuoristossa" ja Debrecen keskellä silmänkantamattomiin siintävää tasankoa (maisemaa ei ole rytmittämässä edes metsiä).

Mikä matkasta tietysti teki erityisen kivan, oli seura. Itse asiassa istuimme puolet päivästä Melindan olohuoneen keskellä valokuvia katsellen -- eikä aika tullut lainkaan pitkäksi.

***

Jenni ja Ioanniskin kävivät tänään ostamassa lentoliput koteihinsa. Lennot joulukuun loppupuolella olivat pääosin täynnä, joten heillä ei ollut paljon valinnanvaraa lentoihinsa.

"Kolme viikkoa."


A Text in English

[04.12.2003] This text is originally written for the "Coffee Break" -web pages of the English Department of University of Miskolc. I wrote it couple of weeks ago because an American teacher in the University, Ted Bailey, asked me to write down some impressions in English.

It contains mainly same things as the texts I've written earlier in Finnish, but in a different tone, since this text is aimed primarily for Hungarian audience, whereas the Finnish texts are for Finns (and mostly for my friends and relatives).

This is the text taken from the webpage http://www.uni-miskolc.hu/~aitmag/finn1.htm, so it has some alterations by Ted (according to him only some misspelling has been fixed -- I don't know, I haven't compared them).

Here it begins:

---

Here's what I knew of Hungary a year ago: Nothing.

When I was five, we had a Hungarian woman in our kindergarten teaching us music. She looked slightly different and had a funny accent, but the main reason we were always running from her lessons were the rhythm exercises. We decided, my friends and I, that they were stupid. Hiding under a pile of pillows and running out in the snow with just my socks on was naturally smart. However, there's a lot of good memories there.

(She also taught me to play the piano few years later -- although I wasn't probably the most motivated 12-year-old to practice piano, I wasn't running from those.)

So my first connection with Hungary was mostly a positive one. For me, at least.

***

OK, I also knew the name of the capital of Hungary. And the location of the country: somewhere near Austria. And I knew that Hungary was part of the eastern block during the Cold War. I had also heard of the 1956 uprising (after all, I'm also a history student back home). So I knew surprisingly much.

Of course, in schools they also told me all this rubbish about our common ancestral, genetic roots (the bend of the Volga) and the more real connection of our languages -- though I had no idea how close or distant Finnish and Hungarian actually are (very distant, I tell you).

And I also knew that Austria was divided into small pieces at the end of the First World War.

***

Here's how much people in Finland know about Hungary: They don't.

That's why I'm here.

First I was thinking of going to Belgium (what's that?) but after serious contemplation I realized Hungary would be cheaper. So here I am.

I wanted to know something of something no one knows anything about. I came here to explore the uncharted territories. I even came to Miskolc (although that wasn't exactly my choice) -- the nowhere of Hungary.

(Actually, I should have gone to Great Britain, since to graduate from the University of Oulu an English major has to have spent at least three months in a native English-speaking country.)

But here I am, in Miskolc, and I haven't regretted a bit.

***

Let me introduce myself:

I am Kimmo, a 23-year-old English student. I came to Miskolc as an ERASMUS-student from the university of Oulu, in central Finland (actually it's called Northern Finland, but if you want to find the city, it's in the west coast of the center of the country -- my actual home town, Puolanka, is in the exact center, middle of nowhere). I came here for a semester, and as I'm writing this, I've been here for two and a half months, and will be here for a month more.

All this time I've been here, I've been writing long letters in the Internet on how am I doing here, what's it like here and who am I here with. These texts are in Finnish. Many people who have seen me writing these long texts have asked me why don't I write anything in English. I usually tell people that I don't like my limited capabilities of expressing myself in English. I speak, and especially write, so much better in Finnish.

But finally I decided to yield. I guess it's just right for the subjects of my writing to also know what I write about them. It's not all nice. Only mostly.

***

Three months ago, a week before coming to Miskolc, I still knew nothing about Hungary.

So I guess I didn't do my homework well enough, but it wasn't all just my fault. I searched through several libraries (and unlike the university library of Miskolc, Finnish libraries tend to be good) trying to search for something about Hungary, but all the books I found were either from the 80's or older, about linguistics or currently borrowed. So all I could find was some brief introduction to how weird the Hungarian language is.

I had heard three warnings though: 1) People don't speak languages. 2) Everybody smokes. 3) The public displays of affection may be slightly distracting for someone coming from a more abstinent culture (like Finland -- five meters is close enough, thank you). The last warning was just funny, but the first two made me slightly nervous.

And three months ago I was also able to place Miskolc into the map of Hungary: somewhere in the north-east corner.

***

When I was interrailing around Europe, whenever I asked someone whether they spoke English or not, they almost always said "yes" (or "little") whether they actually spoke it like a native or not at all. Especially in the shops, since all good salespeople want to make a sale even by lying about their language competence. Apparently not in Miskolc, though.

If I go to a shop (or anywhere) here, and ask if they speak English, it's not only that they say "no", they also look at me like I was from a distant planet. Often they also look clearly frustrated with my lack of language competence.

Even if I try to impress the salesperson with my Hungarian skills, it's no good. Sooner or later the person asks me some ten-word sentence in Hungarian, and only thing I can understand is that it is a question, and I have to answer with "nem értem" or "I don't speak Hungarian, I'm sorry". And after that they either choose the answer to the question on my behalf or ask the same question in English -- in a manner I would understand if they would ask it in Hungarian as well. (I know "ital", or something like it, means "drink", but they never ask me for "ital", they ask some long and complicated sentence; however, when speaking English, they just ask for "drink?")

Of course I'm not saying everybody should speak English -- I think it is a hideous language -- but I've been told that German is spoken just as rarely. I'm sure Hungarian must be a magnificent language, since I know Finnish is (and these languages are related), but still it would be useful to know some other, more international languages as well. Of course the audience which is reading this writing of mine is not the audience to whom I should be preaching this (since apparently you must understand English to read this text), but I just wanted this off my chest.

***

But in a way it has been great fun! I went to a shop since I wanted to buy a camera, and I wanted to know if the guarantee would be valid in Finland. I went to the shop and asked one of the saleswoman whether she spoke English – and not only all the other sales personnel gathered around me, also the customers came to decipher the meaning of my alien sentences. Then they negotiated a while in Hungarian and answered positively to my queries about the guarantee.

Sadly, they didn't have the camera model I wanted, so I had to go to another shop to tease other people with my strange language. The same was repeated -- with the exception that this customer actually really had to translate my questions to the woman behind the desk. Answer turned out to be the same, so I bought the camera.

(Later I found out I should also have asked for the possibility of buying it tax-free, but it was late then. So I supported the Hungarian government with an extra 70 euros. I hope it will be spent wisely.)

***

It is also fun how the people of Miskolc most often react when they hear us foreigners speaking English to each other. First they stare, then they start to whisper to the others next to them, then they all stare... This is an attitude I've found I have also picked up here in Miskolc. Foreigners around here are so rare I feel like I'm inclined to share my knowledge of their existence with everyone I know.

The best reaction I've encountered so far was from a girl, about twenty, I guess, we met in Kazincbarcika. We went there to see a movie, but we didn't know where the theater was, so we had to ask help from this girl. She understood the question, but didn't have the words to answer it, so she took us there personally (that was very kind of her; thank you, whoever you are). After that she ran loudly and clearly happily to a friend of hers and told her all about us foreigners who she helped to find the cinema -- yes, she even pointed us with a finger -- "I'm talking about those guys!" So I guess we became the primary subject of her next week's small talk: Foreigners in Kazincbarcika!

Sometimes you don't need to do much to make people happy.

***

Here's how much I like the fact that everybody smokes in Hungary: I hate you all!

Fortunately you all will die of lung cancer before you turn 50.

Unfortunately I've come to know some of you here, so the idea of you dying prematurely makes me somewhat sad.

Before I came here, I used to get an automatic and inevitable headache, if I had to stand somewhere someone had been smoking fifteen minutes before. Here, in mid-October I got a mysterious headache, and the only reason I could imagine for it was that it was the first day in a long time without passive smoking. So I've become more smoking-resistant, maybe even slightly addicted. This is not a good thing.

I wasn't expecting Northern Europe of course. In Finland about 20 percent of the population smokes, and smoking in public places is illegal (even in some pubs and restaurants) -- if there's a "no smoking" -sign in Finland, it actually means no smoking -- in trains, there's (usually, some trains are completely smoke-free) one three-cubic meter room, powerfully ventilated, for smokers, and, yes, people do not smoke outside them.

If it wasn't for this awful habit I could really imagine settling down here. After all, there are so many things better here than in Finland (and of course so many things worse). But now I guess I'll have to live in Austria instead.

***

I guess none of you will understand what I am talking about next.

As I told before, I bought a camera here. Four batteries were included, but naturally they only lasted for a couple of days. So they became empty.

I asked several people what I can do with the empty batteries. They told me to put them into the trash bins in the hallways of the Kollégiums. "Of course not", I said.

They didn't understand.

I tried to explain, and still they didn't understand. I changed tactics. I stopped asking what to do with my batteries, and instead I asked where could I find a place where they collect dangerous waste, like batteries. They didn't understand what I was talking about.

I decided to take the batteries back home so I can dispose of them correctly.

***

I guess you understand what's wrong in this story:

My brother is in Niger. He has insects in his house. The locals offered him some DDT to get rid of them.

He said no, thank you.

***

The best thing about Hungary is that even in November you have sunlight. Usually I've slept throughout November, since the awful, rainy, cold, gloomy, dark, black, joyless weather isn't exactly the proper motivation to get you out of the bed. When the clock is ten thirty in the morning and everything is still pitch black... The body tells you it's still midnight, and there's no point arguing with its will to sleep some more, even if there is a lesson where I should be in ten minutes.

In Oulu, and in Puolanka, where I've lived most of my life, the sun still comes up, every day, for at least couple of hours. But couple hours of twilight is not enough to keep you going.

When the snow comes everything gets better. When the real cold period comes, in January and February, everything is just great. The wintertime in (Northern) Finland is just magical. The horrible autumn is the price we have to pay for the beautiful winter and absolutely stunning summer (unless it's raining -- though foreigners usually complain that they cannot sleep since the sun doesn't go down).

And the sunsets and sunrises in Finland are better, since they last longer -- for hours. Actually, in wintertime, they are all there is.

***

When a foreigner enters your country, he or she should register his or her address to the officials within 30 days of the arrival. There was a note saying this when I received my passport containing my visa (why on Earth do I need a visa?!? Hungary joins the EU in five months!).

As a good Finnish boy, raised to respect the authorities, of course I wanted to do this piece of bureaucracy -- even though I met lots of Hungarians who thought it to be unnecessary. So we went to look for a place where we could register. We were told in Finland we should do it in a police station, so we went into one.

They told us it was a wrong one and politely pointed us to another one where we should go.

In the next station the people were just as polite: they told us where is the place where we should do our registration. And the people in the next one were equally polite as well. And still in the next one. No one had any idea where we should do the registering (or if we should do it at all), but they all were very glad to offer us their guesses.

That, my friends, I have noticed to be very Hungarian -- or very Miskolcian, at least. No one seems to have any clue what's happening, but still they always answer something. If I want to send a postcard to Finland, the price is from 100 to 200 forints, depending on whom I ask! No, it's not the weight of the letter or whether I send it by airmail or not, it's a completely random number depending on the mood of the post official.

This is weird for me. If in Finland I go to ask for something and they don't have any idea -- they tell it. And if they should know, they start calling around until they find out the right answer (or the right price). They don't offer a guess as a right answer. If someone gives me an answer I'm used to believing them and I'm expecting to hear the same answer whomever I ask.

And if teacher's door says he or she is available on Wednesdays from 13.00 to 14.00, in Finland it actually means that the teacher will actually be there at that time. I wouldn't understand the idea of writing something like that in a door if it didn't mean anything. And in Finland if you set up a date, you are supposed to show up -- even on time.

In Finland I've always been the one who others complain about being late, but here I feel like I am the manifestation of punctuality, or something.

And yes, the registration: Finally after four days of searching we found the correct office -- the immigration office. But we had already been a month here, so our attitude towards filling the forms were not as enthusiastic (or as willing even) as it would have been earlier. We had already become so Hungarianized as not to care. So now our official addresses are something like our real ones. Anyway, they probably tossed the form in the paper bin after we left.

***

THIS SPACE INTENTIONALLY LEFT BLANK

***

Here's how much I know about Hungary now: Too much to fit into nothing short of a novel.

***

I love you all.


Tositarina

[07.12.2003] Todellisuus on tylsää.

Todellisuus ei muodosta tarinoita. Yleensä tapahtumat tapahtuvat, koska joku päättää niiden tapahtuvan, ehkä hetken mielijohteesta, ja ne vain päättyvät joskus. Tapahtumassa mukana olleet eivät opi mitään, he eivät muutu ihmisinä; todellisuuden sisäiset tapahtumat eivät liity toisiinsa mitenkään niin, että niiden kertomisessa olisi mitään järkeä.

Otetaan esimerkiksi matkamme Debreceniin. Tarina alkaa, kun nousemme bussiin; tarina päättyy, kun nousemme bussista taas Miskolcissa. Tarina muodostaa kehän: alku ja loppu ovat samat -- eikä välilläkään oikein ole mitään. Ei ainakaan mitään, joka muodostaisi tarinan alun ja lopun välille asettuvaa kokonaisuutta.

Todellisuus on tylsää.

Todellisuus muodostuu vain pitkästä ketjusta toisistaan irrallisia tapahtumia: olen aamulla suihkussa ja kiroan kurjaa termostaattia, joka pakottaa puolet pesuajasta lämmön kanssa tappeluun; tormään kirjastossa kirjallisuusesseetä kirjoittaessani tyttöön, joka selvästi tunnistaa minut, mutta jokin hänen ilmeessään viestittää epäuskoa siitä, muistanko minä hänet (muistan toki). Kertomisen arvoisia tarinoita, ja varmasti joidenkin mielestä mielenkiintoisiakin, mutta varsinaista tarinaa ne eivät muodosta. Ei dramaturgista kaarta, ei opetusta, ei tarkoitusta...

Mihin kaikella tällä jaarittelulla todellisuuden luonteesta pyrin, on seuraava: Sillä, mitä aion tällä kirjoituksellani kertoa, on hyvä alku.

Se alkaa päiväkodista:

Olemme kavereideni kanssa päättäneet, että eräillä musiikkileikkitunneilla on tylsää istua. Niiden opettaja puhuu hassusti murtaen ja hän on vähän erinäköinenkin. Ennen kaikkea kuitenkin hänen rytmiharjoituksensa tuntuvat epätarkoituksenmukaisilta: ti taa ti ti taa -- tylsää, eiväthän nuo edes tarkoita mitään -- miksemme laula vaikka silivatiseilaata tai aa ram sam saata. Kutsumme naista "tititaattajaksi", ja aina kun tiedämme (tai päätämme olettaa), että hän on tulossa, pakenemme. Menemme peuhuuhuoneen tyynyjen alle, kerran elävästi muistan kuinka juoksen pihalla lumessa sukkajalassa. Yleensä päiväkodin tädit ottavat meidät kiinni ja vievät tunneille, mutta joskus ei -- silloin minulla on tylsää kyykkiä yksin (tai kavereideni kanssa) hiljaa tyhjässä päiväkodissa kun kaikki muut lapset ovat musiikkitunnilla. Haluaisin itsekin olla siellä.

Vähän vajaata 20 vuotta myöhemmin matkustan kolmeksi ja puoleksi kuukaudeksi Unkariin. Näillä kahdella asialla ei ole mitään yhteyttä. Ei silläkään, että tämä sama nainen opetti minua soittamaan pianoa ollessani 12-vuotias. En paennut niiltä tunneilta, mutta en ollut kovin aktiivinen harjoittelussanikaan; en siis nyt osaa soittaa pianoa. Elämäni suurimpia virheitä, nyt kadun.

Esittelen uuden ihmisen: Tommi Kalevi Rajala. Tommi on veljeni. Oikeastaan hän on syypää siihen, että olen nyt Unkarissa. Kun olin päättänyt, että minun on päästävä Suomesta pois -- ja olin hankkinut esitteitä mahdollisista vaihtopaikoista -- Tommi soitti. Olin miettinyt Belgiaa (koska kuka ihme tietää mitään Belgiasta), mutta lueteltuani mahdollisia vaihtokohteita Tommi heläytti, että Miskolchan se vasta mielenkiintoiselta kuulostaakin. Aloin ajatella Miskolcia vaihtoehtona, ja kun tarinani todellisuudessa eteni... Tässä seison enkä muuta voi, kuten uskonlahkoni perustaja kerran sattuvasti lohkaisi.

Sanottakoon tässä välissä, että olen lähes fanaattisesti agnostikko. En halua kieltää Jumalaa, mutta pidän hänen olemassaoloaan jokseenkin epäolennaisena. Haluan uskoa kaiken olevan sattumaa, sillä johdatukseen uskominen vaatisi todellisuuden muodostavan dramaturgisia kokonaisuuksia -- tapahtumilla olisi oltava syy. Tästä syystä reagoin niin voimakkaasti aina, kun elämässä tapahtuu jotain, joka vaikuttaa kuin etukäteen käsikirjoitetulta.

Siviilipalveluksen koulutusjaksolla tapasin miehen, joka sanoi Jumalan näkyvän pienissä yhteensattumissa: siinä, kuinka lukee lehdestä artikkelin, joka sitten liitetään ylioppilaskirjoituksen äidinkielen aineistoaineeseen... Ei hän saanut minua vakuuttumaan, mutta ensi kertaa elämässäni tunsin, että tuon miehen uskossa on ihan oikeasti jotain pohjaa -- jotain järkeä.

Mutta Tommistahan minun piti puhua: Tommi on Nigerissä. Tommilla on internetsivu, www.leipajapiima.com, jonne hän kirjoittaa kuulumisiaan Saharan laidalta -- ettei pidä kirjeitä ja kortteja kaikille lähettää -- Nigerin postilaitoksen luotettavuuskin taitaa olla vähän niin ja näin. Ja kun Tommilla kerran oli tämä sivu, kysyin, josko voisin sinne itsekin Unkarista tekstejä kirjoittaa. Tommi sanoi toki.

Siispä olenkin nyt täällä Unkarissa ollessani kirjoittanut, mitä minulle tänne kuuluu. Välillä olen kirjoittanut paremmin, välillä huonommin -- kuitenkin säännöllisyyteen pyrkien; ei tekstien laadussa (tyylistä puhumattakaan), vaan niiden ilmestymisaikataulussa. Välillä olen tässäkin epäonnistunut. Juurikaan en ole tiennyt, lukeeko tekstejäni kukaan -- ainakaan lähimmän suku- ja kaveripiirin ulkopuolella. Siksipä olikin positiivinen yllätys, kun sain kerran sähköpostia eräältä unkarilaiselta naiselta, joka kirjoitti minulle selvällä suomenkielellä käyneensä sivuillani ja lukeneensa tekstejäni.

Hänen nimensä on Herold Zsuzsa. Tämä teksti kertoo hänestä.

Vastasin viestiin, pari päivää tietoisesti viivyteltyäni, niin asiallisesti kuin pystyin: kiitin häntä viestistä ja kerroin olevani iloinen, että edes joku viitsii tekstejäni lukea -- toistaiseksi olin saanut tekstejä ainoastaan äidiltäni, Tommilta ja Kaisulta.

Kaisu-Leena Rajala, o.s. Hiltunen, on kälyni, veljeni vaimo. Hän on syypää siihen, että Tommi on Nigerissä, vaikka en tarkkaan ottaen tiedäkään, mitä hän siellä tekee. Tommi ei tee ilmeisesti juurikaan mitään. Vähän niin kuin minä täällä Unkarissa.

Kaisu opiskelee Helsingin yliopistossa agroekologiaa.

Jostain syystä Zsuzsa kirjoitti minulle uudelleen, vaikka vastaukseni olikin persoonaton keskusteluntappaja (tai niin persoonaton kuin minä pystyn luomaan). Hän kertoi innostuksestaan Suomea kohtaan, Suomi-kerhosta, jota hän pitää sen koulun lapsille, jossa hän opettaa; hän sanoi myös, että jos minua kiinnostaa vierailu Salgótarjánissa, olen tervetullut.

Mietin kutsua tunnin, pari -- ehkä päivänkin -- tarkistin Salgótarjánin netistä -- vastasin kohteliaasti ei: vetosin neuroottisuuteeni: linja-autolla matkustaminen vaihtoineen maassa, jossa ei puhuta kieliä (joita osaisin), vaatii kaltaiseltani mieheltä runsaasti tahdonvoimaa (tekosyy mikä tekosyy, vaikka hyvä sellainen -- todellisuudessa neuroottisuuteni tietysti pelkäsi Zsuzsaa). Heitin lisäksi anekdootinomaisesti kommenttina johonkin hänen sanomaansa sen, millä kirjoitukseni nyt aloitin: päiväkodin musiikkileikkitunnit.

Pari viikkoa myöhemmin, päivää ennen kuin matkustin Salgótarjániin, sain selville, mistä Zsuzsa oli sivuni löytänyt. Kaisulla on yliopistolla kurssikaveri, Tuuli, joka oli sivuistani Zsuzsalle ilmeisesti kertonut. Tämän tiedon sain aivan sattumalta, sitä pyytämättä -- Kaisu lähetti minulle viestin, jossa hän kertoi kyseisen Tuulinkin lukevan tekstejäni. Hän lähetti viestin kuin pilkatakseen uskoani sattumiin.

En tiedä, mistä se on lähtöisin, tämä "six degrees of separation" -teoria, jonka mukaan kaikki maailman ihmiset pystyy liittämään toisiinsa enintään kuuden ihmisen kautta, mutta uskoni siihen on vahvistunut. Sillä paitsi että minut linkitti Zsuzsaan ketju minä-Kaisu-Tuuli-Zsuzsa, meillä on lyhyempikin yhteys: Márta Schmidt.

Márta opetti minulle päiväkodissa rytmiharjoituksia ja varhaisnuoruudessani pianonsoittoa. Suunnilleen samoihin aikoihin, kun opettelin pianoa, hänen kauttaan järjestettiin jonkinlainen vaihtovierailuohjelma kotikyläni, Puolangan, ja hänen kotikaupunkinsa, Salgótarjánin välillä. Silloin Zsuzsakin kävi Puolangalla.

En tiedä, ehkä hänet silloinkin olen ohimennen nähnyt -- en tosin usko, enkä varmasti häneen yhtään huomiota olisi silloin kiinnittänyt -- kolme vuotta on iso ikäero kymmenvuotiaalle.

Kun sain tämän kaiken selville hänen lähettämästään sähköpostiviestistä, tuijotin ruutua hetken äänettömänä, tuskin mitään edes ajatellen. Menin ulos, kävelin monta kilometriä vain eteenpäin, kunnes ilman koleus käänsi minut takaisin. Makasin sängyssäni kattoon tuijottaen ja ihmetellen elämää.

Nyt minun olisi pakko mennä Salgótarjániin, jos ei muuten, niin saadakseni takaisin uskoni sattumaan, näyttääkseni itselleni, että tälle kaikelle ei ole mitään syytä. Maailma vain on pieni.

Alfred Hitchcock on sanonut: "Elokuva on elämää, josta tylsät kohdat on poistettu." Tämän pitäisi tietysti päteä fiktioon yleensä, mutta siinä on yksi ongelma: Vaikka jätinkin tästä kirjoituksestani kertomatta, mitä tein päiväkodin ja Unkariin tulon välissä, olisi aivan älytöntä mennä väittämään, että kaikki välissä tapahtuneet tapahtumat olisivat olleet tylsiä. Päinvastoin. Samoin, kun jätän tässä kertomatta pari viikkoa elämääni tämän Zsuzsalta saamani sähköpostiviestin ja Salgótarjániin menon väliltä, se ei tarkoita, että ne olisivat olleet tylsiä -- epäolennaisia nyt kertomani tarinan kannalta ehkä, mutta tylsiä -- ei.

Ja todellisuudessa tietysti, kun sain Zsuzsan meilin, jossa hän kertoi käyneensä Puolangalla -- kyllä, tuijotin ruutua mykkänä hetken, mutta sitten kerroin lukemastani Ioannisille, sitten luin pari muuta sähköpostiviestiä, sitten istuskelin hetkisen Sotirisin huoneessa, sitten palasin huoneeseeni, sitten söin vähän, sitten vaihdoin pari sanaa Johnnyn kanssa -- sitten kävin kävelyllä. Ja ennen kuin tuijotin kattoa ennen nukkumaanmenoa (ehkä minuutin; kävely väsytti minut, joten nukahdin nopeasti), pesin hampaat, kävin vessassa, pesin käteni, kasvoni...

Todellisuus on kummallista ja jotenkin epätarkoituksenmukaista.

Ja tästä eteenpäin kirjoitukseni on sitä itseään:

Matka Miskolcista junalla Hatvanin kautta Salgótarjániin vie kolmisen tuntia. Hatvaniin asti junankopissa seuranani oli iäkkäämpiä unkarilaisia, jotka, kuten ikätoverinsa niin usein Suomessakin, alkoivat leppoisasti iskemään juttua keskenään, vaikka eivät olleetkaan toisiaan ennen tavanneet -- eivätkä varmaan tapaa matkan jälkeenkään. Istuin hiljaa, välillä nukuinkin; vaihdoin Hatvanissa junaa.

Kun vihdoin pääsin pitkän, hitaan ja epämukavan (kaikki istuimen toisella puolella tapahtuvat liikkeet tuntuivat selässäni) paikallisjunamatkan jälkeen Salgótarjániin, oli edessä reissun jännittävin vaihe: kuinka tunnistaa toisemme rautatieasemalla. Lähetin hänelle pari päivää aiemmin kuvauksen itsestäni ("olen lyhyt ja minulla on liikaa hiuksia"), koska tämän avulla Bálintkin minut saapuessani lentokentältä noukki. Mutta itse en tiennyt naisesta muuta kuin sen, että hänen sähköpostiosoitteensa päättyy 77 -- jonka, muiden kirjoituksistaan noukkimieni vihjeiden avulla, oletin hänen syntymävuodekseen.

Junan pysähtyessä asemalla näin naisen, jonka oletin olevan hän -- olin oikeassa, myöhemmin osoittautui, mutta nyt hän vain loikki ikkunan ohitse -- mutta tapasimme vasta poistuttuani jo kerran asemalta ja palattuani takaisin. Taustalla oleva juna huudatti moottoriaan niin, ettemme saattaneet edes kysyä olemmeko ne, jotka oletamme olevamme, mutta kysyvä olemuksemme teki asian sanoittakin selväksi.

Salgótarján on jonkinlainen Unkarin Kajaani -- luonnonympäristöltään ehkä kauniimpi eikä ihan yhtä korvessa -- mutta kauhistuttavan ruma ja saman kokoinen (tai muistelen Kajaanissa olleen 40 000 asukasta; ehkä se on jo syöksymällä laskenut). Salgótarjáan on niin kaunis kuin vain 60-70 -luvuilla osattiin sosialistimaassa rakentaa, joskin mahtipontisimmat Kansan Sankarten monumentit 90-luvun alun kuohunnassa kuulemma kiidätettiin piiloon.

Ja Zsuzsa -- ensinnäkin hän osaa lukea (ja puhua) suomea, joten en voisi tänne mitään kielteistä hänestä kirjoittaa, jos vaikka olisi syytäkin -- onneksi ei ole. Miellyttävä nainen; ja vieläpä ilmeisen hyvä ihminen. Voin toki hyväntahtoisesti nauraa hänen tavelleen hyppia portaat alas ja selän takana juoruta hänen asuntonsa suomalaisuudesta: kuivauskaapit, kirjahyllyt täynnä suomalaista kirjallisuutta (jopa videoita)... Seinällä roikkui jopa Kalevala-aiheisia vuosilautasia, joita en ole koskaan kotini ulkopuolella nähnyt! Voin myös hihittää sille, että lähes aina, kun hänen suomea puhuessaan pitäisi käyttää partitiivia, hän tekee kielioppivirheen. Mutta mitään todellista pahaa sanottavaa hänestä en kykene keksimään.

Hän on opettaja pienessä noin 1000 asukkaan Mátraszelessä. Siellä hän myös pitää koulun oppilaille Suomi-kerhoa -- minäkin kävin siellä näyttäytymässä suomalaisen rodun uljaana edustajana, ja lapset saivat kysyä lapsellisia kysymyksiään: Tykkäätkö sinä eläimistä? Minkä värinen polkupyörä sinulla on? Sano jotain suomeksi!

Kun olen tähän asti täällä ollessani kiertänyt lähinnä vain suuria, tai peräti turistikohteina tunnettuja kaupunkeja, oli Mátraszelessä käynti iloinen poikkeus -- pikkukylähän se vain oli, ja illalla kovin pimeä (ja samaa jöötiähän se elämä on kaikkialla läntisessä kulttuuripiirissä) -- ihan tuli koti mieleen.

Lisäksi kävin katsomassa linnaa, joka oli jylhällä paikalla, mutta joka on mainitsemisen arvoinen ennen kaikkea siksi, että se sijaitsee Slovakiassa. Tälle asianhaaralle ei ole varmasti olemassa mitään millään logiikalla perusteltavaa syytä -- kylä linnan juurella on Unkaria, ja Slovakian puoleisella osalla laaksoa ei ole linnan lisäksi mitään. Sainpa kuitenkin passiani vilauttaa. Siinä olevaa kuvaani on aina ilo näyttää (muutenhan rajavartijat saattaisivat erehtyä pitämään minua miellyttävän ja leppoisan näköisenä miehenä).

Muuten Salgótarjánissa ollessani vain juttelin Zsuzsan kanssa, söin hänen ruokiaan, opiskelin suomea ulkomaalaisille, luin suomenkielisen aapisen läpi (en muista, mikä aapinen se oli, mutta se oli hauska!), ja kuuntelin sivusta kun hän puheli unkaria siskonsa, tämän miehen ja heidän lastensa kanssa (ymmärsin joka kahdennenkymmenennen sanan; olen kehittynyt paljon kolmessa kuukaudessa).

Eli sain mitä halusin: paluun todellisuuteen; todellisuuteen, joka on mukava elää ja miellyttäviä sattumia täymmä, mutta joka ei muodosta itsessään tarinoita. Käyntini Salgótarjánissa ei muuttanut minua ihmisenä -- en sieltä poistuessani ymmärtänyt, että kaikki tähän asti elämäni on ollut väärin, en löytänyt elämälleni uutta tarkoitusta, hädintuskin edes kasvoin ihmisenä (toki kaikki kokemukset muuttavat ihmistä, mutteivat koskaan niin paljon kuin elokuvissa). Kaikki sinne johtanut oli vain sattumaa, millekään ei ollut mitään syytä.

Tai ehkä tarina on vielä kesken?

Toistaiseksi se päättyy näin:

Seisomme rautatieasemalla, minä, Zsuzsa, ja hänen teini-ikäinen sisarentyttärensä. Zsuzsa katsoo kirjastoa ja sanoo: "Könyvtár."

"Igen," vastaan, ja hetken mietittyäni jatkan, "tudom."

"Áá, te beszélsz magyarul!", Zsuzsa sanoo.

"Csak kicsit", vastaan.

"De te értet sokat?", hän kysyy, mutten ymmärrä. Kysyttyäni häneltä opin uuden sanan (jonka olen jo aiemminkin oppinut, mutta nyt se jää mieleenikin): sok. Hän kertoo myös, että "sok" ja "sokk" lausutaan eri tavoin. Olen ymmälläni.

Juna kuulutetaan, enkä ymmärrä mitään, mutta onneksi Zsuzsa kertoo minulle, mitä tapahtuu. Olisin sen varmaan voinut kyllä itsekin kaksiraiteisella rautatieasemalla päätellä. Tiedän, että nyt on se hetki, jolloin minun pitäisi sanoa ne kaikki kohteliaisuudet, jotka tällaiseen tilanteeseen kuuluvat: "Kiitos kaikesta, minulla oli mukavaa, pidetään yhteyttä; jos tulet käymään Suomessa, niin poikkea toki kylässä..."

En sano mitään. Jostain syystä mieleni on tyhjä. Mumisen jatain päätöntä ja kömpelöä ja näytän siltä, kuin haluaisin sanoa jotain, mutta en osaa.

Ja junan portailla seistessäni Zsuzsa sanoo, että hän ei jää odottamaan asemalle vilkuttaakseen, sillä hän on sopinut tapaamisen. Sanon "mmm" ja astun sisään.

Istahdan ensimmäiselle vapaalle paikalle ja kiroan itseäni ja vierailuni surkeaa lopetusta.

Mietin hetken, mikä minussa on vikana, ja sitä, millaisen kirjoituksen kaikesta tästä voin kirjoittaa.

Juna lähtee liikkeelle. Otan laukustani kynää ja paperia, ja alan kirjoittaa esseetä käymälleni amerikkalaisen kirjallisuuden kurssille. Analysoimani novelli käsittelee poikaa, jonka suhde todellisuuteen on hieman häiriintynyt.


Paluu Bécsiin

[09.12.2003] Koko ajan täällä ollessamme meillä on ollut tarkoitus matkustaa jonnekin kauemmaksikin. Pitkään olimme vakavissamme menossa Krakovaan. Ioannis on haaveillut koko ajan Prahasta (se on joku kreikkalainen juttu -- ota niistä sitten selvää). Petra kutsui meidät vieraakseen Zagrebiin ja tarkoituksemme oli kyllä sinne mennäkin. Mutta kun edes Egeriin asti pääseminen oli työn ja tuskan takana (sinne on vähän päälle sata kilometriä), ja aikaa on kuitenkin vähän, eikä Unkarissakaan rahat ihan kaikkeen riitä -- minnekään emme ole kauas menneet.

Mutta nyt otti Ioannis itseään niskasta kiinni ja päätti, että nyt kyllä lähdetään edes Wieniin. Sinne pääsee viidessä tunnissa Miskolcista ja meno-paluu maksaa kolme kymppiä -- miksi emme menisi?

En ollut ajatuksesta yhtä innoissani kuin Ioannis, tai Sotiris (tai edes Jenni, joka ei kuitenkaan rahojensa vähyyteen vedoten matkaan lähtenyt). Wien tuli jo kesällä nähtyä ja jotenkin Unkarista poistuminen vain kahta viikkoa ennen kotiinpaluuta tuntui lähes petokselta tätä jaloa maata ja sen uljasta kansaa kohtaan. Mutta kun Miskolc on niin ankea viikonloppuisin -- ja ajattelin, että Itävallassa käynti voisi vähän pehmentää käänteistä kulttuurishokkia kotiin palatessani -- miksipä emme menisi?

Mutta ehkäpä juuri Wieniin meneminen oli hieman epäreilua. Sillä Wien oli kesäisen Interrail-matkamme kohteista kenties juuri se, josta eniten pidin. Heti silloin siellä ollessani tunsin kuin olisin siellä oikeasti kotonani. Kuin minut olisi oikeasti luotu asumaan Wienissä, mutta jonkin taivaallisen virheen vuoksi putkahdin maailmaan vahingossa Pylkönmäelle. Ja jo kesällä tunsin, kuin olisi palannut kotiin, enkä ollut paikassa koskaan käynytkään.

En osaa tarkasti paikantaa, missä Wienin taika piilee; ehkä se on se, että se on kaunis kaupunki, joka ei koostu erillisista turistikohteista, jossa aasialaisryhmät kameroineen ovat enemmän kotonaan kuin kotimaan asukkaat -- kaupunki tuntuu elävän ja hengittävän turistikohteissakin. Wienissä ei ole mitään yksittäistä paikkaa tai asiaa, joka tekisi siitä sen upean paikan, mikä se on -- se on kaikki yhdessä: toimiva, selkeä metro; kauniit ihmiset (miehiäkin katselee mielellään); upea tunnelma; upeat jouluvalot. Kaikki näyttäisi, ainakin viiden päivän kaupungissa oleskelun jälkeen, olevan oikein.

Ja kesällä kun kotiinpaluun jälkeen mietin, missä olisi hyvä asua, ajattelin lähinnä Itävaltaa. Kaikissa muissa käymissämme maissa -- etenkin Italiassa -- tuntui olevan jotain perustavanlaatuisesti vialla. Mutta Itävalta... Ah, keskellä Eurooppaa, luonnoltaan jumalainen, ihmisiltäänkin kaunis -- ainoastaan kieli on lievä miinus, mutta ehkä saksaankin voisi tottua, jos sitä opettelisi (ei se englantia kauheampi voi kuitenkaan olla).

Nyt täällä Unkarissa oleillessa sitä on tietysti alitajuisesti miettinyt väliin vakavissaankin, että ei tämäkään paha paikka olisi. On sijainti ainakin Suomea parempi, ja moni muukin asia on ihan kohdallaan. Mutta silti kun palasin Wienistä Miskolciin, en enää tuntenutkaan niin vahvaa kotiinpaluun tuntua kuin joidenkin aiempien matkojeni jälkeen. Nyt tuntui enemmän siltä, kuin olisin poistunut kodistani johonkin ankeaan painajaiseen, joka ei suostu millään päättymään. Mutta tietysti Miskolcin vertaaminen Wieniin on ehkä vähän turhan julmaa Miskolcia kohtaan.

Ilmeisesti viime viikonlopun aikana Miskolcissa sää oli kuitenkin parempi. Wienin nolla astetta voimakkaalla tuulella (ihan oikeasti en päässyt väliin kulkemaan eteenpäin) ja jäätävällä sateella, joka muuttui välillä raekuuroksi... Tietysti sää kirkastui heti, kun haimme hostellistamme sateenvarjot, mutta kylmää ja tuulista oli koko vierailumme ajan. Aurinko kuitenkin jaksaa vieläkin itsepäisesti lämmittää (hyvin vähän -- tulee ihan Suomen alkukevät mieleen).

Wienissä olin nyt Ioannisin ja Sotirisin kanssa. He eivät olleet siellä ennen käyneet. Ioannis selvästi piti paikasta, Sotiris hillityllä ulosannillaan kävisi välillä lähes suomalaisesta (en siis tiedä, mitä hän kaupungista ajatteli). Hostellihuoneessamme oli lisäksi eräs noin kuusikymppinen mies, joka paitsi makoili sängyssään lähes ympärivuorokautisesti, myös kuorsasi, puhui, piereskeli ja jopa lauloi unissaan. Miskolcin asuntolassa kaikkeen jo tottuneena nukuin tietysti hyvin, joten miehen eriskummallisuus jäi vain lähinnä hupaisaksi yksityiskohdaksi matkaltamme -- eikä siinä siis ollut mitään negatiivista tai ärsyttävää.

Wienin magia on todellinen mysteeri, sillä en nyt pysty oikein edes keksimään koko kaupungista mitään mainitsemisen arvoista, ja silti rakastan koko paikkaa ja pidin vierailumme joka hetkestä. Sekään ei haitannut, että kaupunki kuitenkin on täynnä turisteja -- suomalaisiinkin törmäsin vähintään tunnin välein; yhden varman unkarilaisenkin perheen kaupungista bongasin.

Olen pitkään miettinyt sitä, pystyisinkö tunnistamaan unkarilaisturisteja heidän kielensä perusteella maailmalla. Jotenkin heidän kielensä, vaikka sitä olen täällä koko ajan opetellut ja toistuvasti vähän käyttänytkin, jotenkin se tuntuu hirvittävän neutraalilta. Ehkä se johtuu sen kotoisasta sanapainosta, tai ehkä se johtuu runsaista slaavilaistyyppisistä äänteistä, jotka yhdistän niin moneen muuhunkin kieleen. Jotenkin unkarin kieltä on kuitenkin mahdotonta kuvata. Toki voin kieliopista puhua ja sen äänteistäkin, mutta puhdas esteettinen vaikutelma -- siitä en osaa sanoa mitään.

Eli onpa tässäkin kirjoitus: kirjoitan kaupungista ja kielestä, enkä osaa kummastakaan sanoa mitään.

Joka tapauksessa Wienissä tunnistaessani unkarilaisperheen osoitin itselleni, että kyllä unkarilaisetkin pystyy maailmalla tunnistamaan (vaikkakin on myönnettävä että tunnistin heidät siitä, että he sanoivat selkeästi "igen", jonka kuultuaan kieltä ei kyllä enää mihinkään muuhun sekoita).

Tässäpä tämä taisi aikalailla olla. Wienissä (unkariksi Bécs) kiertelimme aika lailla samoja paikkoja mitä kiersin kesälläkin (parilla lisäkohteella lisättynä), ja vaikka luonto ei enää kukkeimmillaan ollutkaan niin kyllähän siellä ihan vaikuttavaa oli nytkin. Ja Budapestin ja Wienin välissä kulkeneessa junassa oli suomalainen Arabian vessa.

Tähän on hyvä lopettaa.


Lopun alkua

[11.12.2003] Loppu lähestyy.

En voi enää varmuudella tietää, mikä jää viimeiseksi kirjoituksekseni täältä Unkarista -- en voi tietää, miten minulla on aikaa tai halua käyttää aikaani tietokoneen ääressä leipajapiimaa päivittäen.

Sillä koko ajan mahan pohjassa kutkuttaa olo, että niin paljon olisi vielä tehtävä, niin paljon nähtävä, niin paljon ihmisiä, jotka pitäisi vielä vähintään kerran yhyttää, että niille voisi sanoa hyvästit.

En tiedä, millaisen kuvan tekstini ovat viihtymisestäni antaneet, ja onhan Unkari välillä vähän paska maa, mutta niin paljon olen niin hienoja ihmisiä täällä tavannut, että on suru lähteä.

En kirjoita ihmisistä, sillä pelkkien positiivisten asioiden kirjoittaminen on pitkäveteistä, pahoja asioita en nyt halua kirjoittaa, enkä juoruillakaan luontevasti osaa.

Sanottakoon tässä vain, että ikävä tulee.

***

Kuinka moni niistä, jotka näitä tekstejäni täältä lukee, ei tunne minua luonnossa, sitä en tiedä. Se oli yksi Zsuzsan tapaamisen hauskoja piirteitä -- ennen tapaamistamme hän tiesi minut vain kirjoitusteni perusteella. Ja kirjoituksissani olen huomattavasti avoimempi, hienostuneempi ja herkempi kuin luonnossa. En tiedä, kuinka pettynyt Zsuzsa minuun oli (en kysynyt), enkä tiedä sitäkään, kumpi on enemmän todellinen minä; se, joka seisoo asemalaiturilla osaamatta hyvästellä vai se, joka kirjoittaa siitä itsekriittisen tunnelmapalan kaikkien luettavaksi.

Oli miten oli, annan kaikille lukijoilleni yhden neuvon, tunsittepa minua tai ette: älkää koskaan erehtykö ottamaan minua (tai ainakaan kirjoituksiani) liian vakavasti.

***

Täten lupaan vielä kotiin palattuanikin tänne pari kirjoitusta tänne kirjoittaa. Lupaan kirjoittaa tekstin jäähyväisistä Unkarille ja sen ihmisille. Lupaan kirjoittaa niistä asioista, joista en ole vielä kirjoittanut, mutta jotka mainitsemisen ansaitsevat. Lupaan kirjoittaa Suomesta ja siitä, miltä maa sinne palattuani vaikuttaa.

Onko Suomi paratiisi, hyvinvoivien, rehellisten ihmisten luonnonkaunis onnela, vaiko sisäänpäinkääntyneiden alkoholistien kylmä ja pimeä epämaailma? Tätä olen viime päivinä miettinyt, mutta en osaa vastata. Ehkä sitten Suomeen palattuani osaan.

***

Olen viime aikoina, kun olen hiljalleen sopeuttanut mieltäni lähestyvään kotiinpaluuseen, alkanut jo tuntea lievää koti-ikävää. Tai ehkä koti-ikävä on väärä sana; tarkalleen ottaen kaipaan omaisuuttani. Kaipaan kirjahyllyni sisältöä, kaipaan kiintolevyni sisältöä -- kaipaan niitä tavaroita, ja asioita, joita olen vuosien varrella hankkinut saadakseni itseni tuntemaan kotoisalta kotonani.

Koko ajan olen täällä ollut vain kylässä -- yli puolet vaatteistanikin jätin koti-Suomeen. En ole oikeasti tänne yrittänyt hetkeäkään kotiutua, koska olen tänne vain kolmeksi kuukaudeksi tullut -- jos kotiutuminen nyt olisi mahdollistakaan tällaisissa asumisolosuhteissa.

Tiedän, kuinka materialistiselta tämä kuulostaa, mutta osa minua on se, mitä omistan. Toki kaipaan myös eräiden Suomessa tuntemieni ihmisten tapaamista -- mutta he ovat kuitenkin he; omaisuuteni on osa minua.

***

Unkarissa, tai ainakin miskolcilaisessa versiossa unkarilaisuudesta, on niin paljon vikaa. Läpi yhteiskunnan tunkeutuva väliinpitämättömyys, mielenkiinnon puute edes omia, itselle tärkeitä asioita kohtaan, on pahin.

Kuulin tiistaina: Mitä eroa on tietämättömyydellä ja apatialla? Normaalisti edellinen on "en tiedä" ja jälkimmäinen "en välitä", mutta Unkarissa ei mitään.

Välillä täällä tapaa ihmisiä, jotka välittävät ja haluaisivat tietääkin -- mutta yhteiskunnassa, jossa molemmat ovat lähes syntejä, hekin pian lannistuvat maan tavoille.

Minäkin.

***

Kävin tentissä, lähinnä koska halusin nähdä miltä unkarilainen tentti näyttää. Tentti oli ihan fiksu ja käymääni kurssiin sopiva -- vaikka tiestysti suomalaiseen yliopistomaailmaan tottuneelle vähän kummallinen.

Se, mikä minua kauhistutti, oli se, että lisäkseni kymmenestä tenttiin osallistuneesta ehkä kaksi ei luntannut. Kaksi tuntia ennen tentin alkia opiskelijat istuivat laitoksen kirjastossa tehtailemassa -- täysin avoimesti -- itselleen lunttilappuja. Ennen tenttiä he kirjoittivat tärkeitä nimiä ja vuosilukuja pöytänsä kanteen.

En tiedä, miksi he näkivät kaiken tämän vaivan teeskennelläkseen lunttaavansa salassa, sillä ainoastaan täydellinen idiootti voisi olla huomaamatta heidän huijaustaan. Kokeen jälkeen kauhistelin tätä kulttuurieroa kurssin opettajalle (hän on tämä Ted Bailey, jolle täällä olleen englanninkielisen tekstin kirjoitin), ja hän vain sanoi, että sellaista se on.

Ja mikä pahinta, tenteissä ihan oikeasti kysytään järjetöntä nippelitietoa, jonka tietämiseen lunttaamisesta on hyötyä. Ja jonka tietämiseen ilman lunttaamista ei ole mitään syytä.

***

Lähes kaikessa täällä on jotain vikaa, välillä pienempää, välillä suurempaa. Tiedostan niitä, ja valitan niistä, ja nauran niille, mutta silti kun ajattelen Unkaria suhteeni siihen on lähes ykskantaan positiivinen.

Voin hetkeäkään epäröimättä esittää lauseen Unkari on parempi maa kuin Suomi, ja vieläpä uskon siihen. En pysty oikeasti juuri mitenkään perustelemaan väitettäni, mutta uskon siihen.

Unkarista on tullut minulle eräänlainen tervettä järkeä vastaan taisteleva uskonto: vastoin arkihavaintojani haluan pettää itseäni ja inttää Unkarin olevan täydellinen.

Ehkä paranen palattuani Suomeen; ehkä pari tuhatta kilometriä auttaa minua paremmin näkemään objektiivisen totuuden maasta, joka kyllä tihkuu potentiaalia, mutta on kuin hiilenpala, jonka on maattava maankuoren alla vielä vuosikausia tullakseen hiomattomaksi timantiksi.

Tai ehkä ajan nostalgia vain kultaa muistoni ja Miskolcista tulee mielessäni se ainoa aika ja paikka elämässäni, jolloin oikeasti olin onnellinen. Piti se paikkaansa tai ei.

***

Tiedättekö, mikä minua oikeasti eniten ihmetytti palatessamme Wienistä Unkariin?

Ei, se ei ollut se, että Unkarissa kadut tyhjenevät joka ilta viimeisään yhdeksään mennessä, eikä sekään, että kaikki talotkin ovat jo pimeitä siihen aikaan. Ei, se ei ollut ihmisten lattea ja kaavamainen vaatetus eikä joka paikan likaisuus ja huono kunto. Eivät ne Budapestin kaikkialla makoilevat kodittomatkaan minua haitanneet.

Oikea vastaus on sisätilojen lämmitys. Mikä ihme siinä on, että talvella joka ainoassa asunnossa, kaupassa ja junassa on pakko olla vähintään 30 astetta. Järkimaissa kun ihmiset alkavat vetää talvivaatteita ylleen sisälämpötilojakin lasketaan pari astetta, mutta Unkarin junissakin tekisi mieli heittää kaikki vaatteet pois (ja ehkä heittää vähän löylyä).

***

Miksi minun pitää jo lähteä? Vastahan tulin.

Istuin Bálintin kanssa junassa ja kummastelin hänen valitustaan siitä, kuinka maksamani 2000 forinttia on liikaa junamatkasta Budapestistä Miskolciin. Kirjauduin ensimmäiseksi yöksi hostellihintaisesti Kollégium kuuteen ja ajattelin, että 2500 forinttia on aika halpa hinta yöltä. Kävimme Szõke Editin luona, jossa Bálint ja Edit keskustelivat unkariksi siitä, mitä minun kanssani pitäisi tehdä. Kyselin tyhmiä kysymyksiä, jotka paljastivat minun pelkäävän tulleeni johonkin kolmannen maailman köyhään ja korruptoituneeseen kehitysmaahan.

Makasin sängyssäni huoneessani, katsoin kattoa ja mietin, mihin ihmeeseen olen pääni työntänyt. Tilisiko tästä mitään; olisiko minulla täällä mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaminen, piirtäminen ja opiskelu? Pystyisinkö tutustumaan keneenkään? Nukuin päiväunet ja kävelin pihalla kaksi kilometriä Penny Marketille. Kaupasta minut ajettiin pois, kun kauppa suljettiin. Sanoin miehelle, etten puhu unkaria; hän taputti kelloaan ja sanoi "closed". Yritin palata takaisin yliopistolle, mutta eksyin. Löysin takaisin oikealle tielle, mutta eksyin uudelleen.

Aurinko laski kahdeksalta. Minusta se tuntui aikaiselta. Huoneeseeni tuli nuori mies, joka saksan, englannin ja sanakirjasuomen avulla kyseli minulta peruskysymyksiä.

Menimme molemmat yhdeksältä nukkumaan.

Vielä ennen nukahtamista mietin hetken mitä ihmettä tästä kaikesta tulisi.

***

Tiistaina Paula lähti.

Hän on Oulusta, joten ehkäpä häneen vielä joskus törmään.

Koska aina niin mielelläni kuvaan jäähyväisiä, tässä yksi lisää: Joko Paula, Eeva tai Paulan sisko, joka oli täällä käymässä, sanoo: "Hei, otetaan tämä bussi." He lähtevät nopeasti kulkemaan auton etuovea kohti, ja me vilkutamme toisillemme. Sanon "hei". Niin sanovat muutkin, he ja me, minä, Sotiris ja Jenni -- kiiruhtamisen ohessa.

Myöhemmin, kun istumme omassa bussissamme, Sotiris toteaa, että jäähyväiset olivat kovin koleat ja etäiset. Vain kädennosto ja tuskin edes katsetta perään kun linja-auto kaarsi nurkan taakse.

En sure enää niitä, jotka täältä lähtevät. Suren sitä, että minäkin lähden. Suren myös niitä, jotkä tänne jäävät.

Oloni on yleisesti ottaen haikea ja surullinen.

***

en sano enää mitään


Unkarilaisesta musiikista

[13.12.2003] Unkarin kansallislaulu on aivan hirveä. Ensinnäkin siinä ei ole lähestulkoon minkäänlaista melodiaa, ja se vähä melodiantapainenkin on laa-haa-va ja ikävystyttävä. Eivät kansallislaulut muissakaan maissa aina mitään sävelkulun riemuvoittoja ole, mutta Unkarin kansallislaulun voi kuunnella kerta toisensa jälkeen eikä silti muista edes että sitä on koskaan kuullutkaan. Mutta pahinta kansallislaulussa on kuitenkin sen patrioottista uhoa pursuava sanoitus; "kansamme menneiden aikojen kärsimykset oikeuttavat tulevaisuudenkin syntimme". Runebergin Maamme-runon sanat alkavat yhtäkkiä kuulostaa kovin hellyttäviltä ja ihastuttavilta.

Nyt sain tämänkin purettua sydämeltäni.

Jos puhutaan unkarilaisesta musiikista alaotsikon "maailmanmusiikki" alla, niin käsittääkseni Unkaria edustaa yleensä jonkinlainen tyypillinen perinteinen mustalaismusiikki. En ole sitä täällä kuullut, enkä siitä mitään tiedä, joten en siitä sen enempää puhu. Sen sijaan kun puhun unkarilaisesta musiikista tarkoitan ihan valtavirran rokkipoppia -- sitä, mitä radio on täällä koko oloni ajan syytänyt, ja sitä, mitä ihmiset täällä tuntuvat kuuntelevan.

Huoneessani on täällä oloni ajan pyörinyt lähinnä Red Hot Chili Peppers, mutta heillä ei ole mitään tekemistä Unkarin kanssa. Eikä minua muutenkaan oikein nyt kiinnosta se, mitä ylikansallista poppia Unkarinkin radiosoittolistojen kärjessä pyörii. Ihmettelen vain sitä, miksi ihmeessä kaikki musiikki, jota kaikkialla myydään, täytyy aina tehdä englanniksi. Varsinkin tällaisessa maassa, jossa kukaan ei tunnu englantia osaavan, he voisivat aivan yhtä hyvin kuunnella vaikka Maija Vilkkumaata tai Ultra Bra'ta iänikuisten HIMin ja The Rasmuksen sijaan.

Ja Suomessakin voitaisiin aivan hyvin kuunnella Unkarilaista musiikkia. Vaikka Suomessa ehkä useampi ymmärtääkin mistä englanninkielisessä musiikissa on kyse (useimmiten rakkaudesta), ei siitä kovin moni paljoakaan välitä. Ylikansallisessa europopissa kun niin usein on tapana, että sanoitus vaikuttaa olevan vain välttämätön paha, josta yritetään imeä kaikki persoonallisuus ja järki ja monipuolisuus pois, että tyhmempikin osaisi humalapäissään hoilata mukana. Euroviisuissahan tämä aina vedetään parodiaksi asti.

Sillä kaikki singlelistan kärkipaikkojen unkarilaiset hitit voisivat aivan hyvin olla hittejä Suomessakin. Ja jos sanoitukset haluaisi ymmärtää, niin voisihan ne joku kääntää suomeksi; rakkaudesta näissäkin yleensä lauletaan. Unkarin sana rakkaudelle, szerelem, vain on kovin paljon suomenkielistä vastinettään kauniimpi.

Unkarissa kuitenkin kuunnellaan kiitettävästi omankielistä musiikkia, todennäköisesti juuri siksi, että englantia ei yleisesti osata. On usein hupaisaa seurata tanssipaikoissa, kun paikalliset epätoivoisesti yrittävät aukoa suitaan englanninkielisten laulujen tahtiin -- väliin tulee kiusallisen selväksi, että heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä sanoja lauluissa lauletaan. (Tässä on vähän samaa kuin siinä kun ala-asteella aamunavauksien päätteeksi aina laulettiin virsi, ja minä itsepäisesti väitin osaavani laulaa laulut avaamatta virsikirjaa -- hyvin minä aina joka säkeen viimeisen sanan loppuosan onnistuinkin tavoittamaan -- muu meni pelkäksi muminaksi.)

Yksi Unkarin suosituimmista bändeistä tällä hetkellä on nimeltään Zanzibár. He soittavat valtavirran poppirokkia (sille on varmasti parempi ja täsmällisempikin sana, mutta minä en sitä tiedä), ja sanoitukset ovat käsittääkseni jonkinverran feminististä ja kyynistä rakkauslyriikkaa (tai jotain, enhän niitä ymmärrä). He kävivät täällä yliopistolla syys-lokakuun vaihteessa pidetyssä Rocktoberfest-tapahtumassa soittamassa, kuten suuri osa muistakin Unkarin populaarimusiikin suurimmista nimistä, kuten Anima Sound System, Kispal és a borz jne jne... Rocky, jossa he esiintyivät on vain kovin pieni, ja tapahtuma oli Miskolcin nuorison ja opiskelijoiden parissa kovin suosittu, joten kaikille ei ollut oikein tilaa -- vaikka kaikki toki sisään päästettiinkin.

Nyt viime perjantaina Zanzibár kävi taas Miskolcissa. Koska Ioannis on yhtyeen suuri ystävä, hän sinne kovin halusi mennä, ja koska konsertti oli suomalaiselle lähestulkoon ilmainen (900 forinttia, noin kolme ja puoli euroa), minäkin liityin seuraan. Eikä yhtyeen musiikissakaan mitään vikaa ole, ilokseen sitä kuuntelee.

(Ioannisin musiikkimausta voisin sanoa sen verran, että se on vähintäänkin omituinen. Miehen ehdoton suosikki on Celine Dion, ja suuri osa muustakin musiikista jota hän kuuntelee osuu samaan lajityyppiin: itsetehostaviin naisdiivoihin. Zanzibár ei kuitenkaan tähän ryhmään kuulu, ja onkin tyypissään aika yksinäinen lisä hänen levykokoelmaansa.)

Zanzibárin laulajatar on kauniimpi luonnossa kuin kuvissa, soolokitaristi näyttää ammattikoulun autonasennuslinjan keskenjättäneeltä perämetsän juntilta, basistilla ei ole karismaa eikä lavaesiintymistä ei sitten yhtään... Rytmikitaraa (vai mikä se on, alan sanasto ei ole täysin hallussani) rämpytteli sentään ihan karismaattinen ilmestys. Lava, jolla he esiintyivät oli kuitenkin naurettavan pieni (varmaan noin seitsemän neliömetriä, ja siitäkin suuren osan veivät kaiuttimet), joten eipä heillä ollut oikein mahdollisuuttakaan mihinkään suuriin elkeisiin.

Ottaen huomioon, että Zanzibár on kuitenkin käsittääkseni yksi Unkarin suurimmista nimistä, Vian Club, jossa he esiintyivät on kyllä käsittämättömän pieni. Se saattaa hyvinkin olla Miskolcin suurin tanssiklubi, mutta se kertoo lähinnä vain Miskolcin klubien naurettavasta pienuudesta. Eipä kuulijoitakaan kyllä ollut kuin vähän toista sataa -- enemmänkin olisi mahtunut, mutta kaupungissa, jonka yöelämä on lähinnä puunjuurella nukkuva kulkukoira (ja sairaalan pysäkillä torkkuva yksijalkainen koditon), yliopiston ulkopuolella sataviisikymmentäkin vaikuttaa jo aika saavutukselta.

Paikan pienuus tietysti teki tilaisuudesta jotenkin välittömämmän, kuin olisi jotain amatööriryhmää seurannut. Joskin on sanottava, että kun kävimme kerran seuraamassa erään amatööribändin, nimeltään Entertrain, esiintymistä keskustan Rockwell-klubilla, heidän esiintymisensä oli paljon energisempi ja karismaattisempi kuin Zanzibárin. Ioannisille asunnonpuolikasta puolta vuokraa vastaan tarjoava saksalainen (mutta miskolcilaistunut) Hannes soittaa kyseisessä Entertrainissa.

(Hannesista en ole tänne koskaan tainnutkaan mainita. Hannes on ainoa tapaamistani ihmisistä, joka ihan oikeasti rakastaa Miskolcia. Jopa siihen määrään asti, että todella muutti tänne itäisestä Saksasta. Yleinen mielipide on, että hänellä täytyy olla jotain vikaa korvien välissä.)

Mutta paljon on hyvää ja kuuntelemiskelpoista musiikkia Unkarissakin tehty; musiikkia, jota kuka hyvänsä suomalainen voisi kuunnella. Ihan yhtä ahnaasti laulavat unkarilaiset kansakuntansa ikivihreitä aamuyön aikaisilla tunneilla Rockyn hämärässä kuin suomalaisetkin omissa tanssiravintoloissaan. Suru tulee puseroon, kun tietää, että näitä bändejä ei Suomessa pysty kuuntelemaan kuin alkamalla harrastaa piratismia.

Sanotaan ei englanninkielen ylivallalle ja aletaan tuoda unkarilaista musiikkia Suomeen.


Loppu

[15.12.2003] Näin.

Tässäpä tämä.

Lentokoneeni lähtee torstaiaamuna.

Hyvästi jää, Miskolc, sinua jää kaipaamaan eräs alamittainen nuorimies Pohjois-Suomesta.

Mutta vielä ennen kuin lähden, pari sanaa asioista, joista en ole vielä maininnut.

Aloitin ihmisten hyvästelyn jo viime viikon puolivälissä. Aloin kysellä ihmisiltä, kuten huonetovereiltani, milloin he ovat lähdössä kotiinsa joulunviettoon, että olisiko minulla mahdollisuutta oikeaoppisesti heitä hyvästellä.

Torstaina astuin huoneestamme käytävälle pudottamaan roskia roskakoriin. Näin syrjäsilmällä Zsuzsin tulevan huoneestaan ulos. Hän kantoi mukanaan suurta laukkua. Vaikka jo palasinkin huoneeseeni, astuin takaisin käytävälle puhumaan hänelle. Tervehdin, kysyin, mitä kuuluu, kysyin, joko hän on jouluksi kotiinsa menossa. Hän vastasi kieltävästi. Kerroin kuitenkin, että itse olen kotiini menossa viikon päästä, ja lisäsin, että jos emme sitä ennen tapaa, niin haluan toivottaa hyvää joulua ja kaikkea muutakin hyvää, ja että hänet oli ilo tavata.

Zsuzsi on AIESECin jäseniä. Tietoisesti näin hänet ensimmäistä kertaa vasta kolmisen viikkoa sitten, kun tsekinmaalainen David vietti syntymäpäiviään. Koko syksyn hän on samalla käytävällä asunut, mutta jostain syystä en ole häneen koskaan mitään huomiota kiinnittänyt. Eipä hänkään tosin minua muistanut nähneensä. AIESECin szent Mikulás -juhlassa (kuudentena päivänä joulukuuta joulupukki tulee ja antaa ihmisille lahjoja, kuten vaikka Saksassa ja Itävallassa), jossa osaanottajat arvottiin ostamaan toisilleen lahjoja, hän veti minun nimeni pussista. Lahjassani oli lähinnä suklaata, kuten kaikilla muillakin.

Itse ostin lahjoja toiselle käytävälläni asuvalle ihmiselle. Hänet tunnetaan nimellä Barna. Hän on yksi näistä, jotka juoksentelivat munasillaan pitkin käytävää kovaa melua pitäen. En tiennyt hänen nimeään, kun sen pussista nostin, ja itse asiassa hukkasin koko nimen samoin tein -- joten kun minun piti lahjani hänelle antaa (ensin kovin tummaihoinen ja brasilialaisella aksentilla englantia puhuva joulupukki antoi lahjan minulle, jotta sen voisin oikealle omistajalleen antaa) seisoin vain nolona huoneen edessä ja tunnustin, että minulla ei ole aavistustakaan, kenelle se on menossa.

Barna kuitenkin piti lahjastaan. Hänen mielestään se oli hauska. Ostin paitsi suklaata ja muita makeisia, myös nenäliinoja, sinisen mukin, hammastikkuja ja kaikkea muuta mitättömän vähän maksanutta pikkukrääsää -- lahjan hinnaksi oli määritelty tuhat forinttia, ja sillä rahalla tässä maassa saa jo aika paljon tavaraa.

Asiasta toiseen: tiedättekö, mikä yhdistää Wieniä ja Miskolcia? Paitsi minä, joka olen molemmissa käynyt.

Wienin kaupunki joskus hamassa menneisyydessä möi käytöstä poistamiansa raitiovaunuja, ja Miskolc osti ne. Jostain syystä Miskolc myös maalasi ne aivan järkyttävällä keltaisella maalilla. Ja kyllä niissä istuessa muutenkin huomaa, että eivät ne ihan uusimpia länsimaisia raitiovaunustandardeja täytä -- en yhtään ihmettele, että Wien niistä tahtoi eroon päästä. Tärinä ei vaimennu yhtään, ovien raoissa on suuria reikiä (sisällä on siis lähes yhtä kylmä kuin ulkonakin), kaikki on likaista ja vanhaa.

Läntiset naapurimaat käyttävät Unkaria aivan yhtä törkeästi vanhan tavaran kaatopaikkana ja yritysten laajenemisalueena kuin Suomi Viroa. Ja ilmeisesti Kreikka Albaniaa.

Koko täällä oloni ajan, ja jo ennen tänne tuloanikin on tarkoitukseni ollut lähettää ihmisille täältä postikortteja. Jo syyskuussa ja ennen lähtöäni keräilin ihmisiltä osotteita korttien lähettämistä varten, ja syyskuun lopulla pyysin äidiltäni kaikkien sukulaistenkin osoitteita. Sain ne silloin, ne ovat minulla edelleen.

Sitten aloin katsella ympärilleni, jos jostain löytyisi sieviä Miskolc-aiheisia postikortteja, joihin voisi kauniilla käsialalla kirjoittaa taakse, että täällä olen, hyvin voin, onhan tuo ilmoja pidellyt. En ole niitä vieläkään löytänyt. Tiedän, että kortteja on olemassa, en vain tiedä, mistä niitä saa ostaa. Ja rumia ne todennäköisesti kuitenkin ovat.

Kävin nyt sitten viikonloppuna taas kerran Budapestissä mutkaa (olisiko seitsemäs tai kahdeksas kerta täällä oloni aikana), ja ostin sieltä vinon pinon postikortteja. Ne esittävät joko Budapestiä tai jotain muuta vastaavaa -- pari joulukorttiakin joukossa on. Ne pistin nyt maanantaina postiin, joten Suomeen ne varmaan tulevat ehkä vuodenvaihteeseen mennessä tai joskus tammikuussa -- unkarin postilaitoksesta ei koskaan tiedä. Sentään postimaksu tällä kertaa arvottiin tasaan sataan forinttiin per postikortti, eli halvalla lähtivät.

Miskolcin yliopiston kirjastosta en ole tänne vielä tainnutkaan kirjoittaa. Ei silti, että siitä olisi paljon kirjoitettavaakaan. Niin säälittävä se on. Puolangan kunnankirjasto pesee sen laajudessaan mennen tullen. Englanninkielistä kirjallisuutta siellä on melkein kaksi hyllymetrillistä, ja niitäkään ei saa lainata, koska jostain syystä on päätetty niin, että ulkomaalaiset eivät saa lainata kirjoja. Jokaisella laitoksella on vielä lisäksi oma kirjasto, joka käytännössä tarkoittaa paria hassua kirjahyllyä jossain huoneen nurkassa.

Mutta mikä pahinta, pääkirjastoon ei saa viedä sisälle edes laukkua. Se on tavallaan hienoa, että maassa on paljon palveluammatteja ihmisille, etteivät he nyt työttömisksi ja kodittomiksi jää, mutta kyllä se ottaa välillä päähänkin. On toki kivaa, että kirjastossa on vartioitu naulakko, jonne voi takkinsa ja laukkunsa jättää, mutta unkarilaiseen palveluajatukseen kuuluu myös se, että takki ja laukku on pakko jättää naulakkoon. Samalla tavalla kun supermarketeissa ei voi itse punnita hedelmiä ja yleensä se hedelmien punnitsija sitten haahuileekin jossain ihan muualla -- yleensä kun pari minuuttia seisoo, niin kyllä sieltä joku tulee, mutta valitsisin itsepalvelun milloin hyvänsä. Eli kirjastossa ollaan yleensä ilman muistiinpanovälineitä, eikä lainatakaan saa... No, on siellä sentään paikan käytännöllisin internetyhteys, jonka vuoksi siellä lähes päivittäin olen vieraillut.

Tästä pakotetusta palvelusta vielä mainittakoon ehdoton suosikkimme, Menzan vesikannuja keräävä tyttö. Menzassa juomavesi on järjestetty niin, että sinne tulevat ruokailijat voivat napata pöydältä vesikannun ja juomalaseja, joita voi sitten ilmaiseksi käyttää. Vesi on tietysti vesijohtovettä, juomakelpoista, muttei erityisen hyvää. Koska kaikki aina kannun jättävät pöydälle (lähinnä siksi, että missään ei ole paikkaa mihin sen ylipäätään voisi viedä), ruokalassa on töissä tyttö, jonka varsinaisena toimenkuvana on juomakannujen kerääminen pöydiltä. Kyllä hän välillä suoristelee pöytäliinoja ja lisää hammastikkuja hammastikkutelineisiinkin, mutta lähinnä hän aina vain risteilee pöytien välissä vaanien keräämistä odottavia juomakannuja. Ja joskus hän tulee niitä kysymään vaikka niitä vielä käytettäisiinkin. Ja joskus, kun vain hetkeksi selkänsä kääntää, yhtäkkiä juomakannu onkin jo hävinnyt. No, onneksi tyttö sentään vaikuttaa pitävän työstään, lähes kuin tekisi kutsumusammattia tai jotain.

Se, mitä jään eniten kaipaamaan Unkarista, on kaupungilla ruokailu. En tarkoita nyt ainoastaan sitä, että minulla on varaa joka päivä syödä ulkona hienoissa ravintoloissa. Hienot ravintolat ovat samanlaisia kaikkialla. Niitä on Suomessakin, ne vain tahtovat olla aika lailla hinnoiteltu opiskelijakukkaron ulottumattomiin. Puhun kaikissa suuremmissa ostoskeskuksissa olevista büfé-keskittymistä. Sekä Budapestissä että Miskolcissa että Debrecenissä (ja varmasti muissakin kaupungeissa) suuremmissa ostoskeskuksissa on suuri nurkkaus täynnä ravintoloita, joista yksi kutsuu itseään kiinalaiseksi, yksi kreikkalaiseksi, yksi McDonaldsiksi ja niin edelleen. Niistä saa yleensä hyvää ruokaa, ilman kovin vaativaa kielitaitoa (sormella osoittaminen on universaalia), ja todella halvalla. Vaikka Suomessa tällaiset varmasti kalliimpia olisivatkin, silti sielläkin kunnioittaisin kyseisen ruokailutyypin helppoutta ja nopeutta. Kyllähän Helsingin keskustasta löytyy tietysti se Kaivopihan Unicafe, mutta vaihtoehtojen määrässä se ei pärjää millään viidelle (tai kahdellekymmenelle, kuten Budapestin Westendissä) kilpailevalle ruokalalle. Huraa unkarilainen ruokailu.

Vielä kun jostain saisi kunnon leipää. En sitä itse asiassa ennen ymmärtänytkään, ennen kuin Tommi siitä Nigeristä valitti ja eräs unkarilainen neitonen kysyi ("eikö sinulla ole ikävä suomalaisia leipiä?"), mutta ihan totta: suomalainen leipä on kyllä vähintään kuningas. Puoli vuotta yhtä ja samanlaista vehnäpullaa jauhaneena alkaa ihmeesti kunnioittaa suomalaisen leipäkulttuurin monipuolisuutta. Ei pelkästään sitä ruisleipää, vaan jo sitäkin, että niitä vehnäleipiäkin valmistetaan monella eri reseptillä.

Eiköhän tämä riittäne. Nyt täällä on jo koekausi ja joululomat alkaneet, joten ihmisiä näkyy yhä vähemmän ja vähemmän, viime päivät olen taas taistellut byröokratiaa vastaan paluutani varten (joka on aina kivaa, kun ihan oikeasti kukaan ei tiedä mitään), eikä lumesta ole vieläkään mitään tietoa -- itse asiassa maa on edelleen vihreä! Sanovat kuitenkin, että syksy on ollut kovin epätavallisen lämmin ja pitkä, ja uskon heitä.

Kuten jo lupasin aiemmin, kirjoitan vielä kotoa käsin muutaman kirjoituksen. Kirjoitan kotiinpaluustani ja yritän vielä täydentää kirjoituksiani muutamalla yksityiskohdalla, joista toistaiseksi olen vaiennut. Ehkäpä esitän joitain tilastojakin: rahankäytöstäni ja ottamieni kuvien määrästä ja aiheista.

Mutta täällä oloni päättyy tähän. Kaikki loput ovat vain täydennystä tai epilogia.

Tämä on yhden tarinan loppu.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Täältä tähän.

Miskolc vaikenee.

Kiitoksia seurastanne ja kuulemiin.

Minä rakastan teitä kaikkia.


Paluu ja Suomi

[18.01.2004]

18. joulukuuta 2003 22:48 Juna, Riihimäki

Otan kännykkäni takin taskusta. Huomaan sen näyttävän väärää aikaa (ja olen iloisesti yllättynyt siitä, että se tilapäisesti näyttää ylipäätään mitään). Laitan sen oikeaan aikaan.

"Tervetuloa, uudet matkustajat. Tämä on pikajuna Ouluun Kuopion ja Kouvolan kautta..."

Kaikki on niin tavallista. Liian tavallista.

Viereisellä penkillä mies nukkuu kummallisesti käpristyneenä kaulahuivi silmiensä ympärillä. Junassa on hiukan kylmähkö, joten hän pitää takkia päällään peittona. Juna on lähes tyhjä -- ainoastaan yksin matkustavia, hiljaisia ihmisiä siellä täällä.

Ja yksi mies, joka puhuu kovaäänisesti kännykkään.

Olen ollut täällä ennenkin.

13. joulukuuta 2003 13:54 Suuri torihalli, Budapest

Olemme Budapestin suuressa torihallissa. Tulimme tänne, minä, Ioannis ja Sotiris, koska ehkä minun pitäisi ostaa jotain tuliaisia kotiin vietäväksi, ja rakennuksen toinen kerros on täynnä matkamuistomyymälöitä.

Sotiris lähti jo takaisi Miskolciin, koska hänen mahansa alkoi oikutella, mutta minä ja Ioannis yhä katselemme. Paikkoja ollaan jo sulkemassa, ne suljetaan kahdelta.

En osta mitään.

Kaikki esineet ovat joko Budapest-matkamuistoja (ja mikä pahinta, sanovat "Budapest, Hungary" "Budapest, Magyarországin" sijaan), tai sitten koresteellista, klisesistä, suomalaisen silmissä niin venäläistä käsityötä. En halua ostaa mitään, joka saa suomalaiset ajattelemaan "aah -- Venäjä" ne nähdessään. En halua tehdä sitä Unkarille.

Unkarilla on ongelmansa, mutta ei se Venäjä ole, ei millään. Köyhä ja keskeneräinen versio Itävallasta ennemmin.

18. joulukuuta 2003 17:44 Akateeminen kirjakauppa, Helsinki

Kurkkuani vihloo. Nenäni on niin tukossa, etten pysty puhumaan. En ole nähnyt kenenkään muun Helsingissä köhivän tai turisemaan nenäliinaan kuten minä, joten oletan tällä kertaa olevani yksi niistä, joka tuo taudin maahan.

Näinhän se toimii nykymaailmassa: Kimmo käy Unkarissa, jossa kaikki ovat sairaita, Kimmokin sairastuu, Kimmo tulee Suomeen, Suomessa kaikki sairastuvat. Vai, miten hassua se olikaan menneinä aikoina, kun taudit kulkivat kyläkunnan kerrallaan ja niillä meni vuosia ennen kuin ylsivät kaikkialle -- jos ylipäätään ylsivät.

Toivottavasti tauti ei ole kovin paha. Olisi ikävä tuoda ilkeä tauti maahan. Tai ehkä suomalaiset ovat jo sairastaneet tämän, ja joku toi tämän mukanaan Suomesta Unkariin.

17. joulukuuta 2003 16:56 Miskolc

Jos joku olisi minulle sanonut syyskuussa, tai vaikkapa edes marraskuun alussa, että vietän suurimman osan viimeisestä päivästäni Unkarissa vain opettajiani hyvästellen... Niin, no, miksei, mutta aika hyvän arvauksen olisi ihminen esittänyt.

Menin puoli yhdeltä Tedin huoneeseen, hän kertoi viikkoa aiemmin minulla siellä silloin olevansa. Sanoin hänelle, etä tulin vain hyvästelemään hänet ja kenties nopeasti kysäisemään kuinka monta ECTS-krediittiä kurssista saisin, sillä olin luvannut olla toisaalla jo puolen päivän aikaan. Ted nauroi, ja sanoi minun jo sopeutuneen unkarilaiseen aikatauluun. Nauroin itsekin, ja jäin suustani kiinni tunniksi.

Menen Juditin luo vasta melkein kaksi tuntia myöhässä, mutta Gabi tulee paikalle yhtä aikaa ja kuulen Jennin ja Ioannisinkin sinne vasta pari minuuttia aikaisemmin saapuneen. Unkarilainen aikataulu.

Judit opetti meille unkaria. Hän puhuu erinomaista suomea, on naimisissa suomalaisen miehen kanssa, ja heidän kolmivuotias Attila-poikansakin puhuu näitä kahta helppoa kieltä ihan sujuvasti.

Syömme hänen tekemäänsä ruokaa, keskustelemme kaikenlaisesta; kaikkea tavallista. Lopuksi hyvästelemme heidät, Gabin ja Juditin, ja kiitämme heitä laadukkaasta unkarinopetuksesta: nyt osaamme kieltä paljon paremmin kuin sinne saapuessamme.

22. marraskuuta 2003 12:32 Debrecen

Melinda esittelee meille kotikaupunkiaan Debreceniä, ja käytyämme eräässä kirkossa hetken lämmittelemässä hän huomaa vieressä vanhan koulunsa. Hän haluaa mennä sinne. Nostalgiatrippi.

Itse vain otan kuvia Melindan riemusta ja naureskelen Ioannisin ja Sotirisin kanssa seinän tauluissa olevalle opettajan kuvalle: Naisella on niin epätodellinen kampaus -- kuin jonkinlainen ortodoksisen kirkon kattokupoli -- kolme palloa päällekäin, joista ylin vieläpä suippo.

Mutta en voi tietenkään olla olematta hieman kateellinen Melindalle, tiedänhän toki itsekin, kuinka elähdyttävää tuollainen nostalgia on. Suren hiljaa mielessäni sitä, että kotoani Puolangalta lähes kaikki nostalgiapaikat on joko purettu tai remontoitu tunnistamattomiksi.

18. joulukuuta 2003 21:20 Rautatieasema, Helsinki

Nyt paitsi kurkkuani vihloo, myös käteni on kipeä. Nostaessani 19-kilon rinkkaani sairaana ja sairaudesta voimattomana en onnistunut, vaan väänsin käteni sille luonnottomaan asentoon. Jouduin vetämään rinkan maata pitkin portaille, joilla sitten sain rinkan sumplittua istualtaan selkään.

Nousen junaan, etsin paikkani ja istun siihen. Onneksi juna näyttäisi olevan normaalin tyhjä, vaikka internetissä jo jouluruuhkan alkamisesta peloteltiinkin. Nukahdan heti lupuntarkastuksen jälkeen, mutta herään noin tunnin nukuttuani ja pysyn tunnin hereillä.

17. joulukuuta 2003 23:08 Miskolc, Kollégium 5

"Hei. Oli sinutkin hienoa tavata. Pidä huolta itsestäsi."

Kättelen Attilan. Sitten kättelen vielä kerran Johnnyn.

Lakanat annoin pois, asuntolakortti, joka minun pitäisi antaa myös pois, on taskussani. Haluan sen muistoksi, ja sitä paitsi siinä on yksi harvoista onnistuineista minusta otetuista kuvista moneen vuoteen.

Olen lähdössä asuntolastani pois nukkuakseni viimeisen yön Ioannisin vieraana Hannesin asunnossa -- sieltä on kätevämmät yhteyden rautatieasemalle, ja sitä paitsi haluan vielä tarkistaa netista seuraavan päivän aikataulut. Olen miettinyt kuudelta lähtevää junaa, mutta en ole varma, ehdinkö kolmessa vartissa Keleti-asemalta Ferihegy'in lentokentälle.

Astun ulos ovesta, ja silloin se iskee. Olen oikeasti lähdössä. Ei enää ikinä kollégium numero viiden huonetta 111. Tämä kaikki jää nyt taakse, tämä kaikki jää vain muistoksi muistojen joukkoon. Pala nousee kurkkuun ja tunnen kyyneleiden alkavan muodostua silmilleni. Nostan käden silmilleni ja hengähdän syvään.

"No niin, lähdetään," sanon, mutta ääneni pettää minut.

12. tammikuuta 2004 17:02 Oulu, bussi 19

Koko Unkarissaoloajan kerroin kaikille, kuinka Suomessa linja-autoissa ihmiset eivät puhu toisilleen. Ihmiset vain katsovat ulos ikunasta omia ajatuksiaan miettien. Kun minulta kysyttiin miksi, en osannut vastata. Minustakin se tuntui oudolta. Mutta Suomessa se on taas ihan normaalia. Näinhän se aina on, on ollut ja on oleva.

Vaikka ei tämäkään stereotypia pidä täysin paikkaansa: tänäänkin istumissani kahdessa linja-autossa ensimmäisessä kolme vaihto-opiskelijaa keskustelivat keskenään englanniksi, ja tässä toisessa kaksi nuorta naista keskustelevat keskenään saksaksi.

Kyllä Suomen busseissa puhutaan; ainoastaan suomalaiset eivät puhu.

18. joulukuuta 2003 14:02 Rautatieasema, Helsinki

Mitä ne ovat tehneet minun Suomelleni?

Kyllä, kaikki tuntuu niin normaalilta, niin tavalliselta, ja sieluni pohjalla jo lentokentällä kummitteli ajatus, että uuden löytäminen on ohi: nyt kaikki on sitä samaa kuin ennenkin. Koko Unkarissa käynti tuntuu jotenkin epätodellisen etäiseltä, ainoa missä se näkyy on epäuskoni keskipäivän harmauteen ja epätodellinen olo, kun linja-auton seinällä on suomenkielinen mainosjuliste.

Tuntuu lähes kuin en olisi missään käynytkään.

Mutta jotain on tapahtunut. Helsingin rautatieaseman lokerot on piilotettu -- ne ovat siirtyneet alakertaan. Ja rautatietunneliin on tullut käytävä lisää. Koko ajan kävellessä tuntuu kuin kaikki olisi melkein oikein, mutta jokin mättää.

Tämä ei ole sama Helsinki, mistä lähdin.

On sekin, että menevät pilaamaan elähdyttävän paluuni koti-Suomeen muuttamalla rautatieasemaa.

Muuten -- säätä ja hintatasoa lukuunottamatta -- kaikki näyttäisi olevan pikaisesti Unkaria paremmin.

18. joulukuuta 2003 04:31 Raitiovaunupysäkki, Károly utca, Miskolc

Jos tämä olisi fiktiota, olisin viimeisen yöni Miskolcissa vain tuijottanut yön pimeydessä kattoa, kerraten tekemisiäni ja todistaen rakkauttani Miskolcia ja siellä tapaamiani ihmisiä kohtaan. Olisin vihdoin valojen sammuttua antanut kyynelten tulla vapaasti ja se hyvästijätön pakahduttava tuska olisi pitänyt minut levottomana hereillä läpi yön.

Todellisuudessa minä sairastuin. Kauheaksi kasvava kurkkukipu ja flunssainen heikotus poistivat Miskolcin lähes kokonaan mielestäni. En saanut illalla unta, mutta se johtui kivusta ja hikoilusta -- jos suru lähdöstä siellä jossain oli, se oli puhtaasti alitajuista. Yritin tietoisestikin ajatella lähtöäni, että saisin fyysisen kivun taka-alalle, mutta ei.

Ja nyt seison tässä, painava rinkka selässäni keskellä tyhjää katua. Saisi se raitiovaunu jo tulla. Jos se ei kohta tule, niin minähän myöhästyn siitä junasta. No, voinhan minä aina ottaa sen seuraavankin, kyllä se 45 minuuttia varmaan riittää lentokentälle pääsyyn -- otan vaikka sen lentokenttäbussin, ei sekään suomalaisittain mitään maksa.

Kurkkuun sattuu eikä Mythonit auta. Ennen nukkumaanmenoa -- se oli kolme tuntia sitten -- ottamani aspiriinikin alkaa menettää jo voimaansa. Tule jo, raitiovaunu. En minä tässä loputtomiin jaksa seisoa, ja se junakin lähtee kohta.

Kauankohan tästä menee rautatieasemalle? Ainakin 20 minuuuttia, varmaan enemmänkin. Tule, tule jo.

17. joulukuuta 2003 00:18 Kollégium 5, Miskolc

Puhumme Suomesta, puhumme Puolangasta, puhumme viihtymisestäni Unkarissa, puhumme unkarintaidoistani, puhumme hänen suomentaidostaan, puhumme siitä, kuinka en vastannut hänen sähköposteihinsa ennen Miskolciin tuloa, puhumme kuinka oli ilo tavata ja toivottavasti tapaamme vielä joskus ja pidetään yhteyttä ja nyt hänen pitää mennä nukkumaan kun huomisaamuna pitää herätä ja minullakin on vielä unkarintunti ja lähde jo, sillä hän on niin huono hyvästelemään ja hän alkaa aina kyynelehtiä ja minä nauran ja hän sanoo ihan totta ja minä sanon hyvää yötä ja vielä kerran kiitos, että olit ystäväni ja hei hei. Ehkä vielä täälläkin tapaamme, kun kuitenkin vielä täällä päivän olen.

Nyt on Melindakin hyvästelty. Ja Sandi. Ketä vielä? AIESECin tyttöjä tietysti, mutta se taitaa olla myöhäistä. Zsuzsin hyvästelin jo viime viikolla, Dorkan luona kävimme aiemmin illalla... Muita tuskin enää tapaan. Muutaman heistä kyllä vielä soisin näkeväni.

23. joulukuuta 2003 14:46 Kunnaskatu 5, Puolanka

Hyi kauhea näitä tomaatteja! Kuka ihme näitä voi syödä?!?

Unkarissa voi olla paljon vikaa, mutta ainakin tomaattikasvin marjat sentään maistuva jollekin -- vieläpä hyvälle. On vaikea uskoa, että olen joskus näitä Suomen tomaatteja syönyt, jopa hyvillä mielin.

Paprikasta ei tietenkään kannata edes puhua.

18. joulukuuta 2003 8:28 Metroasema, Kõbánya-Kispest, Budapest

Kuin kiusatakseen minua Unkarin aina niin organisoitu ja toimiva yhteiskunta näyttää mahtinsa juuri ennen poistumistani maasta. Ihan oikeasti jo pieni ääni takaraivossani kiroaa koko maan ja on vain iloinen, että pääsee Suomeen.

Onneksi päätin ottaa sen kello viiden junan. Onneksi ehdin siihen. Aikataulu piti tasan paikkaansa. Täältä menee linja-auto Ferihegy'iin kahdessakymmenessä minuutissa, joten olen lähtöselvityksessä tasan silloin kuin suositusten mukaan pitäisikin.

Olettaen vain, että saan jostain ostettua lipun linja-autoon. Lipunmyyntipisteen myyjä on päättänyt lähteä jonnekin. Ei se mitään, linja-autosta, jonka kuski on ties missä, ja jo viisi minuuttia taulun mukaisesta lähtöajasta myöhässä, linja-autostakin voi lipun osaa. On se parikymmentä forinttia kalliimpi, mutta autetaan nyt sillä rahalla unkarilaista yhteiskuntaa nousemaan. Eikä parikymmentä forinttia ole kuitenkaan oikeasti rahaa.

Mutta arvatkaapas, ystäväni, myydäänkö linja-autossa lippuja. Kyllähän siinä tietysti sanotaan, että myydään, mutta ei tämä bussikuski ainakaan myy. Tulee autoon kymmenen minuuttia myöhässä eikä ota rahojani vastaan. Olen jo hetken huolissani ja pelkään myöhästyväni koneesta, mutta kuski vain viittilöi minut sisään.

Toivon tietysti, että lipuntarkastajat eivät nyt tulisi tekemään yllätysiskuaan -- koska en tahtoisi yrittää selittää tilannetta -- mutta toisaalta, rangaistus liputta matkustamisesta on vain kahdeksan euroa.

19. joulukuuta 2003 6:59 Juna, Sukeva

Outoa. Veturi hajosi. Se ei sinänsä ole outoa, sellaista sattuu, siitä lukee lehdistä harva se päivä, varsinkin kovilla pakkasilla kuten tänään. Outoa on se, että siitä tiedotetaan. Ei ne vaan Unkarissa olisi.

Se Unkarissa otti aina päähän, että mitään tuollaista ei tiedotettu. Ei niin, että olisin tiedotuksista mitään ymmärtänyt, mutta kun mitään ei edes yritetty kertoa. Jos juna pysähtyi puoleksi tunniksi matkalle ja kulki loppumatkan puoli tuntia aikataulusta jäljessä, sen enempää konduktöörit kuin matkustajat eivät näyttäneet olevan tapahtuneesta edes kiinnostuneita.

Mutta taas Suomessa. Täällä tiedotus pelaa, ja heti kun jotain tällaista tapahtuu, niin konduktöörien jalkoihin tulee vipinää, ja kaikesta näkee, että nyt toimitaan ahkerasti, että mitään ongelmia ei vain sattuisi. Linja-autosta myöhästyminen pelottaa joitain, myös minua, mutta VR kiltisti järjestää kaikille taksikyydin kotiinsa. Itse en tarvitse, juna ei lopulta myöhästy niin paljoa.

18. joulukuuta 2003 16.12 Stockmann, Helsinki

Voi jospa Unkarissa jossain olisikin ollut tällainen kauppa. Täällä näkee, että Suomessa ymmärretään maan markkinoinnin päälle: suuri tila täynnä erilaisia suomalaisia matkamuistoja. On saunajuttuja, on lappijuttuja, on Suomen lippuja, on paitoja, joissa lukee "Suomi", on paitoja, joissa lukee "Finland", on Muumeja, on Mauri Kunnasta, on Joulupukkeja, on suomalaista muotoilua, on... On kaikkea. Itse suomalaisenakin katselen tuotteita lähes innostuneena, ja vain itken, kuinka hienoa olisikaan ollut jos jossain Unkarissa olisi ollut vastaava kokoelma unkarilaisia tuotteita.

Kyllähän näistäkin näkee, että osa on vähän väkisellä väännettyjä matkamuistoja -- tuotteita, jotka joku on keksinyt tuotteistaa matkamuistoiksi, jotka joku on tuotteistanut osaksi suomalaista turismiteollisuutta, vaikka niillä ei muuten välttämättä juuri mitään tekemistä Suomen tai matkailun kanssa olisikaan. Niin kuin vaikka se Joulupukki.

Mutta täältä löytyy muutakin kuin vain vanhoja kliseisiä käsitöitä. Suomella on matkamuistomyymälästä päätellen jopa nykyisyys.

16. joulukuuta 2003 20:24 Dorkan koti, Miskolc

"Minä kysyn sinulta ihan äkkiä pari ihan helppoa kysymystä, johon voit vastata äkkiä."

"Okei. Antaa palaa."

"Sano kolme hyvää asiaa suomalaisesta kulttuurista."

Kolme hyvää asiaa suomalaisesta kulttuurista? Jumitun täysin. Ioannis tarjoaa sitä, kuinka organisoitu ja järjestelmällinen Suomi on, mutta sanon, että ei sekään ole aina ainoastaan hyvä asia. Joskus Suomen järjestelmällisyys on lähes ahdistavaa. On huomattavasti helpompi keksiä huonoja asioita Suomesta kuin hyviä. Se ei johdu siitä, että Suomi olisi huono maa, se johtuu siitä, että minun luonteeni toimii niin. Ehkä olen vain negatiivinen ihminen.

"Okei, se toinen kysymys olikin, että luettele huonoja asioita."

Aloitan negatiivisista: Juomatavat. Tietysti juomatavat; mikään muu ei saa minua yhtä lailla inhoamaan koko typerää maata kuin se tieto, etten oikeasti voi mennä iltaisin ulos näkemättä sammuneita, oksentelevia, nurkkiin kusevia ja tappelevia ihmisiä. Toinen on suomalaisten perisynti sulkeutuneisuus. Se on klisee, eikä se aina pidä paikkaansa, toki Suomessakin on sosiaalisia ja avoimia ihmisiä, mutta niin usea on epäsosiaalinen ja sisäänpäinkääntynyt. Minäkin. Ehkä siksi sitä niin inhoan.

Kolmanneksi negatiiviseksi seikaksi taitaa jäädä sitten se liika järjestäytyneisyys. En ole välttämättä samaa mieltä, ja kommentoin senkin, mutta kommentoin myös, että kysymys on kaikkea muuta kuin helppo ja nopeasti vastattava. Vielä kuukausi kysymyksen asettamisenkin jälkeen sitä säännöllisesti mietin ja pohdiskelen.

Hyviä asioita Suomesta? Onko sellaisia?

19. joulukuuta 2003 7:47 Rautatieasema, Kajaani

Huh. Ehdin. Linja-auto Puolangalle ei lähde ennen kuin kymmentä vaille kahdeksan. Ei mitään hätää. Vaikka juna myöhästyikin yli puoli tuntia, niin päässäni käymäni skenaariot kyydin järjestämiseksi kotiin voi jo hylätä sellaisenaan. Kaikki menee niin kuin pitääkin, ehkä jopa suunniteltua paremmin -- nyt ei pidä seistä kylmässä palelemassa neljääkymmentä minuuttia.

Se tietysti on ongelma, että minulla ei ole rahaa; poltin kaikki Helsingissä joululahjoihin ja ruokaan. Onneksi Suomessa kommunikointi ihmisten kanssa on kuitenkin mahdollista, joten tällaisestakin tilanteesta selvittäneen. Se on kummallista, että ihmisille voi ihan oikeasti selittää asioita ja niistä voi jopa neuvotella.

Sovimme, että voin nostaa rahaa Paltamosta ja maksaa sitten. Mikäs siinä. Bussi on joka tapauksessa ihan tyhjä, olen ainoa matkustaja (niitä joitain paltamolaisia koululaisia ja postia lukuunottamatta, jotka kai auton tärkein sisältö ovatkin).

Niin se sujuu, kun on yhteinen kieli.

3. tammikuuta 2004 13:34 Oulu

Unohtakaa kaikki pahat sanani suomalaisesta liikenteestä -- tai älkää sentään. Suomalaiset autoilijat ovat edelleen itsekeskeisiä virtsakalloja, jotka ovat varmoja siitä, että liikennesäännöt ovat luotu kaikkia paitsi heitä itseään varten. Paras tapa muodostaa maantiellä jono itsensä perään on ajaa nopeusrajoituksen mukaan. Ja jos suojatien viereen jää odottamaan, että joku auto antaisi tietä sen ylittämiseen, niin siinä saa kyllä seistä siihen asti, että kaupunki päättää tehdä tiestä kävelykadun (ja sittenkin on parempi varoa, sillä niistä autoilijoista ei koskaan tiedä).

Mutta ero unkariin on kuitenkin siinä, että tie on yleensä mahdollista ylittää. Vaikka autot eivät hidastakaan suojatien reunalla seisovaa kulkijaa yli päästääkseen, niin ne kuitenkin hidastavat yleensä silloin, kun jalankulkija on jo suojatiellä menossa. Unkarissa jos suojatien ylitti niin kuin järkevää on, niin autot suunnilleen yrittivät tähdätä kohti ja avasivat vielä ikkunan huutaakseen painokelvottomia kommentteja perääni (vaikka liioittelu on eräs syntejäni, niin nyt en liioittele yhtään: tämä tapahtui useita kertoja, juuri kuten sen kuvaan).

Suomessa tien uskaltaa ylittää muualtakin kuin liikennevalojen kohdalta. Vaikka Oulussakin liikennettä on moninkertaisesti Miskolciin verrattuna. (Vaikka Miskolcissa on paljon leveämmät kadut -- kai se on joku sosialismijuttu: viisivuotissuunnitelmassa päätettiin rakentaa leveitä teitä, joten niin tehtiin vaikka liikenteestä ei ollut tietoakaan.)

17. joulukuuta 2003 22:57 Keittiö, Kollégium 5, Miskolc

Siinä Johnny nyt istuu. Hän pyysi minut keittiöön, että hän voisi pitää minulle asialliset jäähyväiset. Jo monelle erikseen sanottuani, että ei, minua ei tarvi viedä Rockyyn, varsinkaan kun te kaikki olette sairaina ja teillä on huomisaamuna kaikilla tentti ja kun minun pitää kuitenkin herätä viimeistään viideltä, niin Johnny kuitenkin haluaa sanoa minulle jotain ennen lähtöäni.

Ja hän pyytää anteeksi, ettei ole ollut niin sosiaalinen ja avoin kuin hän parhaimmillaan olisi voinut olla, hän pyytää anteeksi, ja selittää miksei, ja hän toivoo, että minulla siitä huolimatta on ollut hauskaa Unkarissa. Vakuutan hänelle, että hänellä ei ole mitään anteeksipyydettävää (ehkä huoneessa poissaollessani tupakointia lukuunottamatta), ja että toki ymmärrän, varsinkin sen, että Miki ei kanssani paljoa ollut tekemisissä, kun emme toistemme kieltäkään osanneet, ja että kyllä, olen nauttinut Miskolcinkuukausieni lähes joka hetkestä: niistä, jotka olen huoneessani viettänyt ja niistä, jotka olen sen ulkopuolella ollut.

Ainoa, mikä minua vähän harmittaa on se, että Szilárd ei ollut läsnä lähtiessäni. Hän oli sairas, ja kotonaan.

Annoin heille lähtiessäni ison kasan tavaraa, jotka oli helpompaa olla ottamatta mukaan, ja ostin vielä rasian lähikaupasta löytämiäni suomalaisvalmisteisia makeisia (jotka sisälsivät Finlandia-vodkaa).

Toivottavasti eivät muista pahalla. Minä en.

18. joulukuuta 2003 20:58 Rautatieasema, Helsinki

Juon limsaa (1,20 e) ja syön ostamaani patonkia (4,50 e), ja muistelen, kuinka paljon maksoin Unkarissa kaikesta. Eivät nämä Suomen hinnat niin kamalilta tunnu, jos niitä ei käännä forinteiksi.

Mutta jos ne kääntää forinteiksi, niin huh huh. Minä maksoin paikallisliikenteen kyydistä lentokentältä rautatieasemalle enemmän kuin matkasta Miskolcista Budapestiin aiemmin aamulla! Patongista maksamani neljä ja puoli euroa olisi lähes riittänyt tasokkaaseen ateriaan yhdessä Miskolcin parhaista ravintoloista. Tosin leipä on kyllä hyvä, ei siinä mitään. Ja Kaivopihan Unicaféssa syömäni aterian hinta-laatusuhde kyllä pesi Miskolcin yliopiston Menzan mennen tullen.

Mutta sitten taas tietysti se raha, jonka maksoin junamatkasta Helsingistä Kajaaniin...

Huokaus. Päiväni rikkaana taitavat olla -- ainakin toistaiseksi -- ohitse.

18. tammikuuta 2004 20:54 Rakentajantie 5 D 92, Oulu

Ei Suomi niin paha maa ole. Kunhan talven auringottomuudesta ja ihmisten juomatavoista ja sisäänpäinkääntyneisyydestä pääsee yli, niin lähes kaikki on Unkaria paremmin. Ne asiat, joista täällä valitan ovat enimmäkseen asioita, joista Unkarissa ei olisi ollut mitään järkeä valittaa, sillä ihmiset siellä eivät olisi edes ymmärtäneet, mistä puhun. Täällä haluan muutosta lähinnä maalauksen yksityiskohtiin, Unkarissa työstä oli kankaalla vasta raakaluonnos.

Ne juomatavat tietysti ovat poikkeus.

Se vähän harmittaa, että taas Suomessa ollessa ei voikaan oikeasti kertoa, mitä on tehnyt ja mitä nähnyt, sillä kaikki, jotka teksteissäni esiintyisivät, osaisivat kuitenkin lukea kirjoitukseni. Sekä useat muut, jotka osaavat lukea, mitä kerron niistä heidän tuntemistaan ihmisistä, joista kirjoitan. Sekä useat, jotka nimiä mainitsemattakin osaisivat päätellä, kenestä kirjoitan.

Tarinan opetus olkoon vaikka:

Oma koti kullan kallis. Mutta minun puolestani sen kodin ei todellakaan täydy olla siellä, tai edes samassa maassa, missä se koko lapsuuteni on ollut.

Nyt se on täytetty.

Ai niin. Se tauti, jonka toin maahan. Se ei tarttunut keneenkään. Se oli riehunut täällä jo joulukuun alussa. En siis tehnyt mitään pahaa.

Ja ai niin: ne hyvät asiat Suomesta, jotka Dorkalle sanoin: -- -- äh. En minä enää muista.

Eivät kai ne olleet mitään tärkeää.


Vuosihuolto

[15.09.2004] Vuosi.

Joko siitä on vuosi. Vastako siitä on vuosi.

Vuosi sitten olin ollut Unkarissa kaksi viikkoa. Hiljalleen elämä siellä alkoi jäsentyä paikoilleen, ottaa sitä samaa suuntaa, jonka se piti joulukuulle saakka.

Välillä kun miettii, tuntuu kuin se olisi ollut eilen, välillä kun miettii, tuntuu, kuin se olisi ollut edellisessä elämässä. Se olo, että se olisi tapahtunut jollekin toiselle ihmiselle on kuitenkin jo mennyt pois. Se kesti vain pari viikkoa Suomeen tulon jälkeen. Nyt kolme ja puoli kuukautta Miskolcia on jo sulautunut osaksi persoonallisuuttani. Edelleen kun jossain kuulen tai huomaan Unkarin mainittavan, höristän korvaani kiinnostuneena. Aina, kun joku puhuu Unkarista, joku osa minusta hypähtää.

Jos tapaan jonkun ihmisen, joka on joko käynyt Unkarissa, tai on sinne menossa, innostun heti. Toki lasken leikkiä Unkarin yhteiskunnan hassutuksista, mutta yhtäkaikki ylistän maata maasta taivaisiin.

Unkarista on tullut keskeinen osa minua. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.

Ja nyt kun syyskuun puolivälissä katselee ikkunasta ulos, ja muistelee millainen sää Miskolcissa oli vuosi sitten -- ja kun alkaa jo henkisesti vastaanottaa kaamosta -- niin kyllähän sinne tulee ikävä. Olen aina inhonnut Suomen syksyä ja syystalvea. Vihannut sitä. Jos saisin päättää, se kiellettäisiin lailla ja passitettaisiin sähkötuoliin.

Mutta siitä on nyt vähän yli vuosi, kun Unkariin menin, joten lukaisin kaikki matkani varrella kirjoittamani tekstit läpi. Huomasin siellä kiusallisen määrän kirjoitus- ja asiavirheitä, joten päätin kertaheitolla korjata ne. Se on tämän tekstin tarkoitus. Totta kai voidaan keskustella siitä, muuttaako niiden muutaman asiavirheen muuttaminen tekstien autenttisuutta, mutta tähän sanon vain, että muutti tai ei, tekstit ovat järkevämpiä, jos ne eivät ainakaan suoraan ole väärässä. Netissä on väärää infoa ihan tarpeeksi ilmankin että minä annan omieni siellä tietoisesti riehua.

Jätin minä sinne kuitenkin jotain sellaisia yksityiskohtia, jotka nyt mielelläni olisin suonut sanoneeni toisin. Tekstissä "Trianonin sopimus" on eräitä mainintoja mustalaisista, jotka nyt mustalaiskysymykseen paremmin tutustuneena voisin muotoilla asiantuntevamminkin. Sisältö sinänsä on kuitenkin edelleen oikein ja juuri sellainen kuin sen silloin halusin sanoa ja mitä edelleenkin olen pääsääntöisesti mieltä. Eli unkarilaiset ovat rasisteja mustalaisiaan kohtaan, eikä tästä oikein voi mustalaisia syyttää, vaikka unkarilaiset niin mielellään tekevätkin.

Ja onhan siellä tietysti muutama läpeensä tyhmä ja huonosti kirjoitettu teksti, jotka olisin voinut ihan kylmästi leikata pois, jotta sivulla käyville satunnaisille lukijoille voisi muodostua parempi kuva minusta ihmisenä ja kirjoitustaidostani. En luettele niitä, sillä olen varma, että joidenkin mielestä juuri nämä inhoamani tekstit ovat juuri ne ainoat lukemisen arvoiset.

Sen vielä sanon, että niissä kohdin, joissa viitataan johonkin sanomiini unkarinkielisiin lauseisiin ja sanoihin, niissä on lähes aina jokin kielioppivirhe. Niitä en korjannut niiltä kohdin, joissa oikeasti siteerasin omaa puhettani. Silloista huonoa unkarinkielentaitoani (ei niin, että se nyt olisi niin paljon parempi) en voi jälkikäteen korjata. Mutta kuitenkin muita unkarinkielisiä kohtia muokkasin, jopa otsikointia myöten.

Huomasin myös, että olin luvannut kirjoittaa jotain ottamieni kuvien määrästä ja matkallani käyttämästäni rahasummasta. Rahasummaa en ole tarkkaan jaksanut laskea, mutta enhän minä sitä yhtään siellä kuluttanut. Noin kahdensadan euron kuukausitahtia sitä paloi, joten käytännössä edelleen elän niillä rahoilla, jotka opintotuestani Unkarissa onnistuin säästämään.

Valokuvat sitten ovatkin jo ihan toinen juttu. Tarkkaa määrää en ole niistäkään laskenut, varsinkin kun epähuomiossa tuhosin puolet viimeisista 130 kuvasta (onneksi olin karsinut kaikki hyvät kuvat näistä erikseen, joten se puoli, joka tuhoutui, oli nimenomaan se puolikas, jota en varsinaisesti kaipaa). Suunnilleen 2500 niitä kuitenkin tuli napsittua. Se on niitä digikameran ihanuuksia.

Näitä kuvia on ihan hauska katsella, niiden parissa voi aina palata niihin hetkiin, jotka Unkarissa vietin silloin, mutta valitettavasti niiden määrä on kuitenkin sitä luokkaa, että ei niitä oikein voi kenellekään näyttää. Yleensä ihmiset kuitenkin kyllästyvät valokuviin jo noin viidennenkymmenen kohdalla, joten vaikka sainkin kerran karsittua kuvien määrän 250:een, silti niistä kiinnostuneet ovat harvassa.

Mutta tietysti, jos totta puhutaan, niin itseäni vartenhan minä ne kuvat otinkin. Ja itseäni varten minä viime kädessä nämäkin tekstit kirjoitin. Vaikka kaikkeni teinkin, että ne olisivat mahdollisimman viihdyttäviä heillekin, jotka eivät minua tunne eivätkä kokemuksiani jaakaan, niin itsellenihän ne voimakkaimmat tunne-elämykset kuitenkin tarjoavat.

Yksi tämän lukukertauksen laukaisevista tekijöistä oli muuten eräs tapaamani nuori naishenkilö. Ei hänestä sen enempää, sillä mahdollisesti joskus saattanen patistaa hänetkin näitä tekstejä lukemaan, enkä halua, että hän löytää täältä itsestään yhtään tarpeettomia ja kummallisia mainintoja. Joka tapauksessa hänkin on suuri Unkarin ystävä, ja hänen kanssaan keskustelinkin lähinnä kokemuksistamme Unkarissa.

Minkä vuoksi hänet nyt mainitsen on se, että hän kysyi minulta, voisinko kuvitella vielä meneväni takaisin Unkariin. Vastasin, että opiskelemaan tuskin, ainakaan englantia Miskolciin, sen verran heikkotasoiselta se vaikutti, mutta asumaan... Ehkäpä hyvinkin.

Huomasin puhuvani totta.

Edelleen, kymmenen kuukautta paluuni jälkeen, Unkari tuntuu hienolta maalta.

Ainakin Suomen syksyyn verrattuna.


www.leipajapiima.com/unkari Copyright © Kimmo Kristian Rajala 2003.