Talo ja mies

Mtwara 14.05.2012

Mies tulee taloon ja avaa avaa ulko-oven lukon avaimella, jolloin koko kuistin katto romahtaa. Auettuaan ovi ei enää mene kiinni. Eteisessä ei ole lattiaa, vaan mies putoaa kellariin. Kellarin valonkatkaisimesta valot syttyvät yläkertaan. Portaiden yläpäässä olevaa ovea ei saa auki sisäpuolelta. Teknisessä tuessa sanotaan, että talossa ei ole mitään vikaa, vaan että mies ei vain ole osannut käyttää sitä oikein, sillä hän ei olisi aluksikaan saanut laittaa avainta lukkoon, vaan se olisi pitänyt pudottaa postilaatikkoon.

Tuota tarinaa käytin aikanaan kuvaamaan entisessä työpaikassani tehdyn koodin tasoa. Nyt voisin käyttää sitä kertomaan meidän onneksi entisestä talostamme Newalassa. (Mtwaran talossamme ei ole pahoja vikoja, onneksi).

Kävin viime viikolla ensimmäisen kerran Newalassa sen jälkeen kun muutimme Mtwaraan. Entinen talomme on siellä nyt hankkeen vierastalona, eli aina, kun siellä käymme, yövymme kyseisessä tarpeettoman tutussa talossa.

Joskus paria päivää aiemmin muuriin oli saatu portti. Hienoa. Portti olikin tehty juuri yhtä hyvin kuin kaikki muukin siinä talossa. Se ei nimittäin auennut.

Kuka hyvänsä tämän hankkeen aikanaan suunnittelikin, teki kyllä monta asiaa todella väärin. Pelkästään se, että päätetään laittaa hankkeen päätoimisto Newalaan, osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä siitä, miten Tansania toimii.

Tansaniahan ei ole täysin toivoton maa, vaikka niin ensimmäisen vuoden ajan Newalassa asuessani luulinkin. Kyse oli vain Newalasta. Sieltä ei oikeasti löydy yhtään osaavaa ihmistä. Kaikki newalalaiset, keillä on kykyä minkäänlaiseen ajatustoimintaan, ovat muuttaneet sieltä pois, ja jäljelle ovat jääneet vain ne, jotka ovat edellisen vastakohtia.

Tämä oli viimeinen valitusvirsi, sillä minulla ei ole syytä Mtwarassa enää valittaa.

Newalaan nimittäin jäi:
- Kyykkyvessa. Ei jää ikävä pohjetreeniä.
- Sähkökatkot. Jos haluaa illalla katsoa elokuvan, sen voi myös katsoa loppuun asti.
- Home. Henkikin kulkee taas paremmin.
- Tomaatit, paprikat ja sipulit. Ei mene enää alas.
- Afrikkalaiset lapset. Ajatelkaa nyt niitä. Ei ne kuole nälkään. Ne huutaa joka paikassa valkoista miestä ja työtyvät seisomaan kolmen millin etäisyydelle.
- Varmasti monta muutakin inhottavaa asiaa.

Mutta Mtwarassa ei ole mitään inhottavaa. SIksi kirjoitankin nyt tähän lopuksi oodin Mtwaralle.

Oi Mtwara, kaupunki suuri,
olipa melkoisen iso tuuri,
että kotomme tänne saimme
ja elämäämme uutta iloa haimme.
Eipä täällä valitus raikaa
kiitän siitä Intian Valtameren taikaa.
Töissä jos vielä olisi järkeä
niin kohta tuntisin olevani tärkeä.