Sateet

Newala 11.12.2011

Kotona Puolangalla heräsin monta kertaa keskellä yötä tekstiviesteihin: "Kuoppalantie, sähkökatkos, arvioitu kestoaika…" Ja kun sähköt korjattiin, tuli uusi viesti. Viestit ärsyttivät minua. Minun ei tarvinnut tietää jokaista kesäasuntoni sähkökatkosta silloin, kun en itse ollut siellä.

Nyt olin Afrikassa. Sähkökatkoja tuli ja meni, ne kestivät minuutin tai vuorokauden. Olin turhaan toivonut, että voisin kirjoittaa Tommin ja Kaisun työpäivien ajan tutkimustani. Sähkökatkot määrittivät kirjoittamisajan pituuden. Tietokoneeni akku kesti täyteen ladattuna vain kaksi tuntia, eikä aina ollut niin pitkää sähköjaksoa välissä, että akun olisi saanut täyteen.

Suomen ja Tansanian itsenäisyyspäivät olivat samalla viikolla. Tiistaina vietettiin Suomen itsenäisyyspäivää ja perjantaina Tansanian. Suomen lippurivistön viereen ruokasalin ja olohuoneen väliseen oviaukkoon ilmestyi Kimmon ja Kirikoun askartelema Tansanian lippujen rivistö ja itsenäisyyspäivän kunniaksi Prisca opetti tansanialaisia tapoja: miten ugalia syötiin käsin papu- ja lehtimuhennoksen kanssa.

Itsenäisyyspäivien viikolla tulivat sateet ja ukkoset. Kovilla ukonilmoilla pistorasiat löivät tulta. Sade ei aina ollut pelkkää ropinaa talon peltikattoihin. Toisinaan taivas putosi alas ja tiet muuttuivat joiksi.

Kun tulin Mtwarasta Newalaan, ihmettelin, miten tienvarret näyttivät jokiuomilta. Maassa oli suuria veden syövyttämiä halkeamia. Torstaina tiet virtasivat Newalassakin. Naapurit eivät enää jonottaneet etupihalla vettä. Viikon sateet olivat täyttäneet vesivarastot, vaikka Newalassa ei ollut ollenkaan pohjavettä. Kaikkien vesi tuli taivaalta, ja paikalliset joivatkin sadevettä. Pikkupojat nauttivat sateesta ja heittäytyivät jokeen, joksi tie oli muuttunut ja kävivät suihkussa etupihan vesitorven alla. Tommin piti lähteä maasturilla kuvausmatkalle virtaavia teitä pitkin.

Newalassa sateet tekivät ilman viileän kosteaksi ja punainen hiekka alkoi elää. Kaikkialle kohosi matalia, vihreitä silmuja. Sateen jälkeen ulkolämpötila saattoi olla vain 22 -23 astetta. Ulkona oli Suomen ensilumilta saapuneelle sopivan lämmintä. Sisällä sen sijaan oli mukava pitää villasukkia ja kääriytyä huiviin. Iltaisin lasittoman ikkunanani alla olevan sängyn lakanat tuntuivat kostean viileille.

Me kaikki, Tommia lukuun ottamatta, sairastimme flunssaa. Myös Prisca sairastui. Jonille nousi useaksi päiväksi yli 38 asteen kuume. Joni toi sairastuttuaan patjansa ja moskiittoverkkonsa huoneeni lattialle, koska ulkorakennuksessa, jossa Kimmo ja Joni olivat nukkuneet, oli vielä kosteampaa kuin talossa. Ulkorakennuksessa oli sementtilattia, josta huokui kosteutta ja kylmyyttä lattialla olevalle patjalle.

Sadekaudella nahkaesineisiin tuli hometäpliä, eikä pyykkejä tahtonut saada kuiviksi, kertoivat Tommi ja Kaisu. Mutta joulukuun alussa ei vielä pitänyt olla sadekautta. Sen piti alkaa vasta joulukuun lopulla tai tammikuussa. En minä lämpimiä sateita pahana pitänyt. Olisin halunnut mennä tanssimaan pikkupoikien kanssa vesilätäköissä, ja käydä suihkussa etupihan vesitorven alla, koska vettä kaipasin. Hellettä oli, mutta uintimahdollisuus puuttui. Sähkökatkoista en pitänyt, koska ne tekivät kirjoittamistyöstäni ennakoimattoman.

Olin tuonut mukanani murukahvia varmistaakseni, että kahvia olisi aina saatavilla. Avasin murukahvipussin matkan varrella. Avatusta pussista murukahvia varisi tietokonelaukun pohjalle joskus savannilla. En voinut kaataa muruja pois, kun huomasin vahingon. Dar es Salaamissa kuuma kosteus oli ehtinyt imeytyä muruihin, ja muuttanut kahvin laukun pohjaan liimautuneeksi mössöksi.

Vaikka sähkökatkot olivat ärsyttäviä, toisaalta ne antoivat minulle mahdollisuuden kaikenlaiseen muuhun tutkimuksen kirjoittamisen sijasta. Sähkökatkojen aikana hankasin tietokonelaukkuni puhtaaksi kahvimönjästä ja löysin Kirikoun kanssa maasta oransseja öttiäisiä ja kuolleen kameleontin koulun pihalta. Elämään tuli aivan uusia ulottuvuuksia, kun maailmaa tutki 6-vuotiaan kanssa.

Ja aloin lukea Francesca Marcianon kirjaa Afrikan taivas. Sitä saattoi lukea otsalampun valossa illallakin takapihan kuistilla samalla kun ihaili kuutamoa ja kuunteli palmun lehvien havinaa ja kaskaita. Moottoriajoneuvoja ei tässä 10†000 asukkaan kylässä juuri ollut, joten luonnon äänet kuuluivat. Tähtitaivas näkyi, koska katuvaloja ei ollut pilaamassa luonnon valaistusta. Mutta Tommin ja Kaisun takapihalle sai ulkovalot silloin, kun sähköt toimivat. Useat illat olivat sähköttömiä.

Kun katselin iltataivasta, muistin Nigeristä erään tuaregin äidin, jolle tuareg-poika rakensi talon, kun vaurastui. ƒiti ei halunnut taloa, koska hän halusi aina nähdä tähtitaivaan.

Newalan luonto heräsi

Talon pihalla jo huomasi, kuinka luonto muuttui sateiden ansiosta. Kaukaa katsottuna näytti kuin hiekkaan olisi kasvanut sammalta. Kun meni lähemmäs, kaikkialla oli sentin korkuista kaksiterälehtistä ruohoa.

Shimon, kuopan reunalla olin käynyt heti Newalaan tultuani ihailemassa auringon laskua. Lauantaina upposimme rehevöityvään mäki- ja metsämaisemaan sisälle. Jyrkänteen puut olivat luonnonvaraisia, mutta kauempana siinsi istutettu metsikko, joka oli cashewpähkinäpuita ja mangoja.

Kävelimme poliisilaitoksen ohi hotellille ja ohi kaukana kohoavien vihreiden maisemien. Hotellin pihalla lukuisat kuin tulppaanit kohosivat maasta. Kukat olivat keltaisia ja ulkonäyltään kuin liljan kukkia, mutta yksittäin ja maasta matalana kohonneen varren päässä, ja näyttivät siksi kaukaa katsottaessa maasta nouseville tulppaaneille. Hotellilta laskeuduimme jyrkkää, oranssin punaista kivilohkareista polkua alas. Ryöppyävät sateet ja vuosikymmenten kävely oli syövyttänyt lohkareet pyöreiksi ja kivien väliin oli syöpynyt mutkitteleva ura, jota saattoi kävellä ilman, että joka kohdassa tarvitsi hypellä oranssilta kilveltä kivelle. Googlen kartat kertoivat, että siinä olisi vanha tie. En kutsuisi sitä tieksi. Se oli jyrkkä, kivikkoinen polku, jossa Kaisun toinen kävelysauva oli hyvänä tukena. Kaisulla itsellään oli toinen.

Vastaan tuli ihmisiä. Joku kulki keppi tukenaan. Useat naiset tulivat vastaan kantaen päänsä päällä puunoksakuormia. Kaisu kertoi, että metsästä puiden ottaminen oli kiellettyä, mutta sääntöä rikottiin. Tuli oli saatava sisäpihan padan alle ruuan laittamista varten. Syöminen oli tärkeämpää kuin luonnon suojeleminen. Aurinkokeittimiä oli kokeiltu joissain paikoin, mutta aina kokeilut eivät olleet onnistuneet. Jos kulttuuriin kuului, että ruoka syötiin auringon laskettua, auringosta ei ollut hyötyä. Joskus perinteinen ruuan valmistustapa ei suosinut aurinkokeittimiä.

Maisemat olivat häikäisevät. Horisontti kaareutui kuin merellä. Taivaanrantaa oli joka puolella. Kaukana kohosivat vaaleansiniset vuoret, mutta ennen niitä, jossain parinkymmenen kilometrin päässä näkyi jokiuoma, Tansanian ja Mosambikin rajajoki. Luonto oli heräämässä. Puut ja pensaat tekivät hiirenkorviaan tai olivat jo keväisen hennon vihreässä lehdessä. Joihinkin pensaisiin oli tullut herkkiä, valkoisia kukkia. Kaikkialla sirkuttivat linnut. Kevät!

Laskeuduimme oranssille hiekkatielle, joka mutkitteli serpentiininauhana takaisin mäen päälle. Jos olisimme jatkaneet tietä toiseen suuntaan tietä, olisimme päätyneet pikkukylään.

Hiekkatie johti ylös ja jossain kohtaa sivulla kohosivat jyrkät, oranssit kallioseinämät ja jossain Paha mutka-niminen serpentiinikiepaus vei jyrkänteen reunamalle. Heräävä luonto oli niin herkkää, lumoavan kaunista, vehreää ja jylhää, että halusin alkaa alku-Eevaksi ja asettua näihin maisemiin pelkän joka puolelle kaareutuvan taivaan alle.

Kivuttuamme takaisin mäelle saatoimme katsoa, mistä olimme tulleet. Oranssi, kieputteleva tie kulki alhaalta ylös vihreyden välissä. Mäeltä kuljimme Tommin ja Kaisun talolle savitalojen välitse kulkevaa kapeaa kujaa. Molemmin puolin oli matalia savitaloja, joiden pienissä ikkunoissa oli puuristikko, mutta ei ollut laseja. Osassa taloista oli olkikatto, osassa peltikatto. Jossain peltikatolle oli aseteltu hiukan kourulla olevan katon pidikkeeksi kivenmurikoita. Repsottavia ikkunaluukkuja, korkeita risuaitoja, ihmisiä istumassa pihamaalla iltapäivää viettämässä ja banaanipuita täynnä kypsyviä banaaneja. Kaisu osasi tervehtiä ihmisiä oikealla tavalla, suahiliksi, ja sai kohteliaita tervehdyksiä takaisin. Nuoret tytöt niiasivat, pojatkin tervehtivät meitä arvostaen: îShikamooniî. Mutta sitten joku pikkutyttö lähti seuraamaan meitä ja heitteli meitä kivillä.

Sunnuntaina teimme ison kasan humusvoileipiä ja meillä oli tarkoitus käyttää koko päivä retkeilyyn. Ajattelimme kävellä läheiseen pikkukylään saakka. Juuri kun olimme reput selässä pihamaalla, tulivat pisarat. Tommi esitti, että odottaisimme hetken. Istuimme kuistilla. Kohta taivas tuli taas alas ja tie alkoi virrata. Kuistikin virtasi. îNäyttää sille, että joka iltapäivä sataa muutaman tunninî, sanoi Tommi. Menimme sisälle ja päätimme odottaa sen muutaman tunnin.

Kommentoi.
© Arja Rajala 2011
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.