Kuuman, kostean, tunsin Afrikan

Newala 28.11.2011

Yöllä oli satanut muutaman sentin lumipeite, syksyn ensi lumi, ellei lasketa muutamien pakkasaamujen valkoista härmää. Jouluvalot paloivat. Nousimme Oulusta 21.11. klo 9.05 lähtevään koneeseen.

Laskeuduimme Dar es Salaamiin 22.11. klo 23 jälkeen, noin 16 tuntia myöhemmin, mitä meillä oli ollut tarkoitus. Finnairin kone teki Ruotsin päällä u-käännöksen, koska se ei olisi voinut palata Lontoosta Helsinkiin ilman korjausta. Vaikka Finnair järjesti välittömästi Helsinkiin laskeutumisen jälkeen uuden lennon Lontooseen, emme enää olisi ehtineet British Airwaysin yölennolle Lontoosta Dar es Salaamiin. Finnair yövytti meidät Helsingissä ja noin tuntia ennen kuin meidän olisi pitänyt saapua Dar es Salaamiin, lähdimme Finnairin kustantamana KLM:n lennolla Amsterdamin kautta Dar es Salaamiin.

Kilimanjaron välilaskulla helle tulvi koneeseen, ja sukkahousut ja toinen päällyspaidoista oli riisuttava pois. Dar es Salaamissa tulimme koneesta ulos samanlaista putkea, mitä olimme sinne menneetkin, mutta kostea kuumuus huokui vastaan Dar se Salaamin yöstä. Viisumijärjestelyt kestivät lähes tunnin. Meitä otettiin sormenjäljetkin. Koska Tommi asui Tansaniassa, hän pääsi heti läpi, haki matkatavaramme ja tilasi taksin. Pääsimme välittömästi taksiin viisumijärjestelyjen jälkeen.

Taksi kaarsi yön hiljaisia katuja vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Punaisilla valoilla ei näyttänyt olevan mitään merkitystä. Kaisu oli järjestänyt meille yöpymispaikat Onnelaan. Vaikka elettiin kuivaa kautta, Onnelan pihassa oli suuri vesilammikko rankkasateen jäljiltä, ja autolla oli vaikeuksia sen ylittämisessä. Kaisu oli ovella vastassa. Kimmo ja Kirikou nukkuivat. Kuulimme, että safarille lähtö oli järjestetty aamukahdeksaksi. Ilmastointilaitteet pörräsivät huoneessa ja poistivat huoneesta kuumuuden. Olimme matkasta erittäin väsyneitä, nukahdimme heti.

Ja meren, taivaan Tansanian…

Puhelimen herätyskello herätti ennen seitsemää. Sisäinen minäni kertoi alkavasta adventtiajasta, mutta ulkoa tulvi valoa ja hellettä, joka kertoi kesästä. Apinat hyppelivät Onnelan pihalla ja nousivat piha-aidalle ja katolle. Onnela oli kauniilla paikalla ihan lähellä merta. Söimme aamupalan, ja sitten nousimme safariautoon, joka oli päiväaikaisena kotinamme seuraavat kolme päivää. Merinäkymä ja laivat olivat ensimmäinen näkymä pian autoon nousemisen jälkeen. Mikumin luonnonpuistoon oli noin 300 km.

Aamuinen ajelu Dar es Salaamin läpi toi mieleen keväisen Kostamuksen vierailun: Samanlaisia neuvostoliittotyylisiä kerrostaloja ja muutamia keskeneräisiä rakennuksia muuten pääasiassa matalasti rakennetun Dar es Salaamin keskellä. Neuvostoliittotyyliset talot kertoivat Tansanian kolmestakymmenestä kommunismivuodesta kuusikymmenluvun alusta aina Neuvostoliiton romahdukseen.

Iltapäivällä olimme Mikumissa. Taivas oli lähes pilvetön. Savannin iltapäivän väsyttävä kuumuus huokui ympärillämme. Päällystetty maantie kulki läpi luonnonpuiston, ja heti alueelle päästyämme teinvarsilla näkyi elefantteja, seeproja, impaloita, puhveleita, apinoita ja kirahveja varjopaikoissa iltapäivän paahdetta paossa. Kuvien ottaminen eläimistä suoraan maantieltä, ilman luonnonpuiston sisäänpääsymaksua oli kiellettyä. Menimme luonnonpuiston sisälle ja sen pienille hiekkateille. Kuljettajamme, joka toimi samalla oppaanamme, kävi järjestämässä luonnonpuiston portilla liikkumisluvat kuntoon, ja sitten meidät päästettiin sisälle puistoon. Meillä oli lupa olla luonnonpuistossa auringonnousun ja -laskun välillä. Yöpyminen luonnonpuistossa olisi ollut huomattavasti kalliimpaa kuin päiväkäynnit.

Pian luonnonpuistoon tultuamme kiinnitin huomiota korppikotkapuuhun. Lehdettömän puun oksilla istui lukuisia korppikotkia. Kuvasimme. Oppaamme pysäytti auton, ja kertoi, että puun alla olisi leijonanaaras. Kiikarilla ja Tommin kameran putken läpi katsottaessa leijona erottuikin.

Suurimman osan iltapäivästä vietimme virtahepojen uintipaikassa. Apinat tulivat juomaan altaalla. Krokotiili löhöili altaan reunalla suu auki, näennäisen liikkumattomana, mutta jatkuvassa hyökkäysvalmiudessa. Pari krokotiilia uiskenteli virtahepojen kanssa altaalla. Altaalla oli myös lukuisia lintuja.

Toisena päivänä lähdimme luonnonpuistoon aamuseitsemältä. Aamun viileydessä eläimet olivat aktiivisia, ja lukuisat kirahvit, impalat, seeprat ja apinat ylittivät tien. Pysähdyimme useaan otteeseen kuvaamaan eläimiä. Oppaamme kertoi, että kirahvin päälle ajosta tuli 7000 dollarin sakko, ja impalasta 3000 e, mutta tiellä liikkujat eivät välittäneet siitä. Autojen vauhti oli kova, ohituksia oli paljon. Tiellä oli paljon liikennettä, erityisesti tiellä liikkui rekkoja. Luonnonpuiston läpi kulkeva tie oli valtatie, joka kulki Dar es Salaamista Sambiaan.

…leopardin hypyn vain…

Oppaamme kertoi juuri jostain linnusta, joka istui tienvarsipuun latvassa, kun Kirikou ja Joni huudahtivat. Leopardi hyppäsi alas tienvarren makkarapuusta, jonka oksille se oli raahannut impalan. Impala roikkui oksilla puoliksi syötynä. Leopardi oli säikähtänyt liikennettä, ja hiipi matalana tienvarren suuntaisesti auton menosuunnan vastaiseen suuntaan. Kuljettajamme peruutti. Tommi kuvasi: ”Klik,klik,klik,klik,klik…” Leopardi hävisi teinvarren korkeaan heinikkoon.

Vielä seuraavanakin päivänä, kun tulimme puistoon, korppikotkat istuivat korppikotkapuussa, ja leijona oli puun alla, ilmeisesti syömässä jotain. Toisena päivänä kävimme lounaalla tansanialais-sveitsiläisessä yöpymispaikassamme ja pidimme kunnon siestan päivän kuumimpien tuntien aikana. Tultuamme korppikotkat olivat laskeutuneet puun juurelle, mutta leijona oli poissa.

Iltapäivän olimme jälleen virtahepoaltaalla, ja odotimme lähes auringonlaskuun. Savannin punertuessa laskevasta auringosta virtahevot kävivät rauhattomiksi ja nälkäisiksi. Oppaamme kertoi, että ne lähtivät altaalta yöksi syömään savannille, ja jokainen virtahepo käytti syömiseensä nelisenkymmentä kiloa heinää.

Kun poistuimme auringon laskun aikaan altaalta, eläimet olivat jälleen liikkeessä. Kaikkialla oli seeproja, imapoita, kirahveja, puhveleita ja norsuja. Näkyi myös muutamia kauriita, antilooppeja ja gnuita.

Ja sitten tienvieressä vilahti. ”Hei, näin pienen leopardin”, huudahdin. Kuljettajamme pysäytti ja peruutti. Tommi sai kissasta kuvan. Se ei ollut leopardi, sillä oli suuret, suipot korvat. Kuljettajalla oli mukanaan kirjoja eläinten tunnistamista varten. Eläimellä oli leopardikuvioinen häntä, mutta se oli paljon leopardia pienempi. ”Mustajalkakissa”, kertoi kuljettajamme. En tiedä, mikä sen nimi olisi suomeksi, mutta suoraan suomennettuna sen nimi olisi tuollainen.

Kolmantena päivänä olimme koko päivän luonnonpuistossa aamuseitsemästä auringonlaskuun. Kaksi koulubussia oli tullut myös luonnonpuistoon. Toisen bussin kyljessä oli japaninkielistä kirjoitusta. Japanilainen auto oli uusiokäytössä Tansanialaisena koulubussina. Meillä oli eväät mukana. Liikuimme hyvin pienillä sivuteillä ja söimme eväämme yhden eläinten juomapaikan läheisyydessä olevan suuren puun varjossa.

Muita safariautoja tuli vastaan kattoluukut avoinna, ja valkoiset matkustajat seisoivat kameroineen ja kiikareineen kyydissä. Kuljettajat vaihtoivat kuulumisia. ”Ei, ei, suuria kissaeläimiä ei ollut näkynyt!”. Kuljettajallamme oli hyvä eläinten havaitsemiskyky. Hän kertoi tehneensä safariajeluja kolmisenkymmentä vuotta. ”Tuon pensaan alla on sakaali”, hän kertoi ja sitten nopea peruutus. Me kuitenkin halusimme nähdä leijonia lähietäisyydeltä, ja se varmaan oli kaikkien muidenkin safarinkävijöiden toiveena.

Safari oli nukahtanut keskipäivän kuumuuteen. Oli hiljaista, nukuttavan tylsää. Pää alkoi nuokahdella. Äkkiä kuljettajamme pysähtyi. ”Tuon puun juuressa nukkuu leijonia”, hän kertoi. ”Häntä heilahti”. Nousimme safariautossa seisomaan ja tarkistimme asian kiikarilla. Puun varjossa löhösi useita leijonia. Teiltä poikkeaminen oli kiellettyä, ja autosta poistuminenkaan ei ollut sallittua, paitsi eläinten juomispaikkojen läheisyydessä, mutta kuljettajamme koukkasi auton tieltä savannille. Savannilla kasvoi pitkä heinä, ja maasto oli möykkyinen. Pelkäsin, että meidät määrättäisiin kohta auton työntöön, kolmenkymmenen metrin päässä makaavista leijonista. Auto kahlasi heinikossa vajaan kymmenen metrin päähän leijonista. Eivät ne meistä välittäneet. Leijonalla ei ole luontaisia vihollisia. Yksi naarasleijona makasi kyljellään ja vaikutti, että se oli unessa, ja toinen nojasi tassuihinsa. Pennut olivat hiukan aktiivisempia ja katselivat meitä. ”Klik, klik, klik… ”, laittoi Tommin kamera. Me muutkin kuvasimme. Tielle päästyämme kuljettajamme soitti toisille safariautojen kuljettajille leijonien päivälepopaikasta.

Samana päivänä kävimme kolmella eläinten juomapaikalla. Yhdelle olivat tulleet impalat ja kirahvit juomaan. Kirahvit olivat äärimmäisen arkoja. Juomaan laskeutuessaan kirahvit ovat ilmeisesti haavoittuvimmillaan, koska ne tekivät lukuisia lähestymisyrityksiä lammikolle, ja kun ne poistuivat, vain pari kirahveista oli uskaltautunut laskeutumaan harajaloin juomaan, muut kävivät vain veden rajassa.

Juuri ennen auringonlaskua kävimme jälleen virtahepojen uimapaikalla, ja lähdimme altaalta auringon laskiessa. Jälleen poistuessamme eläimet olivat liikkeellä. ”Tuolla vilahti jotain! Se on leopardin pentu”, kertoi kuljettajamme. Hän pysäytti auton. Kiikarin ja Tommin kameran läpi näimme kirahvien ympäröimänä ruohikossa makaamassa naarasleopardin. Kohta näkyi myös pentu. Toinen safariauto pysähtyi paikalle. Kuljettajat vaihtoivat kuulumisia. Toisesta autosta oli nähty leopardi ja sen kaksi pentua tässä samassa paikassa jo edellisenä päivänä.

Syrjäinen kuin Kainuu

Savannin jälkeen matkasimme takaisin Dar es Salaamiin. Meren rannassa, hiukan ennen kuin aurinko painui punaisena mereen, Dar es Salaamin ostoskeskuksessa, törmäsimme Tommin ja Kaisun Newalassa olevan työpaikan Meeriin, joka oli kotoisin Kuhmosta. Kaisu, Meeri ja Joni olivat paljasjalkaisia kainuulaisia. Minä ja Joni asuimme edelleen Kainuussa, Puolangalla, mutta myös muut lapseni, Tommi ja Kimmo olivat asuneet Puolangalla suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Seurueessamme ainoastaan 6-vuotias Kirikou, lapsenlapseni, ei ollut koskaan asunut Kainuussa, mutta Kirikoun molemmat mummulat olivat Puolangalla. Meeri sanoi, että kainuulaisia on paljon tässä seurueessa varmaan siksi, että vain kainuulaiset saattoivat kestää Newalaa: Se on syrjässä ja vaikeitten yhteyksien takana kuten Kainuu Suomessa.

Kainuulaisseurueemme päätti mennä illaksi syömään etiopialaisen ravintolaan. Ravintolassa söimme tähtitaivaan alla käsin erittäin maittavan usean ruokalajin aterian. Oli lauantai, 26.11. ja Kainuun sosiaalityöntekijöiden hallitus söi pikkujouluateriaa Kajaanissa. Olin tehnyt kokoukseen asialistan ennen lähtöäni. Lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot eivät taida kuulua tämän vuoden adventtiajan ruokalistaani!

Sunnuntaiaamuna lensimme Mtwaraan, joka oli noin tunnin lentomatkan päässä Dar es Salaamista. Kimmo päätti tulla Newalaan lentokoneen sijaan bussilla. Kun olimme Mtwarassa, Kimmo soitti, että bussi oli hajonnut jonkun pikkukylän kohdalle. Kimmo kertoi, että kylä oli alkukantainen kylä, se ei ollut siirtynyt vielä olkikatoista peltikattoihin. Linja-autoa ei saatu korjattua illan aikana. Matkaavaiset joutuivat yöpymään linja-autossa. Vasta seuraavana aamuna auto saatiin ajokuntoon. Kun Kimmo seuraavana päivänä tuli Newalaan, hän kertoi, että bussi oli ajanut aika-ajoin 180 km tunnissa, jossa vauhdissa maantien hidasteetkaan eivät tuntuneet. Mutta ehkä linja-auto ei kuitenkaan pitänyt käsittelystään, koska hajosi. Päätin, että en kokeilisi tämän matkani aikana tansanialaisia busseja.

Mtwarassa meitä oli vastassa kolme maastoautoa, joista kaksi lähti Newalaan ja yksi Liwaleen, joka on toinen paikka, jossa Tommi ja Kaisu työskentelivät. Lentokoneesta nousi muitakin, jotka matkasivat Newalaan tai Liwaleen. Autot täyttyivät. Minä, Joni ja Tommi menimme Newalassa työskentelevän ruotsalaisen Perin autoon.

Mtwarasta Newalaan oli 140 km punahiekkaista tietä. Liikennettä ei juuri ollut. Tie oli kuoppainen, ja monissa paikoin tehtiin tietöitä: Toinen puoli tiestä oli suurten hiekkakasojen peitossa. Vasemmanpuoleisen liikenteen sääntöä ei kunnioitettu. Auto ajoi kumpaakin puolta tietä, sen mukaan millä puolen tietä oli vähemmän möykkelikköä. Tiellä liikkuvat olivat pääasiassa polkupyöräilijöitä, mutta myös kaksi rekkaa tuli vastaan. Surin osa muista tiellä näkyvistä autoista oli kuorma-autoja, joiden lavoilla seisoi ihmisiä, ja se herätti minussa 1950-luvun tunnelman ja muistot kuorma-autojen lavakuljetuksista. Ajoimme monien kylien läpi. Talot olivat pääosin punaisesta savesta ja niissä oli peltikatot. Maa oli punaista hiekkaa. Kysyin, olisiko Newala samanlainen. Tommi vastasi, että oli, ja että kylät oli rakennettu tien varteen.

Kahden maissa iltapäivällä olimme Newalassa. Newalassa oli kuumaa, mutta viileämpää kuin rannikolla, varmaan alle 30 astetta. Eikä Newalassa ollut kosteaa kuten rannikolla. Tunne jatkuvasta saunassa oleskelusta katosi. Punaista hiekkaa, punaisia savitiilitaloja. Köyhää ja kunnostamatonta, roskaista. Newalassa oli 200 000 asukasta, joista noin 10 000 asui Newalan keskustassa. Tansaniassa oli menossa päinvastainen kuntakehitys kuin Suomessa. Kuntia jaettiin pienemmiksi kunniksi.

Per pysäytti auton vaalean talon pihalle. ”Is this our home?”, kysyin. Tommi ja Kaisu asuivat vaaleassa, rapatussa talossa. Talo oli ympäristöään länsimaisempi. Naapurustossa oli korkeaa risuaitaa ja hiekanpunaisia olki- ja peltikattoisia rakennuksia, kuoputtavia kanoja ja paljon lapsia, joista nuorimpia äidit kantoivat selässään kankaan mutkassa.

Minulle oli varattu huone, jossa oli leveä sänky, jota ympäröi hyttysverkko, kuten talon kaikkia sänkyjä. Huoneessani oli tietokonepöytä. Toive, että saisin tehdä tutkimustani Kainuun hallintokokeilusta Tommin ja Kaisun luona, oli huomioitu. Sängyn päädyssä olevassa ikkunassa ei ollut lasia, vain kalterit, hyttysverkko ja metallinen ristikko, joka tuki verkkoa. Takapihalla oli suuren suuri katettu sadevesiallas. Katonrajassa, korkeiden jalkojen päällä oli tynnyri, johon pumpattiin sadevettä. Sadevesi tuli taloon pesualtaiden hanoista ja suihkuista, joita talossa oli kaksi. Talon kolmessa kyykkyvessassa uusiokäytettiin vessojen huuhteluun astioiden ja pyykin pesuvedet. Juomavedet ostettiin kaupasta kymmenen litran pulloissa. Sähköt toimivat useimmiten. Ruoka tehtiin kaasuhellalla. Lämmintä vettä tuli ainoastaan Tommin ja Kaisun makuuhuoneen suihkusta, silloin kun tuli. Talon toisesta suihkusta samoin kuin keittiön vesihanasta ja käsienpesualtaiden hanoista tuli haaleahkoa sadevettä.

Joni meni nukkumaan sisäpihan palvelijan kamariin, jossa Kimmo oli majaillut. Kimmo ei tarvinnut huonettaan, kun yöpyi rikkonaisessa bussissa. Seuraavaksi päiväksi Tommi ja Kaisu lupasivat hankkia patjan ja hyttysverkon Jonia varten.

Kirikoulle oli tullut leikkikaveri, jolla oli niin monimutkainen nimi, että minun oli mahdoton muistaa sitä. Pojat puhuivat keskenään englantia. Kaveri kutsui minua mama Tommiksi ja Kaisua mama Kirikouksi.

Illan hämärtyessä talon vartija tuli tehtäväänsä. Hän istui viidakkoveitsen kanssa talon kuistilla iltaseitsemästä aamuseitsemään ja yöllä kuulin, kuinka hän hyräili ja lauleskeli. Afrikkalainen tapa: ”Ain laulain työtäs tee!” Takapihaa ympäröi korkea talonvärinen muuri, jonka päälle oli istutettu pystyasentoon lasinpaloja, mutta vain yhteen kohtaan aitaa. Kysyin Tommilta, miksi lasipaloja oli vain yhdessä kohdassa. Tommi sanoi, että rosvot olivat tyhmiä ja yrittäisivät kiivetä aidan yli juuri siitä kohtaa. Jos odotti asiallisia vastauksia, Tommi ei ehkä ollut paras…

Vartija istui etukuistilla, vessan ikkunan alla. Vessassakaan ei ollut ikkunalasia, vain samanlaiset kalterit ja verkot kuin makuuhuoneessani. Lauleskelu kuului erityisen hyvin öisellä vessareissullani, vaikka yöllä tuuli ja pihapalmujen lehdet kahisivat ja kohisivat kuin olisi satanut.

Aamun ensisarastuksessa islamilaiset rukoushuudot alkoivat kajahdella lähistöltä. Aamuseitsemältä, jolloin vartija lähti, Tommin ja Kaisun siivooja Muajuma tuli taloon. Muajuma työskenteli talossa puolipäiväisesti. Hänen tehtävänään oli siivota talo ja pestä pyykit nyrkkipyykkinä takapihalla. Hiukan myöhemmin paikalle tuli Prisca, jonka tehtävänä oli huolehtia kauppaostoksista ja ruuanlaitosta, ja Kirikousta silloin, kun muita huolehtijoita ei ollut. Prisca oli talossa täyden työpäivän. Kirikou kävi aamupäivisin koulua seitsemästä tai kahdeksasta yhteentoista, ja iltapäivisin Kirikoulla oli kotiopettaja, jossa tehtävässä oli toiminut Kimmo marraskuun alusta alkaen. Koulussa oli kuitenkin 1,5 kuukauden joululoma, joka alkoi 28.11., eli juuri, kun me majoituimme Tommille ja Kaisulle.

Muajuma pukeutui ulkona liikkuessaan huiviin ja pitkään afrikkalaismekkoon, mutta vaihtoi mekon alaosan polvipituisiin housuihin pyykätessään. Hän oli muslimi. Prisca pukeutui täysin länsimaisesti. Hän oli kristitty. Sekä Muajuma että Prisca olivat nuoria, sieviä naisia, jotain 20- 30 -vuotiaita. Prisca puhui hiukan englantia, mutta Muajuman kanssa olisi pitänyt osata swahilia. Muajuma hymyili ja niiaili.

Priscan kanssa Joni ja minä kävimme ensimmäisenä Newala -päivänämme torilla. Newalassa oli suuri tori ja paljon pieniä kioskikoppeja, joissa myytiin missä mitäkin. Puolangan Heikinvakan tasoinen kauppa löytyi 140 km:n päästä Mtwarasta. Prisca osti ruokatarvikkeita lounaalle, jonka hän valmisti Tommin ja Kaisun ruokatauolle. Myös Prisca lauleskeli työskennellessään. Päivällisenkin Prisca teki valmiiksi, mutta lähti kotiinsa ennen päivällisaikaa. Joni ja minä yritimme saada puhelimiimme tansanialaiset sim -kortit torireissun aikana, mutta minun puhelimeni ei suostunut vastaanottamaan korttia. Jonin puhelimeen saimme kortin. Opin, että olen bibi, isoäiti. Niin Prisca minut esitteli torireissullamme tutuilleen. Joni oli kaka, veli.

Tällaisen paikkaan olin tullut neljäksi viikoksi kirjoittamaan tutkimustani Kainuusta. Vaikka Tansaniassa oloon olinkin varannut lähes kuusi viikkoa, ensimmäinen viikko meni kokonaan matkustamiseen ja safariin, ja Tansaniassa olon loppupäässä taas joulu ja paluumatkat tulisivat viemään osansa. Ensimmäisenä päivänä Newalassa maha oli sekaisin ja päätä särki. Mutta jospa tähän kuumuuteen, ruokaan, lasittomista ikkunoista huoneisiin tulvivaan punaiseen hiekkaan, lasittomuuden johdosta äänieristyksen puutteeseen ja joka paikassa pyöriviin palvelijoihin tottuisi…

Kommentoi.
© Arja Rajala 2011
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.