Mutkitteleva paluumatka Kainuuseen

Puolanka 1.1.2012

Kärvistelen Kainuun tuiskuissa ja voin pahoin, kun joudun maksamaan 29 % veroa melkein yksinhuoltajan palkastani. Kuopukseni on jo 22-vuotias. Hän elää opintotuellaan, josta jää parisataa sen jälkeen, kun vuokra on maksettu. Niillä tuloillahan kepeästi käväistään vaikkapa Tansaniassa? Melkein yksihuoltajuuteni syntyy siitä. Kirikou olisi halunnut pitää meidät Tansaniassa ja hän yritti järjestää minulle siivoajan paikkaa äitinsä ja isänsä työpaikasta. Siivoajan paikkaa ei ollut avoimena, ja siivoajan 80 euron kuukausipalkkakaan ei houkutellut minua. Perheenyhdistämisjuonemme siis epäonnistui ja meidän oli pakko palautua Suomen talveen ja alistua maksamaan veroja.

Kainuun hallintokokeilun jatkosta ei oltu päästy sopuun vuoden 2011 loppuun mennessä. Miten palvelut järjestettäsiin vuoden 2013 alusta? Koska tulevaisuuden suunnasta ei ollut hahmoakaan, suututti niin, että olisi ollut mukava, jos olisi saanut siirrettyä kodin Tansaniasta tulon jälkeen pois Puolangalta ja ehkä koko Kainuusta! Kun Suomen uuutta kuntajakoa ollaan rakentamassa, tuntuu käsittämättömälle, että tässä vaiheessa laitetaan entinen palvelujen tuottamisen malli maantasalle. Muutaman vuoden kuluttua on kuitenkin taas uuden rakentamisen aika. Millaista voimavarojen tuhlausta! Ja sitäpaitsi Puolangalla on paljon vähemmän asukkaita kuin Kainuun maakunta -kuntayhtymän palveluksessa on henkilökuntaa. Montako prosenttia puolankalaisistakaan kannatti maakunnasta irrottautumista? Viime kunnallisvaaleissa Puolangan äänestysprosntti oli hiukan yli 50 %, joten tässäkin asiassa mielipidenukkuvia oli varmaan puolet puolankalaisista. Ja suurin osa niistä, jotka tunsin, olisivat halunneet jatkaa edelleen maakunnassa. Olen pitkään lotonnut globaalin sosiaalipolitiikan puolesta. Tarkoitan, että jos voittaisin lotossa, laittaisin osan ympäristöystävällisiin asunnonmuutostöihin ja loput globaaliin sosiaalityöhön. Kainuussa ei osata ratkaista Kainuun asioita. Euroopassa ei osata ratkaista Euroopan asioita. Ehkä minun ei enää kannata lotota (vaikka eihän sitä lottovoittokaan koskaan tule). Kuka osaisi ratkaista maailmanlaajuisia ongelmia? Olen pelkkä naiivi idealisti!

Maanantaina 19.12., lounaan jälkeen autonkuljettaja tuli hakemaan meidät ja ajoi siten vielä Tommin ja Kaisun työpaikalle ja haki sieltä mukaan kaksi Mtwaraan matkustavaa. Autossa oli kuljettajan lisäksi kuusi ihmistä. Yksilöllisiä turvavöitä ei riittänyt kaikille, vaikka autossa olikin kuljettajan vieressä kaksi paikkaa. Takana keskellä istuvat olivat samassa turvavyössä. ”Onneksi äiti ei nähnyt nopeusmittaria”, sanoi Kimmo, kun olimme perillä Mtwarassa. ”Mittari nousi joskus 140:een, ja kylien kohdalla kuski hiljensi sataseen”. En nähnyt mittaria, mutta vauhti tuntui tien kuntoon nähden kovalle, vaikka sateen pehmittämän tien vuoksi emme ajaneetkaan lyhintä reittiä, vaan mutkan kautta, ja osan matkasta jopa päällystettyä tietä. Kylien kohdalla polkupyöräilijät, kävelijät, lehmät, tietä ylittävät vuohilaumat, tien sivuun pysähtyneet kuorma-autot, kaikki poukkosivat eteen yllättäen ja ohi kiepautettiin vauhdilla koko ajan töötäten. Tööttäys toimi jarrun korvikkeena, ja vasta hätätilassa kuljettajan jalka löysi jarrupolkimelle.

”God Jul!” Yksi matkatoverimme jatkoi Mtwarasta Ruotsiin joulun viettoon. Mtwaraan pääsyn jälkeen tutkimusvapaa muutti muotoaan. Siihen tuli enemmän lomailun tuntua. Iltapäivisin yritin istua muutaman tunnin tietokoneellani. Päivisin ajoimme bajajeilla Msemoon ja uimme Intian valtameren lahdelmassa. Pohja oli korallien peitossa ja joka päivä tuuli niin, että meressä ei saattanut kahlata: aallot olisivat kaataneet teräviin koralleihin. Löhösimme hiekalla veden rajassa ja annoimme aaltojen huuhdella altamme hiekkaa ja keinuttaa meitä, vaikka veden rajassa vesi oli liian lämmintä, se ei vilvoittanut. Söimme lounaan Msemossa tai jossain sen lähettyvillä ja iltapäivällä palasimme hotellille. Hotellin aamupala oli aika tuhti: munakas, tuoreita hedelmiä, tuoremehua ja kahvia tai teetä. Kun siirsi lounasajan neljään ja söi kunnon lounaan, illalla ei enää ollut nälkä ja illat saattoi viettää hotellilla kirjoittaen.

Kirikou oli valinnut englanninkielisiä kirjoja, aamukirjan, päiväkirjan ja iltakirjan. Aamu- ja päiväkirjaa Kirikou luki itse, mutta iltakirjasta Kirikou sanoi, että iltasatu pitää lukea toisen. Luin, sitten kysyin Kirikoulta, mitä sadussa kerrottiin, ja sitten luin sadun vielä suomeksi. Kirikou lukee ja puhuu englantia hyvin, ja erityisesti hän ymmärtää puhuttua englantia paljon paremmin kuin minä.

Koska olimme Afrikassa, elämä oli afrikkalaista. Vaikka lakanat vaihdettiin joka päivä ja ne silitettiin ennen sänkyyn laittamista, jalkani olivat täynnä kirpun puremia. Ja kerran, kun tulin suihkusta, ja olin laittamassa mekkoa päälleni, huomasin ison ötökän mekkoni kainalossa. Huudahdin ja Kirikou tuli katsomaan. Kirikou sanoi, että ötökkä oli skorpioni, ja se säikäytti minua. Huusin ja Kimmo ja Jonikin tulivat huoneeseen. ”Heinäsirkka”, he totesivat.

Ja minun ja Kirikoun huoneen ilmastointikaan ei aina toiminut. Huoneessamme oli ainoastaan jatkuvasti toimiva tuuletin, joka ei oikein riittänyt viilentämään huonetta.

Rakastan televisiosarjaa Monk, koska Monk on kuin kuuluisi meidän perheeseemme: neurooseja ja pelkotiloja yhdistettynä älyyn. Sellaista monkeilua meillä oli Free Parkissakin. Lentopelon peikko asusti kanssamme Free Parkissa ja joskus niinä tunteina, jotka olin suunnitellut käyttäväni tutkimukseeni, yritinkin kesyttää villiä peikkoa. Mutta elämä ei ole täydellistä ilman kirpun puremia tai turhaa panikoimista. Kirputtomuudesta ja paniikittomuudesta osaa nauttia täysin sydämin sen jälkeen, kun niitä ei enää ole.

Free Park -hotellimme henkilökunta puhui englantia omituiseen tansanialaisen tapaan sotkien r- ja l-kirjaimet. Ihmettelin mitä kummaa vihreää on huoneessani, kun hotellin keittäjä-siivoaja-emäntä halusi siivota huoneeni (clean your room?/ green your room?). Kirikou joutui joskus toimimaan tulkkinani, kun en ymmärtänyt, mitä henkilökunta yritti minulle selittää.

Hotellin naapuritalossa asui isoäiti, joka sen sijaan puhui englantia ihan ymmärrettävällä tavalla. Koska huonekumppanini oli energinen 6-vuotias, jatkuvasti kiipeämään tahtova Kirikou, hän luonnollisesti etsi kiipeilypaikkoja Free Parkin lähistöltäkin silloin, kun olimme hotellilla. Kerran hän kiipesi hotellin vieressä olevaan palmuun. Palmu sattui olemaan naapuritalon edustalla ja talon lapsilauma ja mummu tulivat juttelemaan kanssamme. Kun lähdimme Mtwarasta mummu ja lapset jäivät huiskuttamaan meille.

Keskiviikkoiltana 21.12., Tommin nimipäivänä, Tommi ja Kaisu tulivat Mtwaraan. Keskiviikkoiltana kävimme syömässä noin 10 kilometrin päässä Mikindanissa olevassa vanhassa saksalaislinnoituksessa, Old Bomassa. Paikka oli kaunis, tunnelmallinen. Palmut huojuivat uima-altaan vierellä ja kookospähkinät oli pusitettu palmun oksille, että ne eivät olisi tippuneet palmun alla istuvien päähän. Linnoituksen pihalla, altaan reunamilla oli olkikattoisia ruokailupaikkoja, joissa paloivat kynttilät. Pihalla kohosi näköalatorni, josta auringonlaskun aikaan erityisesti oli mahtava näköala merelle. Meidän ollessamme tornista näkyi pimeyttä ja tähtien tuike taivaalla. Kunpa olisin tiennyt paikan ennen, olisimme viettäneet siellä jonkun päivän Msemon asemasta.

Torstaiaamuna 22.12. lähdimme Dar es Salaamiin. Samalle lennolle Free Parkista lähti myös tansanialainen Veronica, joka oli opiskellut vuoden Kuopion yliopistossa terveystieteitä. Hän oli ollut Mtwarassa luennoimassa aidsista. Kun hän kuuli, että puhuimme suomea, hän ilahtui: ”Iam so happy, I am so happy…” ja hän halusi meiltä suomenkielen ”kertausopintoja”.

Televisiouutisissa olin Jonin kanssa Free Parkin ravintolassa keskiviikkona nähnyt tulvivia katuja, mutta koska emme ymmärtäneet suahilia, emme saaneet selville, mistä kuvat olivat. Vasta Tommin ja Kaisun tultua kuulimme, että kuvat olivat Dar es Salaamista, jossa kaatosateiden aiheuttamissa tulvissa oli kuollut yli 20 ihmistä.

Dar es Salaamissa satoi vielä torstaiaamuna niin, että lentokoneen lähtö myöhästyi noin tunnilla. Kun saavuimme Dar es Salaamiin, sateet olivat ohi, eikä niistä enää ollut jäljellä kuin joitain isoja lätäkköjä. Kun pääsimme hotelliimme, heti aulassa törmäsimme sanomalehtiin, joissa kuvattiin kaduilla liikkuvia veneitä ja kaulaansa myöten kahlaavia ihmisiä. Kirikoua kuitenkin kiinnosti hotellin aulassa eniten joulukuusi, jonka juurella oli iso kasa paketteja. Dar es Salaamissa joulukuusia näkyikin monessa paikassa toisin kuin Newalassa tai Mtwarassa.

Dar es Salaamissa kiertelimme keskikaupunkia. Suojateitä ei juuri ollut ja teitten ylittäminen oli tuskallista puikkelehtimista autojen lomitse. Tunkeuduimme sataman väen paljouteen ja jonotimme lauttaliput Sansibarille. Tommin ja Kaisun liput olivat huomattavasti halvempia kuin meidän, jotka emme asuneet Tansaniassa. Sataman jälkeen kävimme luterilaisessa kirkossa, jossa oli kuoroharjoitukset meneillään. Mieskuoro lauloi rytmikkäitä lauluja välkkyvien jouluvalojen alla. Vaikka valot olivat enemmänkin diskovalot ja laulujen rytmi ei ollut suomalaiseen korvaan jouluinen, löysin kirkosta hiukan joulun tunnelmaa. Kun poistuimme kirkosta, myös kirkon pihalla olivat kuoroharjoitukset käynnissä.

Aamulla 23.12. menimme lautalla Sansibarille Stone Towniin, Sansibarin pääkaupunkiin. Sansibar oli pääasiassa muslimialuetta. Lautalla oli paljon hunnutettuja naisia. Me Tansaniassa vain vieraillulla olevat jouduimme täyttämään oleskelupaperit. Rajamuodollisuuksien jälkeen hyppäsimme taksiin ja matkasimme Bububuun, noin 10 km:n päähän Stone Townista, jossa hotellimme sijaitsi. Imani Beach Villa oli aivan meren rannalla, oma ranta, pieni muutaman huoneen hotelli. Joululahjamme Tommilta ja Kaisulta: he maksoivat kaikkien majoituksen Imani Beach Villassa.

Imani Beachilla oli hyvin henkilökohtainen palvelu. Meille tuotiin tervetuliaismaljat ja huoneemme oli koristeltu kukkasin. Jopa sängyillä oli hienoja kukka-asetelmia. Koska rakastan kukkien poimimista ja kukka-asetelmien tekemistä, olin haltioissani. Kuvasin sängyt ja huoneet.

Kaisun toivomus oli, että viettäisimme jouluaaton kierrellen Stone Townia. Vanhan Stone Townin kapeilla kujilla oli hienoja ovia, joissa oli metallisia kartioita. Kuvasin erästä ovea, jolloin lähistöllä istunut mies tuli luoksemme, suuteli kättäni ja kertoi, että ovi oli hänen kotinsa ovi ja hän kutsui meidät sisälle. Emme menneet. Kävimme sen sijaan muun muassa tekemässä hennatatuoinnit, minä ja Kirikou. Kiirikoulle tehtiin kirahvitatuointi ja minulle käsiselälle kiehkuroita. Lisäksi tein tuliaisostoksia. Ostokset pakattiin ruskeisiin paperipusseihin, koska Sansibarilla muovipussit olivat kiellettyjä. Ennen lähtöämme Stone Towniin Imani Beach Villan isäntä kertoi, että illalla hotellilla laulettaisiin joululauluja. Totta kai halusin joululaulujen laulantaan. Vaikka nuoret olivat suunnitelleet jouluaattoa Stone Townissa, nuoret olivat valmiit muuttamaan suunnitelmiaan minun vuokseni, ja niin palasimme hotellille kuudeksi.

Nuori brittipariskunta, joka piti Imani Beach Villaa, oli kutsunut hotellille ystäviään. Auringon laskettua noin kello 19 alettiin viettää joulujuhlaa. Nuori rouva oli leiponut englantilaisia ”joulutorttuja” ja meille tarjottiin myös jouluglögiä, kuumaa, maustettua punaviiniä. Osa seurueestamme tosin oli absolutisteja, mutta minä ja Joni olimme ”syntisiä” ja otimme lasin kuumaa punaviiniä. Minä ja Joni olemme muutenkin ”syntisiä”, emmekä mieti luonnon kestokykyä: syömme lihaa. Kuuman punaviinin jälkeen laulettiin. Tilasimme aterian.

Kesken laulannan meille kerrottiin, että ateriamme oli katettu alas. Jätimme laulelijat ja Petteri Punakuonon, siirryimme alas, muutimme kielen suomeksi ja jatkoimme laulua. Tommi sairastui mahatautiin, kun tulimme Sansibarille, eikä hän oikein jaksanut syödä kanssamme. Olimme suunnitelleet, että olisimme katsoneet Lumiukon syönnin jälkeen alatasanteen ruokailupöydän vieressä olevalta matalalta pöydältä ja jakaneet Lumiukon jälkeen joululahjat, mutta Tommi ei jaksanut. Niinpä siirryimme poikien huoneeseen, jossa Tommi saattoi potea vatsaansa makuullaan samalla kun katsoimme Lumiukkoa. Ja sitten jaoimme lahjat. Lahjoja oli lähinnä vain Kirikoulle: englanninkielisiä kirjoja ja Monopoli. Jonille oli yksi paketti, käsinmaalattu kynäpurkki ja Tommille ja Kaisulle yhteinen seinäkalenteri vuodelle 2012.

Olihan se erilainen joulu, mutta saimme olla yhdessä, Kimmoa lukuun ottamatta, joka ei vielä jouluaatoksi ehtinyt Sansibarille. Mutta hän oli tulossa. Soitimme Kimmolle. Kimmo oli piirtänyt joulusarjakuvan ja Joni laittoi sarjakuvan nettiin Katvealueelle. Kimmo etsi sarjakuvassaan joulua. Toivottavasti Kimmo löysi etsimänsä joulun sydämestään. Perhejoulumme ei ollut perinteinen, mutta toisaalta meillä oli ollut viime vuosina hyvin monenlaisia jouluja: Hiltulassa, Kaisun kotona vietettyjä jouluja tai kotona vietettyjä hyvin persoonallisia jouluja. Esimerkiksi joululahjoiksi oli yhtenä jouluna tullut arvoituksia, jotka ohjasivat paikkoihin, joista löytyi palapelin palasia, joista syntyi kartta. Kartan perusteella löytyi leikkimökistä joululahjakätkö. Ja joululahjapaketeista löytyivät muun muassa juuri ennen joulua kadonneet kattilat ja kauhat. Tai joulupukki oli sekoittanut kaikkien lahjapaketit tai pöytäliina sai joululahjoja! Sansibarilla vietetty joulu sopi aivan hyvin meidän perheemme joulujen sarjaan. Lämpimämpää vain oli kuin yhtenäkään aiempana jouluna.

Valkoinen hiekkaranta houkutteli. Jokainen päivä alkoi aamu-uinnilla. Imani Beachin rannassa oli aamulla laskuveden aikaan liikaa teräviä koralleja, joten kävelin hiekkarantaa pitkin niemeen ja hiekkasärkälle, josta lähdin uimaan. Useana aamuna uin yksin, ja yritin piirtää mieleeni kuvia mereltä. Tummia puisia purjeveneitä, joita miehet työnsivät syvemmälle veteen pitkillä sauvoilla, tai pieniä veneitä, joissa yksi mies seisoi ja työsi sitä. Kun uin merelle päin, valkoiset pilvet uivat kahden sinisen välimaastossa. Rannalla oli olkikattoisia savimajoja ja kalan tuoksua.

Joulupäivänä kävimme veneellä suurella hiekkasärkällä, joka ei nousuvedenkään aikana jäänyt kokonaan veden alle. Särkällä oli katoksia ja seurue viettämässä joulua. He olivat viettäneet siellä yönsäkin. Sen jälkeen kävimme snorklailemassa ja katsomassa jättiläiskilpikonnia Prison Islandilla. Jättiläiskilpikonnia oli joskus 1900-luvun alussa tuotu saarelle neljä. Ne olivat lisääntyneet ja nyt niitä oli yli 200. Illalla menimme Stone Towniin syömään. Stone Townissa näin joulupukinkin. Nyt tiedän, että joulupukki on mustaihoinen ja tontut ovat masai -vartijoita. Tapanina kiertelimme Bububussa maustetilalla. Kahvia, kanelia, neilikkaa, inkivääriä, vaniljaa, mutta myös hedelmiä: jakkihedelmää, banaaneja, mangoa. Ja myös hajusteita kuten aloeveraa ja jasminia. Tilalla myös myytiin kahvia, teetä, mausteita, hajustettuja saippuoita ja hajuvesiä.

Yhden iltapäivän olimme kaikki Tommia lukuun ottamatta pitkällä iltapäiväuinnilla. Halusimme olla vedessä aina auringon laskuun ja nähdä tähtien syttymisen uidessamme. Ja kirpun puremilta ei säästynyt Imani Beach Villassakaan.

Ja sitten Kimmokin tuli Sansibarille ja kerkesi olla kanssamme parina päivänä Imani Beachillä. 28.12. lähdimme illan viimeisellä lautalla Dar es Salaamiin ja Onnelaan. Paluumme ajoittui muslimien rukousaikaan ja lautalla tapasin matkan ainoan kerran rukousmatolla kumartelevan miehen, jos ei lasketa sitä, että Stone Townissa kävelimme pari kertaa ohi moskeijan, jossa oli rukoushetki meneillään. Nigerissä matkaavia rukoilijoita oli ollut paljon enemmän. Ja sitten kehä olikin kierretty: Olimme tulleet Onnelaan Dar es Salaamiin tullessamme ja Onnelasta lähdimme.

Ennen lähtöämme olimme Dar es Salaamissa vielä yhden täyden päivän. Erityisesti Kimmoa kiinnostaa historia, joten vietimme aamupäivän museossa tutustuen Tansanian historiaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut ranta, mutta totesimme, että olimme valinneet hyvin, koska aamupäivällä satoi. Lounaan jälkeen lähdimme tutustumaan toisenlaiseen Tansaniaan: Dar es Salaamin kauppakeskuksiin. Tuntui kuin olisimme tulleet Oulun Raksilaan. Jossain kauppaliikkeessä sisällä ollessani saatoin kuvitella olevani Keskisellä Tuurissa: Juuri ennen lähtöä kevyt lasku johonkin tuttuun.

Vähän ennen kuutta aamulla tuli taksi, joka vei minut ja Jonin lehtokentälle. Joni pukeutui lähtiessämme sandaaleihin ja valkoisiin kesähousuihin. Minulla sen sijaan oli Suomen talveen sopiva varustus, toppatakkikin käsimatkatavaroissa. Jonin talvitakki, kaulaliina ja talvikengät olivat Jonin rinkan pohjalla ja Onnelassa oli sähkökatko koko lähtöämme edeltäneen illan. Lähtövalmistelut pimeässä eivät oikein sujuneet. Sähköjä ei saatu korjattua, vaikka pari miestä korjasi niitä illalla. Saivat aikaiseksi vain rätinää ja salamointia. Ja lopulta, joskus yhdentoista maissa illalla, meidät kaikki siirrettiin Onnelassa samaan pieneen huoneeseen, jossa oli sähköt, kun ilmastointikaan ei toiminut huoneissa, joissa ei olut sähköä. Kaikkien patjat vain eivät sopineet saman huoneen lattialle, ja Tommi uhrautui ja meni nukkumaan ja hikoilemaan sähköttömään huoneeseensa.

Minä olin pukeutunut aamulla Onnelasta lähtiessämme keleihin nähden sopimattomasti ja Joni taas illalla klo 23, jolloin saavuimme Helsinkiin. Olimme ajatelleet, että matkatavaramme olisi lähetetty vain Helsinkiin saakka, koska jouduimme yöpymään Helsingissä. Mutta ei. Matkatavarat menivät Ouluun saakka, ja Joni vietti sandaaleissa ja hellevarusteissaan vielä seuraavan päivän iltapäivälle. Oulussa Joni vaihtoi varusteet. Oulussa olikin sitten jo paljon lunta. Sandaaleissa autolle kahlaaminen ja auton lumikuorman alta putsaaminen ei olisi varmaan tuntunutkaan mukavalta.

Kotona lumityöt oli tehty ja autotallin ovien yläpuolella paloivat tallilyhdyt. Kun avasin oven ja nostin lanttu- ja porkkanalaatikot ja glögin sisälle, laitoin ovella ollessani myös pistokkeen seinään ja pääoven edessä syttyivät jouluvalot pajukartioon ja valkoisiin lyhtyihin. Sen jälkeen kiersin huoneet ja napsuttelin joka ikkunaan asentamani kyntteliköt palamaan. Pöydillä oli joululiinat, keittiön pöydällä olkikoristein koristeltu aito joulukuusi ja olohuoneessa suuri muovikuusi, jonka valot laitoin myös palamaan. Ennen lähtöäni olin myös leiponut joulutorttuja ja pipareita. Olin suunnitellut paluun, kuten yleensä lähtiessäni. Useimmiten palataan ja vain kerran ei enää. Ystäväni oli huolehtinut lumitöistä, kukista ja postista. Tosin ennen lähtöäni olin tehnyt laskuista suoraveloitussopimukset ja keskeyttänyt lehtitilaukset, mutta siitä huolimatta postia oli hiukan tullut. Posti oli pinoihin jaoteltuina ja päällä luki, mistä kirjeistä minulle oli ilmoitettu Tansaniaan.

Aloin tehdä lämpimiä voileipiä ja Joni meni lämmittämään saunaa. Kohta alkoi rakettien pauke. Vuosi oli vaihtumassa!

Jonilla on ollut tapana vuosien ajan kysyä minulta: ”Äiti, mitä teit tänään ensimmäisen kerran elämässäsi?” Tansanian matkallani olin tehnyt joka päivä paljon asioita ensimmäisen kerran elämässäni, ja se oli hyvin merkittävää. Tässä iässä Suomessa ollessa uusia asioita ei joka päivälle löydy.

Jo 2 kommenttia - kommentoi toki sinäkin!
© Arja Rajala 2011
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.