Kuolema

BA0081 24.02.2007

Olen aina ajatellut kuolemaa paljon. En omaani tosin, vaan laheisteni. Ajatukset ovat tosin aina olleet aarimmaisen rationaalisia, vailla minkaanlaisia tunteita.

Muistan esimerkiksi, kun joskus ala-aste-ikaisena olin yksikseni mummolassa. Vanhempani ja veljeni olivat tunteja myohassa. Seison itsekseni ulkona ja mietin, kenen luokse muuttaisin asumaan, jos perheeni on joutunut joutunut auto-onnettomuuteen ja kuollut.

Bahai-keskuksessa asuessani ajattelin usein sita, etta jos Kaisu kuolisi, minun varmaan ei-bahaina olisi pitanyt muuttaa pois talosta.

Nama kaikki ajatukset tulivat nyt mieleeni lentokoneessa istuessani, kun Lontoon kentalla kaksi koneemme matkustajaa oli kadonnut ja lentomme myohastyi reilut puoli tuntia, kun heidan laukkujaan poistettiin koneesta.

Ajattelin, etta ehka laukut sittenkin poistettiin huonosti ja koneeseemme jaikin viela pommi. Se sitten rajahtaa ilmassa, mutten kuole rajahdykseen. Syoksyn 11 kilometria, jona ainaka ehdin ajatella omaa kuolemaani ennen lasahdysta.

En varsinaisesti usko mihinkaan kuolemanjalkeiseen (vaikka usein haluaisinkin), vaan enemminkin siihen, etta tuollaisen lasahdyksen hetkella valot vain sammuvat. Mutta tuo loputtomalta tuntuva sita lasahdysta edeltava hetki, jolloin tietaa kuolevansa, se on se hetki, jolloin varmasti olisi paljon mukavampaa, jos uskoisi johonkin muuhun kuin valojen sammumiseen.

Mutta sitten ajattelin Kirikoua syoksymassa varmaan kuolemaan, ja tama ajatus - se on oikeasti kauhein ajatus, jonka voin kuvitella. Hadissaan, avuttomana ja ymmartamattomana putoava Kirikou. Pelkka ajatus siita saa minut, joka yleensa olen taysin kykenematon esittamaan minkaanlaisia tunteita, itkemaan.

Taman takia en ole enaa Kirikoun syntyman jalkeen kyennyt lainkaan ajattelemaan kuolemaa - en kykene enaa olemaan rationaalinen.