Humaus

paluuta ei ole

Hum.

Tuuletin pyörii, räpättää, viuhuu, huojuu katossa.

"Minä pelkäsin teitä silloin", sanon tuulettimelle.

3. syyskuuta makasin hotellissani, Bangaloressa, katsoen katossa yläpuolellani säksättävää tuuletinta. Se ei edes ollut suoraan yläpuolellani, mutta pelkäsin että sen siivekkeet irtoaisivat. Laskin päässäni lentoratoja miten ne kimpoilisivat seiniä pitkin ennen kivuliasta ja tappavaa osumaansa.

Viisi ja puoli kuukautta myöhemmin makaan hotellissani, Bangaloressa, katsoen suoraan yläpuolellani huojuvaa kiikkerää kovaäänistä tuuletinta.

"Mutta ette te tehneetkään minulle mitään pahaa", sanon tuulettimelle. Tuuletin kiertää, kiertää, kiertää. "Päinvastoin, olette olleet parhaita ystäviäni läpi Intian."

Minne vain olen mennyt, siellä ne ovat aina olleet. Katossa roikkumassa. Vain hatara muistijälki aivojeni sopukassa kertoo menneestä Damokleen miekka -vertauksestani -- jossa tuulettimet olivat se kaikkialla roikkuva vieras vaara, joka muistutti minua siitä kaikesta muusta joka Intiassa voisi mennä pieleen: liikenteestä, taudeista, mistä vain.

Vähänpä tiesin. Vähänpä ymmärsin.

Hum.

Tuuletin kiertää, kiertää, kiertää. Yritän liikauttaa silmiäni kyllin nopeasti että pystyisin edes lyhyen ajan seuraamaan tuulettimen siipeä. Vaikka on liian pimeää (lamppu pitää liian kovaa siritystä että jaksaisin sitä pitää päällä), ja vaikka minulla on pää kipeä, aina silmänräpäyksiksi saan otteen tuulettimen kolmesta siivekkeestä. Ja ne kiertää, kiertää, kiertää. Kuin intialainen maailmankuva.

Ihminen syntyy, ihminen elää, ihminen kuolee. Syntyy uudelleen, elää uudelleen, kuolee uudelleen. Kiertää, kiertää, kiertää. Historia toistaa itseään: on paratiisi, on kadotus, on tuho -- ja sitä seuraa paratiisi, kadotus, tuho. Kiertää, kiertää, kiertää. Kaikki paitsi tapahtuu, se tapahtuu aina uudelleen. Vain karma muuttuu.

En saanut bussissa unta. Eilenillalla. Bussi pomppi ja hyppi ja tärisi; paljon pahemmin kuin yksikään lentokone koskaan pahimmissakaan ilmakuopissa. Mietin miksi pelkään lentämistä, mutten tätä. Olisi melkoista ironiaa kuolla Air Francen tai Finnairin lentokoneessa sen jälkeen kun on matkustanut kuusi kuukautta Intian liikenteessä ilman yhtäkään onnettomuutta.

Bussi pysähtyi ja nousin ylös. Kävelin tien yli kirkkaiden rekka-autonvalojen viuhuessa ohitseni (TÖÖÖÖT TÖÖÖÖÖT. Hum. TÖÖÖÖÖT TÖÖÖÖÖT. Hum.), pysähdyin tiensivuun ojanreunaan ja tyhjensin itseni. Käännyin ympäri, seikkailin itseni satunnaista kaistaa kaahaavien rekka-autojen välistä takaisin, ohitin linja-autoni ja muiden linja-autojen rivistön.

Ja katso: olin taas palannut.

Kiertää, kiertää, kiertää.

4. syyskuuta linja-auton ulkopuolelta alkoi yhtäkkiä kuulua kovaäänistä hindipop-jytinää, ja linja-auton valot sytytettiin. Pudistelin päätäni "mitä ihmettä?" ja ajattelin että minun on mentävä ulos katsomaan -- saamaan irti tämäkin yksityiskohta Intian-kokemuksestani. Kiire saada nähtyä mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti.

Hah. Hah. Hah.

Bettina nukkui viereisellä penkillä ja pyysi minua palattuani kertomaan mitä näin.

En tiedä mitä näin. Näin tunteen. Pystyn edelleen tuntemaan sen illan tunnelman, mutta en tiedä pystynkö näkemään sitä. Sen illan, kun salwar kameez, tai sari, oli vielä eksoottinen; sen illan, kun pysähdyspaikan ruokalan ränsistyneet ruskeat seinät olivat karismaattinen todiste Intian kehitysmaalaisuudesta. Silloin kävelin huoneen läpi, ihmeellisiä, epähygienisiä ruoka-artikkeleita katsoen, ja menin takahuoneen kyykkyvessaan. Mitenhän tämä toimii?

Hah. Hah. Hah.

Viisi ja puoli kuukautta myöhemmin näin kaiken sen mitä silloin en. Kaikki ne tavalliset yksityskohdat, kaikki ne ruuat (pyh, mitään epähygieniaa, siisti ravintola), kaikki ne juomat, välipalapussit -- näin kaiken sen jonka silloin vain ohitin niputtamalla sen kaiken yhdeksi ja samaksi: ruoka oli ruokaa.

Ja se ränsistyneisyys. Harvassapa ovat yhtä hyväkuntoise ravintolat tässä maassa.

Kiertää kiertää kiertää. Kaikki paitsi tapahtuu, tapahtuu myös uudelleen. Vain karma muuttuu.

Pysähdyspaikka pysyi samana, minä muutuin.

Hum.

Kellon viisarit kiertävät kellotaulun ympäri kaksi kertaa vuorokaudessa. Mutta eivät ne koskaan palaa samaan missä ne olivat aiemmin. Ne ovat 12 tuntia vanhemmat.

Oliko Kundapura sama kun palasin sinne?

En osaa sanoa.

Nousin bussista helpottuneena. Tiesin minne mennä, tiesin mitä tehdä, tiesin miten toimia. Tiet veivät niin kuin ennenkin, ja polut veivät samoja reittejä kuin ennenkin. Astelin ilman yhtään harha-askelmaa, kerrankin aidosti sitä itsevarmuutta kantaen jota olen läpi Intiani joutunut bussiasemilla riksakuskien hämäämiseksi teeskentelemään. Päädyin perille.

Kaikkialla olivat ne tutut kyltit, kaikkialla olivat ne tutut talot. Mutta jokin oli muuttunut. En tiedä mikä. Yksi seinä joka oli ennen harmaa, oli nyt punainen. Kyllä. Mutta jotenkin muutkin talot olivat eri näköisiä, ihmiset olivat eri näköisiä.

Ehkä vain katsoin eri tavalla.

FSL Office. Seinillä oli uusia papereita. Mutta niissä mainittiin samoja nimiä kuin ennenkin: Alice. Roxandra.

Hain tietokoneeni toimistosta, asetin sen alakerran pöydälle (niin kuin aina ennenkin), käynnistin sen. Ja olin kuin koko kahta ja puolta kuukautta ei olisi ollutkaan. Kävinkö edes missään? Vain kamerasta kovalevylleni tipahtelevat kuvat, milloin mistäkin paikasta, kertoivat tarinaa joka ei tapahtunut Kundapurassa.

Ja toiset kuvat, nekin kovalevyltäni, kertoivat vielä kummallisempia tarinoita. Jotkut kertoivat Suomesta, ihmisistä jotka ovat olleet puoli vuotta ainoastaan sähköpostini from:-kentässä, Kimmo Intiassa -blogin vieraslistan IP-osoitteissa, ehkä messengeriini tai kännykkääni ilmestyneinä sanoina; joskus jopa ääninä.

Mutta mitä vieraimpia olivatkin ne kuvat jotka kertoivat Kundapurasta. Tunnistin hetket, olin nähnyt ne, olin elänyt ne... Mutta olinko se ollut minä? Ne ajatukset, ne tunteet jotka kuvia muistaessani herätin, ne eivät olleet samoja joita tuntisin nyt samassa tilanteessa.

Palaa, muttei palaa. Kiertää kiertää kiertää. Melkein ympyrää.

Hum.

Ja sitten on kohta Suomessa.

Sama juttu.

Hum.

Miksi kävinkään poissa? Palasin Kundapuraan, olin siellä kolme päivää. Kävin tapaamassa useampiakin intialaisia perheitä, söin heidän luonaan, juttelin heidän kanssaan kuulumisista. Luin lehtiä, ihmettelin taas Intian maailmankuvaa (Cosmopolitan, for sale in India and Nepal only), olin taas osa Intiaa.

Olin kaksi ja puoli kuukautta matkalla, ja näin matkustusta. Palasin Kundapuraan, kävin krikettiottelussa, kävin Nikilin häissä (Nikil naimisiin?!? Mitä?!? Mistä?!? Ei kukaan koskaan silloin mitään tällaista puhunut!!!), näin elämää, näin Intiaa.

Kysyin myös Nikililtä miten hänen nimensä kirjoitetaan. Hän sanoi Nikhil.

Rakkausavioliitto, sanoivat.

Miksi kävinkään poissa?

Hum.

Juttelin Alicen kanssa kaikenlaista; kuulumisistamme ja tekemisistämme, niitä näitä ja puuta heinää. Miksi kävinkään poissa? Juttelimme FSL:stä ja sen kuulumisista, juttelimme isäntäperheestäni ja sen kuulumisista...

Lainaus keskustelustamme, äänessä minä: "Olen nukkunut aika käsittämättömän räkäisissä hotellinräähköissä matkani aikana, mutta kyllä kaikista Intiani yösijoista huonoin on edelleen Shiva Raon talon ullakko."

Tarkoitin joka sanaa.

Lainaus keskustelustamme, äänessä minä: "Se parannusehdotus, jonka minä annan FSL:lle opetusprojektien suhteen on edelleenkin vain ja ainoastaan kaikkien opetusprojektien lopettaminen."

Tarkoitin joka sanaa.

Ai niin. Siksi halusin pois Kundapurasta.

Upea paikka, upeita ihmisiä. Mutta FSL on kauhea.

Täytyy sille silti olla kiitollinen; sehän minut toi tänne.

Intiaan.

Hum.

Kuusi kuukautta.

Hum.

Onko Suomi vielä sama kun sinne palaan?

Ei tietenkään. Paitsi minä kierrän kierrän kierrän, niin tekevät kaikki muutkin. Karma muuttuu.

Jos olisit kuollut elokuussa, olisit syntynyt tamilnadulaiseksi opettajaksi kyläkouluun. Jos kuolet nyt, sinusta tulee punjabilainen muoviämpärikauppias. Miksi menit tekemään syntiä?

Hum.

Vai oliko se sittenkin vain unta?

nolla.