Maailmassa on paikkoja, jotka pitää nähdä. Maailma on täynnä jumalaisen kauniita maisemia, rakennuksia, ihmisiä. Maailma on niin kaunis. Sitä ei voi mitenkään sanallisesti kuvata, eikä paikoista otetut kuvat voi millään saavuttaa niiden aidon näkemisen tunnelmaa.
Mutta tämä paikka missä minä olen, Kundapura, Karnataka, luultavimmin koko Intia, tämä pitää kuulla. Siitä hetkestä lähtien kun astuin ulos Bangaloren lentoasemalta, olen harmitellut sitä, ettei minulla ole nauhuria mukana. Täällä kuulostaa niin erilaiselta. Ja täällä kuuluu koko ajan.
Hiljaisuus jäi Suomeen, ja aivan kuten lämpimät suihkut, ne ovat jotain sellaista luksusta, josta pääsen täällä nauttimaan hyvin harvoin -- jos koskaan.
Äänimaailmaa on aivan yhtä vaikeaa kuvailla kuin näköhavaintojakin -- aivan kuten kaikkia muitakin aistihavaintoja. Mutta kun kirjoitan tätä tekstiä huoneessamme, taustan äänimatto kudostuu seuraavista tekijöistä:
Naapurissa olevasta temppelistä kantautuu laulua ja tiukusten helinää. Vanhemmanpuoleiset naisäänet laulavat jotain yksinkertaista ja todella kaunista sävelmää. Sitä kuuntelee mielellään.
Pimeys on täynnä sirkkojen siritystä. Jos täällä muuten voisikin ehkä teoriassa olla hiljaista, sirkkojen siritys osoittaisi käytännöllään teorian mahdottomaksi. Temppelinaiset laulavat minusta kahdenkymmenen metrin päässä avonaisten ikkunoiden läpi ja jopa näenkin heistä yhden, mutta silti ympäristön sirkkojen siritys on äänekkäämpää.
Alakerrassa katsotaan jotain paikallista saippuaoopperaa. Se kuulostaa intialaiselta. Taustalla vinkuu koko ajan Bollywood-henkinen musiikki, ja laulajan äänessä on intialaismusiikille tyypillinen metallinen kaiku, kun hän venyttää sanojen loppuäänteitä ulinaan päin. Musiikki soi ohjelmassa koko ajan, eikä hiljaisuutta tunneta (ja talonväki katsoo televisiota aina liian kovalla).
Muutaman sadan metrin päässä talosta on koulu, jossa vietetään parhaillaan Kundapuran sadonkorjuufestivaaleja. Sieltä kuuluu kannadankielistä selostusta. Juuri nyt ei kuulu musiikkia eikä äänekästä hurrausta, vihellystä ja yleistä älämölöä niin kuin suurimman osan ajasta (etenkin silloin, kun siellä oli Miss Kundapura -kilpailu menossa, tosin silloin olin itsekin katsomassa). Mutta kovaääninen vahvistinselostus kantaa koko ajan tänne asti.
Ja sitten tietysti vielä se äänekkäin kaikista. Kello on nyt kymmenen illalla, joten äänisaaste on lähestulkoon siedettävissä, mutta silti, nuo liikenteen äänet vetävät sanattomaksi. Ei ole mahdollista, että liikenteestä voi päästä noin paljon ääntä. Suomessakin se on useimmiten liikenne, joka tuhoaa muuten rauhaisan luontokokemuksen tuottamalla metsän keskelle etäisen koneellisen huminan, mutta täällä liikenne ei humise. Vanhat röttelöautot ja moottoripyöräriksat puksuttavat kuin vanhentuneet ruohonleikkurit Suomessa, tömähtelevät äänekkäästi kuoppiin -- ja ennen kaikkea tööttäävät aina kun näkevät tai luulevat pimeässä näkevänsä jotain liikkuvaa. Tämä pörinä, töminä ja äänimerkkien kakofonia, se on Intialaisen kaupungin hallitseva ääni. Mutta kuten sanottu, ei ainoa.
Ja lisäksi kirjoitustuokiotani taustoittavat vielä kaikki itseni päästämät äänet. Kynän napsuttelu, tuolin natina, sekä ääni joka tulee, kun potkaisen pöydän alla olevaa lautakasaa.
Kuitenkaan kirjoittamishetkellä huoneeni ei tilapäisesti ole täynnä ihmisiä pölöttämässä itsekseen tai toisilleen jotain epämääräistä kannadaksi, eikä edes monsuunisade ropise täydellä jyminällään kattoon ja seiniin. Ehkä siksi ajattelen, että olen nyt hiljaisessa paikassa. Tässä on hiljaista ja rauhallista.
Niin nopeasti kovaääniseen kakofoniaan tottuu. Olen ollut täällä vasta alle kaksi viikkoa.
Sillä kaikesta päätellen intialaisten suhde ääneen on kuin heidän suhteensa mausteisiin. Niihin tottuu, niihin turtuu, joten pian aistiakseen tulisuuden chiliä pitää heittää lisää ja taas lisää. Siksi autojen äänitorvia pitää kasvattaa niin, että ne sattuvat korviin jo kymmenen metrin päästä. Siksi vahvistimien ääninuppia pitää pyörittää neljä kertaa ympäri ennen pysähtymistään kaakkoon, vaikka vain toistettaisiin puheääntä keskikokoisessa salissa. Kaipa äänenvoimakkuuden tarpeellisuudesta kertoo kuitenkin eniten se, että paikalliset eivät reagoi siihen mitenkään. Samaan aikaan kun minä pidän korvistani kiinni kolmenkymmenen metrin päässä kaiuttimista, ja silti sattuu aina välillä, paikalliset kävelevät kaiuttimien ohi ilmeenkään värähtämättä. Siitä huolimatta, että Bollywood-biitin bassokuviot jytisevät aivot muusiksi vähemmälläkin voluumilla.
Eli jos etsitte rauhaa, älkää tulko Intiaan. Sen löytämiseen Suomi on paljon parempi paikka.
