Aasinsiltojen rakentaja, pakottamalla pakotettujen assosiaatioiden takoja, hakemalla haettujen yhdistävien lankojen kutoja -- minä; minä olen taas aloittamassa kirjoitusta joka pomppii ajassa ja paikassa kuin olisin niistä kokonaan irrallani; minä olen taas aloittamassa kirjoitusta joka ei lopulta kerro mitään siitä mitä minulle kuuluu, eikä juuri mitään Intiastakaan -- eikä kai juuri mitään juuri mistään muustakaan. Ehkä minusta vähän; mutta minustakin ainoastaan koska kirjoitus on minun kirjoittamana, minun tekemäni -- ja mitä muuta olen kuin tekojeni summa.
Intiassa ollessani olen tähän mennessä kerran ollut lähellä itkemistä. Pari kertaa minuun on todella sattunut, mutta vain kerran seisoin katsomassa niin kauan että olisin halunnut itkeä. Mitä katsoin ei ollut mitään kamalaa tai kauheaa: mitään kamalaa tai kauheaa en ole täällä nähnyt. Päinvastoin: se oli suloista ja ihastuttavaa -- se oli koiranpentu. Se oli ehkä parin viikon ikäinen koiranpentu, nukkumassa rauhallisesti bussipysäkillä. Se oli pehmoinen ja pörröinen, ja sillä oli suuret silmät levollisesti suljettujen silmäluomien alla. Odottelin bussia ja katselin koiraparan rintakehän nousevan ja laskevan hengityksen mukana. Siinä pentu nukkui, jonkin rievun päällä, asetettuna vähän ympäröivästä hiekasta kohoavalle tasaiselle kivelle. Ja minä lähes itkin. Ja kivetin sydämeni, katsoin pois, nousin bussiin ja unohdin.
Ei se ollut ensimmäinen pieni eläimenpoikanen jonka olen täällä nähnyt -- kaikkea muuta. Kerrankin näin tien reunassa kissanpennun, ehkä päivän tai parin ikäisen. Se oli vielä sokea, ja se oli selkeästi ottamassa ensimmäisiä haparoivia askeleita tässä julmassa maailmassa. Joku oli asettanut sen kaupan porraskivelle; varmaankin siinä toivossa että joku sen siitä mukaansa ottaisi ja antaisi sille hyvän kodin. Kun sitä päin viimeisen kerran katsahdin näin sen epävarmasti kömpivän kohti kiveyksen reunaa, alas tielle; tielle jolla riksat, autot, moottoripyörät, lehmät, ja jalkoihinsa katsomattomat jalankulkijat, virtasivat kuolettavana massana. Kivetin sydämeni, katsoin pois, jatkoin matkaani ja unohdin.
En tiedä mitä koiranpennulle tai kissanpennulle on sittemin tapahtunut; en tietenkään tiedä -- miten voisin tietää. Ehkä joku rikas ohikulkija jolla on varaa kotieläimiin otti ne mukaansa; ehkä ne ovat selvinneet vain koska selviäminen on luonnollista eläimille -- jopa tässä luonnottomassa nykymaailmassa; tai ehkä ne ovat kuolleet. Kahdesta viimeksi mainitusta vaihtoehdosta en tiedä kumpi on parempi; kaipa se ensimmäinen -- mutta maailma on kovin julma kulkukissoille ja koirille.
Olen nähnyt kodittomien lasten nukkuvan hylätyn talon raunioissa; olen nähnyt näiden samojen lasten käyvän läpi jätekasaa -- ehkä syötävän tai todennäköisemmin myytävän toivossa; olen hätistellyt perästäni kymmeniä lapsia jotka ovat anelleet vauvasisarelleen ruokaa; olen kylmästi kävellyt kymmenten lasten ohi jotka ovat katkenneen jalkansa tai kätensä kanssa pyytäneet edes pienen pientä almua. Ja minä tiedän että suuri osa näistä katkenneista raajoista ja epämuodostuneistä käsistä -- on tahallaan aiheutettuja. Vanhemmat murskaavat lastensa käsiä ja jalkoja rakkaudesta: että nämä saisivat kerjäläisinä itselleen tasaisen ja helpomman elannon; tai järjestäytynyt rikollisuus tekee saman ihan vain taloudelliset näkökohdat mielessään. Mutta en minä lasten puolesta itke -- jostain syystä eläimet sattuvat paljon enemmän.
Katson kadulla tasapainottelevaa kolmijalkaista koiraa yrittämässä pysyä laumansa perässä; Katson viisisenttistä lihashaavaansa nuolevan koiran nälästä pullottavaa luustoa; Katson teiden varrella lojuvia eläinten ruumiita -- Ja muistan!
Muistan sen syyllisyyden kun keittiön ikkunasta katsoin linnunpöntön alla lojuvia vastasyntyneitä oravanpoikasia. Toivoin niin kovin, mutta itsekään rukouksiini uskomatta, että oravaäiti olisi laskeutunut puusta, ottanut poikaset syliinsä ja vienyt ne takaisin pesäänsä. Olin halunnut vain tietää miksi orava käyttäytyi oudosti -- Miksi sen piti heittää minua poikasillaan? Ja nyt nuo vielä synnyinlimaiset, karvattomat olennot makasivat puun juuressa, suutaan äänettömästi aukoen, käsiään ja jalkojaan heilutellen, toivoen osuvansa äitinsä turvaan -- mutta sen sijaan lyhyessä tulevaisuudessaan heitä odotti vain kuolema.
Ja muistan sen avuttomuuden kun koivunhalko kädessäni katsoin maassa makaavaa, yhtä lailla vastasyntynyttä, yhtä lailla täydellisen avuttomasti reflekseillään elämän alkua yrittävää eläimenpoikasta. En edes tiennyt mikä eläin se oli -- mutta sisälläni oleviin kanssanisäkkään äidinvaistoihin sattui sen joka ainoa toivoton, haparoiva liikahdus. Katsoin sitä minuutin, toisen, kymmenen, tunnin -- kauan. Ja otin halon käteeni, laskin sitä olentoa kohti, kylmetin sydämeni, kerroin itselleni olevan parempi mitä pikaisemmin se kuolee -- enkä silti pystynyt lyömään. Vain tuijotin, kuin toivoen että hätääntynyt katseeni pystyisi sen pelastamaan... Kunnes vihdoin löin. Ja löin. Ja painoin halolla eläintä koko painollani. Enkä uskaltanut nostaa halkoa koska en kestänyt nähdä sitä pientä olentoa kuolleena; nojasin vain kyykyssä halkooni, ja itkin.
Ja muistan, kun liu'uin jäätä pitkin alkutalvisena iltana, valkoisten katuvalojen heijastaessa maailmaan lumesta loistavan tasaisen harmaan kajon, ja Mikko tuli nurkan takaa. "Tuolla talon päässä on kuollut kissa", Mikko sanoi, "ihan kuin teidän Aku." Ja minä juoksin talon ohi, sen lyhyen matkan joka oli seitsenvuotiaalle puolet hänen maailmastaan, ja näin viisisenttisen lumen ympäröimän polun keskellä mustan hahmon. Se oli kissa; se oli pieni kissa; se oli liikkumaton, kuin kuollut; Se oli kuollut. Ja juoksin taas puolen maailmani läpi äitiäni huutaen, ehkä pienessä lapsenmielessäni toivoen että äitini saisi herätettyä kissamme takaisin maailmaani. Mutta kissa vain laitettiin ruskeaan pahvilaatikkoon, jossa se makasi, edelleen liikkumattomana; ja se kannettiin metsään, ja se laitettiin kuoppaan, ja haudan päällä on kivi kai vielä tänäkin päivänä. Ja vieläkin, lähes 20 vuotta myöhemmin, minä tätä kirjoittaessani itken. -- Hupsu minä.
En ole ainoa ihminen maailmassa joihin hätää kärsivät eläimet -- varsinkin pienet, avuttomat ja pehmoiset -- vetoavat. Isäntäperheeni 38-vuotias poikamiespoika on tässä suhteessa selvästi sieluntoverini: Kerran kun tulin illalla kotiin Radish istui korjaamossaan, talomme porraskivellä, pieni koiranpentu sylissään, sen mahaa rapsuttaen. En tiedä mistä pentu tuli, mutta ehkä joku oli käynyt tipauttamassa sen rikkaan perheen ovensuuhun; toivoen että perhe antaisi sille hyvän kodin. Ja Radish antoi. Talon vanha koira sai nuoren toverin -- ja talon puolivuotias kissa sai elää viimeiset päivänsä kahden koiran taloudessa.
En koskaan kunnolla onnistunut kissaan tutustumaan; se vierasti ihmisiä koko sydämestään. Se oli ainoa olento koko taloudessa jonka kanssa saatoin keskustella suomeksi, mutta ehkä juuri muukalaisen kieleni vuoksi se hyvin harvoin tuli luokseni. Oikeastaan vain silloin, kun ruuaksi tarjoiltiin kalaa: silloin se koko ajan kiersi pöytää äänekkäästi miukuen, ja suostui jopa kuuntelemaan muutaman vieraskielisen lauseeni. Pariin kertaan autoin kissan alas ullakkomme poikkiparrun päältä -- mutta aina se taisteli vastaan; se ei suostunut luottamaan hyviin aikomuksiini vaan oli varma että halusin vain vahingoittaa sitä.
Ja sitten eräänä iltana olin palaamassa kotiin. Olin astumassa temppelin portin vieressä olevasta pienestä muurinreiästä kävelläkseni pihan poikki talollemme, kun näin kissan kävelemässä tien laitaa pitkin. Kissa oli hyvin laiha ja intialaisten lajitoveriensa tavoin jollain tavoin kovan oloinen -- ei lainkaan sellainen pyöreä ja pehmoinen ja paijattava kuin kissat Suomessa. Se oli valkoinen kissa, jonka vasemmassa kyljessä oli suuri yksittäinen ruskea laikku, ja myös sen tutut kasvot saivat minut tunnistamaan sen talon kissaksi. Katsoin sen tassuttelua, josta tuntui puuttuvan kissoille tyypillinen itsevarmuus ja omanarvontunto, ja mietin kuinka vaarallinen Kudapuran liikenne onkaan kissoille. Muistin myös, tietysti, omaa kissaamme jonka liikenne meiltä niin nuorena riisti. Ja matkaa jatkaessani vielä nopeasti katsahdin kissaa ennen pujahtamista hiekkapihan poikki kotiin -- aavistamatta kuinka enteellisiä ajatukseni onnettomuudesta olivatkaan olleet.
Se oli viimeinen kerta kun näin kissan. Paria tuntia myöhemmin kuulin Eduardilta että se oli kuollut; että sen verinen ruumis makasi nyt tuolla ulkona, kadulla -- ei kaukana siitä missä sen viimeisen kerran näin. En tietenkään mennyt katsomaan. Teeskennellyn miehekkäästi nielin keskuruumiissani tuntuvan menetyksen ja olin kuin en lainkaan välittäisi. Kivetin sydämeni, katsoin pois, istuin ruokapöytään ja unohdin.
Enkä enää koskaan katsonut taaksepäin.
