Minä vihaan lentämistä. Vihaan. Vihaan.
Sen vielä jotenkin kestää, että päässä huippaa ja humisee koko ajan. Senkin kestää, että varsinkin laskeutumisen yhteydessä korvat ovat poskipäitä myöten kipeät. Vatsanpohjaa läpi matkan kutitteleva lentopahoinvointikin on vielä hyväksyttävissä. Pikkuvikoja. Lievää epämukavuutta.
Mutta sitten on se irrationaalinen lentopelko. Se on se mahanpohjasta täydellä voimalla kouraiseva varmuus, että nyt se on menoa, joka kerta kun kone vähänkin värähtää. Joka kerta, kun takapenkkiläisen asennonvaihdos aiheuttaa risahduksen, joka kerta olen varma, että nyt siipi irtosi. Ja kun lentoemäntä avaa virvoitusjuomapullon, sen sihahdus saa minut tarkistamaan ikkunasta, että moottorit ovat vielä paikallaan eivätkä ne savua.
Saan rationalisoitua pelkoni pois. Se ei sinänsä ole ongelma. Mutta jos ainoa ajatus, joka päähäni mahtuu noususta laskeutumiseen, yhdeksän tunnin ajan, on "lento-onnettomuuden todennäköisyys on mitättömän pieni, lento-onnettomuuden todennäköisyys on mitättömän pieni", mantra alkaa menettää suuren osan vakuuttavuudestaan. Se on ongelma.
Ja juuri kun hetkeksi saa ajatuksensa irti lentopelosta, matkustamoon sytytetään turvavyövalo ja kuulutetaan ilmakuoppia. Jipii. Jytinää ja tärinää.
Kai minä vain olen lentänyt liian harvoin. En ole ehtinyt tottua.
Pelkoon ei varsinaisesti auta se, että lentokone lentää Lähi-Idän poikki. Onhan se tietysti rasistista, mutta kyllä tiedotusvälineet ovat saaneet aivopestyä minulle hyvin vahvat ja häiritsevät mielleyhtymät kun sanat Lähi-Itä ja lentokoneet esiintyvät samassa lauseessa.
En voi kuitenkaan kytätä vainoharhaisesti epäilyttävän näköisiä kanssamatkustajia, sillä he ovat kaikki sellaisia. Kyllä arabin erottaa intialaisesta minunkin elämänkokemuksellani, mutta erottaako vaikka pakistanilaisterroristia pohjoisintialaisesta bisnesmatkustajasta?
Vierustoveristakaan ei ole apua, vaikka hän onkin amerikkalainen. Hän nukkuu koko ajan, ilmeisesti koska lennon aikana Yhdysvalloissa on yö. Ja sitä paitsi hänkin näyttää terroristilta.
Kirjoittaminen vähän auttaa. Kun nappasin kynää ja paperia ja kirjoitin tätä tekstiä, se auttoi. Vaikka kirjoitinkin lähinnä lentopelosta. Ehkä sekin olisi auttanut, jos olisin voinut puhua jollekin ihmiselle aiheesta, mutta tuskinpa kukaan haluaa lentokoneessa kuunnella lyhyen kaljuuntuvan nuorenmiehen neuroottista manausta koneen putoamisesta.
Silloin kun uskallan, katson maailmaa koneen ikkunasta. Suomessa on metsää, Eurooppa on täynnä vihreitä laikkuja, Turkki täynnä hiekanruskeita laikkuja. Sitten tulee vuoria. Sitten tulee mustaa. Lentokoneen ikkunasta katsoen Intia on pimeä maa, jossa on siellä täällä valolaikkuja. Tuonne olen menossa, ajattelen. Jos selviän ensin tästä lennosta hengissä, ajattelen.
Minä vihaan lentämistä. Vihaan. Vihaan. Vihaan!
Mutta on maailma kuitenkin kaunis, varsinkin nousujen ja laskujen aikana. Kun maisemia katsoo lentokoneen ikkunasta puolen kilometrin korkeudella, sitä väistämättä miettii, mitä tuhlausta onkaan, että maailma on niin kaunis kulmasta, josta ihmistä ei ole tarkoitettu sitä näkemään. Ja sitten miettii, onko se todiste Jumalan olemassaolosta. Ja sitten miettii kuoleman jälkeistä elämää. Ja että alkaakohan se tässä heti kohta pian.
Mikään ei auta.
Mutta on tästä lamauttavasta pelosta kuitenkin se hyöty, ettei ehdi murehtia tulevaa puolta vuotta Intiassa. Toisaalta en ole ollenkaan varma, etteikö osa tästä lentopelostanikin olisi vain jonkinlainen defenssi, jolla alitajuntani yrittää peittää todellisia huoliani ja pelkojani. Jotenkin sain pari lähtöä edeltänyttäkin päivää vietettyä murehtien ja pohtien kaikenlaista ilman että oikeastaan hetkeäkään käytin Intiaa edes mielessäni.
Tai sitten sen Intiaan lähdön murehtimiseen ei vain ollut mitään syytä.
Vaikka toisaalta, näin maankamaralla sen itsekin uskoen, lento-onnettomuuteen joutumisen todennäköisyys on mitättömän pieni. Lentopelkoon ei ole mitään syytä.
