Haluan palmupuun alle.
Lojuttuani viisi päivää sängyssäni sain tarpeeksi. Täällä on tylsää. Tahdon pois. En halua enää hetkeäkään lojua moskiittoverkon alla peläten tuulettimen putoamista. En halua maata enää hetkeäkään tässä kirjoja lukien tai tekstejä kirjoittaen. Pois. Ulos.
Eilen tulin kotiin odottamaan lounasta, joka aina valmistuu satunnaiseen aikaan yhden ja kolmen välillä, kun ulko-ovella minua vastaan tuli aivan uskomaton savupilvi. Aivan kuin talossa ei olisi lainkaan savupiippua, mutta siitä huolimatta siellä pidetään avotulta. Aivan. Tulkitsin aivan oikein.
Istuin huoneessani urhoollisesti savusta välittämättä, ja yritin lukea kirjaani. Kääntelin tuuletinta sopiviin asentoihin että se mahdollisesti puhaltaisi savua poispäin. Mutta se oli taistelu jonka lopputulos oli jo ennalta selvä.
Kun päätä alkoi särkeä ja silmiä kirvellä, lähdin ulos. Halusin palmupuun alle.
Halusin jonkin oman paikan, oman rauhallisen paikan, jossa voisin lukea ja kirjoittaa ja vain istua. Näin sieluni silmin itseni istumassa joen rannassa palmupuun varjossa leppoisan tuulen leyhytellessä kasvojani. Päivän ohjelma oli valittu. Ja seuraavan päivän.
Etsin palmupuun ja istun sen alla.
Mutta valitettavasti Intia ei vaikuta olevan palmupuukulttuuri. Täällä ei näy missään ihmisiä vain istuskelemassa ja oleilemassa. Koko kaupungissa olen nähnyt ainoastaan yhden puun, jonka varjossa joskus istuskellaan, mutta yleensä sekin on vapaana. Se ei ole palmu, joten se ei kelpaa minulle.
Tai okei, en ole nirso. Ei sen pidä välttämättä olla palmupuu. Lähtiessäni kävelemään huomasin, etten edes tarkalleen ottaen tiedä, miten palmu määritellään. Ehkä minun pitäisi käydä netissä ottamassa asiasta selvää, etten vain istahda väärän puun alle.
Tärkeintä on kuitenkin rauha, oli puu mikä hyvänsä. Ei loputtomasti ihmisiä eikä loputtomasti ohimeluavaa liikennettä. Puu siis ei saa sijaita kaupungin keskustassa.
Pakkasin laukkuuni kaiken, mitä tarvitsee kun etsii palmupuuta. Aurinkolasit. On. Hattu. On. Kirja. On. Vihko ja kirjoitusvälineet. On. Vesipullo. On. Kamera. On. Vielä sateenvarjo varmuuden vuoksi kainaloon niin voin lähteä.
Ennen lähtöäni kysäisin vielä täällä pidempään asuneelta huonetoveriltani Eduardilta, mistä voisin löytää palmupuun.
"Ole varovainen", Eduard varoitti, "palmut voivat olla juonikkaita pirulaisia. Kerrankin ihan rauhallisesti vain kävelin sellaisen ohi, niin eikös se vain ottanut ja romauttanut kookospähkinän siihen ihan viereeni. Siinä jos olisin sattunut seisomaan suoraan alla niin olisi ollut tohtoritädeillä ompelemista."
Saatoin hieman värittää Eduardin lausuntoa kääntäessäni sitä englannista suomeen.
Kiitin häntä huolenpidosta, mutta sanoin, ettei minua pelota. Olen raavas uros, enkä minä pienestä tutise. Eilenkin join keitettyä vettäni, vaikka siellä polskutteli muurahainen. Minäpoika elän vaarallisesti ja riskit ovat minulle jokapäiväistä kaurapuuroa.
Kävellessäni käärin hihani kyynärvarteen osoittaakseni, etten pelkää edes ihon palamista. Niin minä olen kova jätkä.
Kävelin pääkatua etelään sata metriä, ja käännyin oikealle ensimmäisestä risteyksestä. En tiennyt mihin tie minut veisi, mutta näinhän saisin sen selville. Toivottavasti palmupuun alle.
Tiellä on hyväkuntoinen, ilmeisesti suhteellisen tuore sementtipäällyste, jonka kuivumista koirat eivät ole aikoinaan jaksaneet loppuun asti odottaa. Eivät kyllä kaikki ihmisetkään, mutta ilmeisesti nuo ihmisjäljen näköiset koukerot ovat jotain rakkaudentunnustuksia tai jotain.
Tai mistä minä tiedän, ehkä ne eivät ole edes kirjaimia. Ehkä ne koiranjäljen näköiset ovat. Kuka näistä intialaiskielistä tietää.
Palmupuu, palmupuu, missä olet.
Aloin miettiä, mitä oikein tiedän palmuista. En mitään. Kekkonen kiipesi joskus palmuun. Kuulemma. En ollut vielä syntynyt.
"Have you tasted a Good Life?", oletko maistanut Hyvää elämää, kysyy iso seinämaalaus. Seinässä on myös iso lehmän kuva, ja tarkennus, että Hyvä elämä on tuotemerkki lehmänmaidolle. No, onpa jäänyt Hyvä elämä kokeilematta. Ehkä vielä joskus.
Kävelemäni polku ei näytä kovin hyvältä palmuni löytämistä ajatellen. Kuljen selvästi asuinalueella, ja kaikki talot ovat korkeiden tiiliaitojen ympäröimiä. Yhdelläkään pihalla ei näyttäisi olevan sellaista palmua, jonka varjossa voisi kuvitella kenenkään istuvan. Ei taida olla muodissa.
Itse asiassa juuri missään ei näytä olevan juuri minkäänlaista varjoa. Kello oli jo puoli neljä iltapäivällä, joten aurinko ei ollut enää suoraan ylhäälläpäin, mutta kuitenkin korkeammalla kuin sitä olen koskaan tähänastisessa elämässäni nähnyt.
Kävellessäni eteenpäin aloin kaivata ylipäätään mitä hyvänsä varjoa. Kaikki nirsous on tiessään, nyt kelpaisi rakennuksen varjokin. Kunhan olisi vain jokin rauhallinen paikka, missä istua.
Asettelin hattua päässäni niin, että se suodattaa pahan auringon tiehensä paremmin. Hatun asetteluun voi jäädä koukkuun, huomaan. Koko loppukävelyni ajan heiluttelen hattuani eri asentoihin. Nyt minulla oli kuuma, ehkäpä se menisi ohi, jos heilautan hattua.
Toivottavasti vastaantulevat intialaiset pitivät minua vain kohteliaana eurooppalaisena, joka nosti hattua kaikille vastaantulijoille, olivat ne sitten ihmisiä, eläimiä tai pikkukiviä. Itse olisin pitänyt itseäni varmaan mielipuolena. Mutta toisaalta, minä tunnen itseni ja tiedän olevani mielipuoli.
Vastaani tuli kolme lehmää. Heiltä ei saa Hyvää elämää, sillä he taisivat kaikki olla poikalehmiä. Kävelin vain heidän ohitseen. Nostin hattua. Lehmät eivät reagoineet, vaikka he luultavasti pitivätkin minua mielipuolena. Lehmät ovat tarkkanäköisiä. Varmasti he huomasivat myös, kuinka rohkea olen. En pelännyt yhtään, vaikka yhdellä lehmistä oli terävät sarvet.
Aurinko kuitenkin alkoi vähän kerrassaan pelottaa minua. Sen palmupuun olisi parempi tulla pian vastaan. Näin riisipellon vieressä muutamia palmuja, mutta niiden alusta näytti enemmän yleiseltä kaatopaikalta kuin rauhalliselta istumapaikalta.
Riisipelloissa asuu paljon hyttysiä, muun muassa se hyttynen, joka levittää Japanin aivotulehdusta. Elämä ei ole mitään elämää, jos ei koko ajan elä veitsenterällä. Olen minä hurja mies. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Varjot sen kuin vain vähenivät. Saavuin joen rantaan, mutta siellä ei ollut yhtään puita. Siinä oli vain joitain ihmisiä, jotka katsovat pitkään saapumistani. Yritin välttää heidän katsekontaktiaan, etten joutuisi taas kertomaan mikä on nimeni ja maani, ja sijaistoimintona vaihdoin hattuni asentoa.
Nyt alkoi jo tuntua heikolta. Onneksi olin ottanut mukaani sen vesipullon. Vesi antaa aina energiaa. Join vettä.
En voi millään ymmärtää näitä paikallisia ihmisiä, jotka kaikki täällä kulkevat kantamatta mitään mukanaan. Olen moneen kertaan yrittänyt pakata itselleni niin vähän tavaraa mukaan kuin vain mahdollista, ja tarvitsen aina vähintään kaksi laukkua. Okei, ehkä voisin teoriassa jättää kameran kotiin, mutta kuten kaikki tietävät, kaikki kuvauksellinen tapahtuu juuri silloin kun kamera ei ole mukana.
En ottanut matkallani yhtään kuvaa. Olisin halunnut kuvata palmupuun, mutta en löytänyt sellaista.
Hups, taisin juuri pilata jännityskertomukseni loppuratkaisun. Anteeksi.
Tai tietysti löysin useampia satoja palmuja, kaikkiallahan niitä on. Minulla vain oli muitakin määritelmiä palmupuulleni. Sen alla piti olla hyvä istua, ja sen piti olla rauhallisessa ja mielellään kauniissa paikassa. Sellaista ei löytynyt.
Sen sijaan löysin jonkinlaisen kalastajien ... jonkin. En oikein osaa sanoa, mikä se oli. Sanavarasto puuttuu. Siellä oli kuitenkin kalastajien vehkeitä ja juttuja ja vähän niin kuin kalastussatama tai jotain se oli. Ranta ja vettä ja veneitä.
Joka tapauksessa aurinko alkoi ahdistaa minua niin kovasti, että kaivoin sateenvarjoni esille ja aloin käyttämään sitä aurinkovarjona. Sateenvarjoni lämpeni kovasti, ja aloin pelätä, että se saattaisi leimahtaa liekkeihin.
Silloin kun pelkään jotain, pelkoni ovat realistisia ja pohjautuvat tarkkoihin riskianalyyseihin ja elämänkokemukseen.
Veteni loppui. Onneksi joka paikassa on säännöllisin välimatkoin kauppoja, joten ostin lisää. Mies ei osannut englantia, mutta ymmärsi kun naputtelin vesipulloani. Lopuksi hän kysyi "What country", johon vastasin Finland, in Europe, mutta eipä se varmaan hänelle mitään kertonut. Kiitin pullosta ja jatkoin matkaani.
Toinenkin seinämaalaus peräänkuuluttaa Hyvää elämää. En ole maistanut vieläkään. Mutta voin sanoa, että päämäärätön yritykseni etsiä palmupuuta ei ole hyvää elämää. Se saattoi olla haave hyvästä, rentoutuneesta ja rauhallisesta elämästä joka minut sai etsimään palmuani, mutta kun sitä ei vain tunnu löytyvän. Ehkä ratkaisu sitten olisi se maito.
Kyykistyin hetkeksi talonmuurin varjoon ja join vettä. Päätäni alkoi särkeä.
Menin kotiin, heitin ylimääräisiä vaatteita pois ja tähtäsin tuulettimen suoraan itseäni kohti. Ah, vilpoista. Ehkä minun pitäisikin tuoda palmupuu tänne.
Mutta en luovuta. Vielä jonain päivänä minä sinut löydän, palmupuu.
Vaikka henki menisi. Onneksi olen rohkea.