Täällä on vapaaehtoisena eräs 27-vuotias nainen. Olen antanut itselleni kertoa, että hän on ollut kotimaassaan asianajaja, mutta hän sai tarpeekseen, irtisanoi itsensä ja tuli Kudapuraan auttamaan paikallisia lapsia. Kunnioitan suuresti hänen tekoaan. Uskallus keskeyttää alkava uraputki ja lähteä Intiaan ei ole mitenkään yleinen ominaisuus länsimaisissa ihmisissä. En kuitenkaan ole koskaan tavannut ihmistä, josta syntynyt ensivaikutelma olisi ollut yhtä kielteinen. Kun hänet olin nähnyt ensimmäiset viisi minuuttia, toivoin jo, että hän lähtisi kotimaahansa eikä tulisi koskaan takaisin. Kuultuani hänen tarinansa ja oltuani hänen kanssaan enemmän tekemisissä vihamielisyyteni on huomattavasti vähentynyt ja nyt suhtaudun häneen väliinpitämättömän ystävällisesti, niin kuin lähes kaikkiin muihinkin maailman ihmisiin. Ystäviä meistä ei kuitenkaan varmasti voi koskaan tulla, koska edelleenkin hänellä on ärsyttävin ja vastenmielisin nauru mitä kellään ikinä -- ja toisekseen meillä ei ole kunnolla yhteistä kieltä. Hän osaa englantia suunnilleen yhtä hyvin kuin minä hänen äidinkieltään. Osaan siitä alkeet, mutta sen pidemmälle en pääse.
Olen usein miettinyt sitä, millä perusteella minä seuraani valitsen. Lapsuustovereistani en muista, mutta tärkeää tietysti oli se, että he olivat kaikki poikia, ja että he eivät ainakaan vierastaneet tietokoneita, pienikokoinen nörtinalku kun olin. Siviilipalveluksen koulutusjakson vietin niiden nuorten miesten kanssa, jotka sattuivat ilmoittautumisjonossa seisomaan edellä ja takanani -- kaipa meitä sitten yhdisti se, että olimme sivareita. Ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt viimeiset pari vuotta elämästäni, tapasin toisiinsa liittymättömien yhteensattumien ketjuna, mutta varmasti sillä on ollut merkitystä, että he ovat kaikki kirjallisuudenopiskelijoita. Olen aina ajatellut, että kirjallisuudenopiskelijat ovat ihmiskunnan jalokiviä. Täällä ollessani päällimmäinen kriteeri on ollut kielitaito. Ennen kaikkea englannin kielen taito. Toinen kriteeri on kuin huomaamatta muodostunut iän mukaan, mutta toisaalta kielitaito ja ikä kulkevat aika pitkälle käsi kädessä. 24-vuotias on todennäköisemmin käyttänyt elämässään enemmän itselleen vieraita kieliä kuin 19-vuotias vasta lukionsa päättänyt.
Koska kielitaito on ollut ykköstekijä seuranvalinnassa, tuskin on yllättävää, että olen täällä viettänyt paljon aikaani FSL:n koordinaattorina toimivan 24-vuotiaan englantilaisen Alicen kanssa. Kun hänen kanssaan puhun englanniksi, ainakin voin olla varma, että kaikki kommunikaatiovaikeudet ovat minun syytäni. Natiivibritti on natiivibritti, vaikka hän olisikin menettänyt osan kielensä idiomaattisesta jouhevuudesta vietettyään kolme kuukautta kansainvälisten vapaaehtoisten seurassa Intiassa.
Olen täällä ollessani huomannut, etteivät yliopisto-opintoni ihan hukkaan ole menneet. Fonetiikan ja kielitieteiden opinnot ovat terästäneet korvani kuulemaan ja nauttimaan eri aksenttien ja puhetapojen nyansseista, ja olen monta kertaa nauranut itsekseni ällistyneenä kun jotkut täällä ovat pitäneet paksulla saksalaisaksentilla änkyttäviä ihmisiä natiivipuhujina. Eivätkö ihmiset muka pysty kuulemaan edes puhuuko ihminen sujuvasti vai ei? Ei kukaan minua kuitenkaan ole sentään äidinkielienglantilaisena pitänyt, mikä on heille kaikille kunniaksi.
Oli todella mielenkiintoista, kun juttelin ensimmäisen kerran pidempään Alicen kanssa. Sillä hän ei puhu enää brittienglantia, vaan hänkin puhuu niin kutsuttua "kansainvälistä englantia". Vaikka hänen äänteidensä sujuvuus toki on lyömätön ja puhe tulee töksähtelemättä ja ilman sanojen hakemiseen käytettäviä taukoja, hän käyttää epäidiomaattisia ja yksinkertaistettuja lauserakenteita siinä missä muutkin täällä. Kerran puhuessaan hän itsekin pysähtyi miettimään, että "I didn't get married" ei kuulostanut englannin vastineelta lauseelle "en ole mennyt naimisiin", mutta mitenkäs se nyt oikeasti menikään -- "I haven't got married"? Tyttöparka on unohtamassa äidinkieltään.
Suomalainen Verena oli helppo tunnistaa kun hänet ensi kerran tapasin -- ensin pidettyämme jonkin verran sähköpostitse yhteyttä ennen lähtöjämme. Istuimme vierekkäin FSL Indian Bangaloren toimistossa, ja epäröin pitkään olisiko se Verena vai ei. Olin edellisiltana tarkkaillut tyttöä ja hänen ryhtinsä, vaatetuksensa ja tapansa kävellä vastasivat yhtä mahdollisuutta siitä, millainen ne sähköpostiviestit kirjoittanut tyttö voisi olla (varsinkin kun olin luonnollisesti tehnyt taustagoogletuksen) -- ja lisäksi hän oli illalla sanonut kovaan ääneen "Verena" selvästi suomalaisittain, oletettavasti oven läpi kysyttyyn kysymykseen "kuka siellä?" Luonteeltani epävarmana ihmisenä en kuitenkaan uskaltanut olla varma hänen identiteetistä ennen kuin hän aukaisi suunsa. Suomalainen aksentti. "Hyvää päivää", sanoin, suomeksi.
Kirjoitin siitä Verenalle ennen tänne tuloa ja olen sen varmasti useimmille muillekin ihmisille Suomessa sanonut, mutta suurin pelkoni tänne lähtiessä oli se, että unohtaisin äidinkieleni. Isänmaallinen en ole missään tapauksessa -- jos joku tarjoaisi Suomesta 40 hopearahaa antaisin 20 rahaa vaihtorahana takaisin -- enkä suomalaisista kansana ole oikein koskaan pitänyt, mutta äidinkieltäni rakastan yli kaiken. Ainoa linkki täällä Kundapurassa suureen rakkauteeni on kuitenkin Verena, joka asuu ja työskentelee ties missä kaukana ja jota täällä tuskin tapaan kuin korkeintaan sattumalta silloin tällöin. Ostin kyllä lisäksi juuri ennen lähtöäni matkaani suomenkielisen kirjan -- tosin sekin käännöskirjallisuutta -- ja yritän olla Suomen ihmisiin reaaliaikaisessa yhteydessä netitse, mutta se on vähän, kovin vähän. Puhun englanniksi, ajattelen englanniksi, rakennan pilvilinnoja englanniksi.
Lauseeni pysähtyvät paperille töksähtäen, kun huomaan unohtaneeni suomenkielisiä sanoja. Kirjoitan itseäni umpikujaan, kun luontaisesti lähden seuraamaan englannin lauserakenteita. Tekstejäni lukiessa on vaikea uskoa, että vasta viime keväänä tankkasin suomen kielenhuollon selkäytimeeni työskennellessäni äidinkielen opettajana Puolangan yläasteella.
Minä olen ollut täällä vasta kaksi viikkoa. Kunhan useamman kuukauden täällä oltuani palaan Suomeen, olen vielä kuin isoveljeni Tommi kun hän 18-vuotiaana palasi vaihtovuodeltaan Yhdysvalloista. Nauran edelleen sitä kertaa kun hän vakavissaan, ilman mitään ironiaa tai muuta tahallista kielellä leikittelyä, sanoi "kauppa on juossut ulos korteista".
Eli nauttikaa näistä kirjoituksista nyt kun vielä vähän aikaa edes jonkin verran voitte; ennen pitkää näistä tulee läpipääsemätöntä englantilaissuomalaista nonsenseä, jotka eivät aukea enää kirjoittajalleenkaan sen jälkeen kun saan taas jotain kautta kosketuksen suomenkielisyyteeni.