"Store in a cool and dry place", lukee lääkepakkauksen kyljessä.
Just joo.
Näin monsuunisateiden riehuessa jostain saattaa yöllä tilapäisesti löytääkin jonkin paikan, jonka lämpötila laskee peräti 20 asteeseen, mutta kyllä sielläkin ilmankosteus on lähempänä sataa kuin viittäkymmentä prosenttia. Viileä ja kuiva paikka on enemmän jotain länsimaisten lääkeyhtiöiden fantasiaa kuin eteläintialaista todellisuutta.
Sairastuin. Näiden kahden viikon aikana mitä olen Karnatakassa viettänyt, olen ollut vähintään yhtä paljon milloin minkäkin taudin kynsissä kuin terveenäkin. Toin Suomesta ensin mukanani jonkin flunssan, sitten ripuloin, ja nyt nappasin jonkin paikallisen taudin.
Jotenkin taudit tuntuvat aina olevan pahempia matkustaessa. Oltuani kaksi viikkoa Unkarissa sain pahimman vatsataudin ja flunssan risteytyksen mistä olen koskaan kärsinyt -- ruumiinlämpöni kohosi 39 asteeseen ja vatsaani kivisti useita päiviä. Ja se ei ollut turistiripuli, sillä paikalliset potivat samoja oireita.
Viime perjantaiaamuna heräsin siihen, että yskiskelin keuhkojeni pohjasta. Minulla oli sellainen kokovartaloyskä, johon kaikki yläruumiin lihakset aktiivisesti osallistuvat. Se oli harmillista, mutta sen kanssa pystyi elämään.
Ikäväksi oloni muuttui, kun minua alkoi iltapäivällä heikottaa toden teolla. Heikko pulssi naputti sataakahtakymmentä ja asennon vaihtaminen sai minut joka kerta lähestulkoon pyörtymään. Olo oli heikko ja ennenkaikkea outo. Siinä vaiheessa kun kuume alkoi nousta oloni normalisoitui: tämä olotila sentään oli ihan tavallinen, tältä minusta tuntuu aina sairaana.
Minun ongelmani sairastajana on aina ollut se, että jos minä sairastan, minä otan taudistani kaiken irti. On ihmisiä, joita flunssat eivät paljoa hidasta, vaan he vielä lähes 39 asteen kuumeessa paahtavat menemään kuin normaalikuntoisina. Mutta minäpoika kaadun vuoteen omaksi jokaisesta pienestä flunssapöpöstä, joka kohdalle sattuu.
Sanoivat, että mene poikaparka lääkäriin, tiedä minkä kuolemantaudin olet napannut. Menin. "Se puhuu paljon, mutta hoitaa hyvin", evästivät FSL:n koordinaattorit viedessään minut lääkärin pakeille. Mies olikin kyllä puhelias, mutta minä olin kaikkea muuta. Niin mielelläni kuin olisin kertonut hänellekin, että kyllä, Suomessa on kylmä, ja että kyllä, täällä on ihan liian kuumaa ja kosteaa minulle, tyydyin lähinnä mumisemaan onomatopoeettisia äännähdyksiä.
Lääkärikäynti maksoi 30 rupia (n. 50 snt) ja hänen määräämänsä lääkkeet 90 rupia (vajaa 2 euroa). En taida viitsiä lähettää laskua vakuutusyhtiölle.
Unohdettuani maksaa lääkärille käynnistäni -- onneksi oppaanani mukana ollut japanitar Makiko oli valppaana ja ottanut jopa lompakkonsa mukaan -- jatkoin matkaani apteekkiin. Apteekki vaikutti luotettavalta ja ammattitaitoiselta ja hyvältä, vaikka standardit tietysti ovatkin vähän erit kuin suomalaisista apteekeista puhuttaessa. Reseptilääkkeitäni he etsiskelivät varttitunnin sekalaisista laatikoista joita he kaivelivat seiniä reunustavista kaapeista, ja kaikki käyttöohjeet annettiin suullisesti. Mitään pahvisia pakkauksia lääkelevyillä ei tietenkään ollut, ja 15 tabletin parasetamolilevystä he leikkasivat minulle annettavaksi lääkärin määräämät kuusi pilleriä. Heille jäänyt osa oli se, jossa lukee mitä tabletit sisältävät, mutta onneksi saamassani osassa sentään lukee viimeinen käyttöpäivä ja lääkkeen maksimihinta. Ja hologrammi, joka vahvistaa että lääke on aito Glaxo-Smith-Klinen Crocin.
Perjantai-illan ja lauantain makasin sitten sängyssäni korkeassa kuumeessa päänsärystä kärsien ja epämiellyttäviä yskänkohtauksia saaden, mutta sunnuntaina puolin päivin tilani alkoi hiljalleen normalisoitua. Mitä nyt edelleenkin yskin ja niiskutan koko ajan ja olo on yleisesti heikko, mutta olen jo melko optimistinen sen suhteen, että tamä tauti ei sittenkään ehkä ole kuolemaksi.
Kun orientaatioviikon aikana meiltä vapaaehtoisilta luodattiin pelkoja ja odotuksia, eräs lukuisista lukion jälkeistä välivuottaan Kundapurassa viettävistä saksalaisista sanoi, että hän pelkää koti-ikävää. Ja että hän pelkää sairastumista. Ei sairastumista mihinkään malariaan tai Japanin aivotulehdukseen, vaan sairastumista ihan tavalliseen flunssaan. Koska flunssatoipilaana koti-ikävä on vahvimmillaan.
Ja kyllä, kun makasin moskiittoverkon sisällä katsellen ylläni huojuvaa kattotuuletinta ja mietin, onko ihoni nihkeys seurausta hikoilusta vai tiivistyneestä ilmankosteudesta, minä kaipasin johonkin tuttuun ja turvalliseen. Kaipasin suomalaiskansallista omaa rauhaa, ja ennen kaikkea omaa huonetta. Huonetta, jossa ei nuku kahta muuta vapaaehtoista ja yhtä miespalvelijaa. Huonetta, jossa satunnaiset ja lukuisat ihmiset eivät käy ripustamassa pyykkiään tai salakuuntelemassa alakerran puheluita toisesta puhelimesta. Huonetta, jossa lyhyt tuntemattoman ikäinen naispalvelija ei käy toistuvasti kaivelemassa laukkuaan koko ajan itsekseen puhuen kuin Sormusten herran Klonkku. Huonetta, jonka nurkassa olevalla alttarilla ei käydä parin tunnin välein sytyttämässä pahanhajuisia suitsukkeita ja kilisyttämässä kelloja.
Kaipasin vapautta käydä ruokakaapilla kun minulla on nälkä. Kaipasin mahdollisuutta lämpimään suihkuun. Kaipasin vessapaperia.
En tiedä, oliko tautini Unkarissakaan sittenkään mitenkään pahempi kuin mikään, mitä olen Suomessa sairastanut -- kaksi viikkoa maahantulon jälkeen on vain väärä hetki sairastaa. Paha olo yhdistyy henkiseen hämmennykseen ja kun mikään ei ole tuttua ja turvallista, tauditkin tuntuvat pahemmilta.
Kiitos kuitenkin isäntäperheelleni. He ovat olleet sairasteluni ajan hyvin huomaavaisia ja ystävällisiä, ja kaikki heidän kielitaidostaan riippumatta ovat kyselleet vointiani. Jopa se tuntemattoman ikäinen naispalvelija, jonka ainoa kieli on paikallinen kannadan murre.
Ja he antoivat minulle mahdollisuuden jopa peseytyä lämpimässä vedessä.