Tämä on tarina väärästä kokemuksesta väärään aikaan. Tai mielenkiintoisesta kokemuksesta, mutta vain väärään aikaan.
Se kuitenkin alkaa oikealla kokemuksella oikeaan aikaan.
Siitä asti kun lopulta hyväksyin, että todellakin olen lähdössä jo viikon päästä (joka tapahtui melko tarkkaan sillä hetkellä kun kirjoitin tänne edellisen tekstini), täällä olo on vain ärsyttänyt minua. Kuin kiusalla minun pitää vielä matkustaa ja järjestää matkustustani ja kokea ihmisiä, asioita ja paikkoja -- kun kuitenkin samaan aikaan koko ajan tiedostan että nämä ovat vain viimeisen encoren viimeisiä nuotteja, ja vaikka kuinka taputtaisin ja huutaisin rytmikkäästä I want more, I want more, show on silti päättynyt ja sekä esiintyjien että yleisön on aika levätä.
Oikeasti haluaisin nyt vain hypätä siihen koneeseen ja lennähtää takaisin Suomeen; ihan vain että pääsisin siitä yli, ilman tätä viimeisen viikon ikävää, levottomuutta, odotusta. Sillä juuri nyt minusta täällä tuntuu lähinnä kuin olisin hiljaa vetämässä laastaria karvaisesta sisäreidestäni samalla ripotellen suolaa arpeen jota kaivan ruosteisella soppakauhalla auki.
Jos täällä kerran pitää olla, niin haluaisin vain istuskella rauhassa leppeästä tuulesta ja kauniista maisemasta nauttien, vastapuristettu ananasmehu kädessäni (mielellään ilman vettä, jäätä ja sokeria, mutta länsimaisten turistialueiden ulkopuolella sellaisen löytäminen on lähes mahdotonta).
Tarinani siis alkaakin kahdeksantuntisella jokiristeilyllä halki Keralan maagisten vesistöjen, palmumetsien lipuessa hiljalleen ohitseni, jokikylien intialaislasten vilkuttaessa meille turisteille; kun itse vain katselen kaunista maailmaa ja sen saastuneita vesiä, hengitän raikasta ilmaa ja ihmettelen kuinka Intiakin voi olla näin hiljainen (PUT!PUT!PUT!PUT!! huutaa laivan perämoottori ihan vain muistuttaakseen siitä että hiljaisuudellakin on aste-eroja).
Koko päivän saan rauhassa vain istuskella, katsella, lukea kirjaa, ja vaihtaa pari sanaa hollantilaisen kanssamatkustajan kanssa siitä kuinka jokivarren maisemat muistuttavat Alankomaita ("Ihan oikeasti. Jos vaihdat palmut eurooppalaisiin puihin ja vaihdat ihmisten värityksen ja vaatetuksen, tämä olisi 1:1 Hollanti.")
Käytin miesparkaa sitten hyväkseni ja vuodatin hänelle terapeuttisesti Suomi-ahdistustani ja elämänmuutostuskaa. Loppumatkan aikana hän ei enää puhunut minulle.
Vene lipui myös "Äiti Amman" ashramin ohitse, ja jokseenkin yllättyneenä katselin noita keskellä ei-mitään kohoavia 15-kerroksisia punaisia kerrostaloja.
Amma on tietysti muutenkin vainonnut minua koko kolmikuukautisen matkani ajan: Suuret julisteet tervehtivät minua Punessa, Hyderabadissa ja Chennaissa, joissa Matha Amritha Ananda Mayi Devi hymyili leppeän rakastavaa hymyään, mainostamassa hänen vierailuaan kaupunkien suurimmille stadioineille halaamaan kaikkia jotka vain paikalle saapuvat. Ja Mumbaissa tapasin miehen joka kuultuaan että olen suomalainen kysyi ensimmäisenä olenko matkalla Äiti Amman ashramiin, "kun sinnehän kaikki suomalaiset aina menevät".
Ja vaikken tähän stereotyyppiin enää koskaan sittemmin törmännytkään, niin kyllähän Amman ashramin mainoslehtinen pitää sisällään Riitta Uosukaisen kasvot ja hänen sitaattinsa Amman rakkauden ylikansallisesta yleiskulttuurisesta sanomasta.
Vaikka taannoinen ensikosketukseni Äitiin olikin Ilta-Sanomien ksenofobinen ja naiivi närkästys kun Tanja silloinen Karpela entinen Vienonen nykyinen Saarela oli ashramissa vieraillut, niin nyt täällä oltuani, Ammasta enemmän kuultuani, hänen kuviaan jokaisen keralalaisravintojan ja hotellin seinillä katseltuani (ei sittenkään pelkkä export guru), mielikuvani on syventynyt ja muuttunut paremmaksi.
Olisin mielelläni ashramiin pysähtynyt -- mutta valitettavasti jäljellä olevien päivien minuuttiaikataulu ei antanut myöten sinne jäämiselle.
Ehkä olisi kuitenkin pitänyt jäädä. Kuulemma itse Ammakin oli siellä hetkellisesti käymässä maailmankiertueidensa lomassa.
Alappuzhassa (Alleppeyssä -- sillä kuten Suomen kulttuuriministeri Intian kaupungitkin tykkäävät vaihdella nimiään) jouduin lopulta rantautumaan kelluvasta haaveunestani -- ja katso: kuten tavallista, kaupungin majatalojen helvetinkoirat syöksyivät kaikki kerralla kimppuuni, raadellen minua kukin omaan suuntaansa.
Yksi heistä vetäisi hihastaan majoitusliikkeentarjoajien voittamattoman bravuurin ("minä omistan tämän paikan; katso, vertaa henkilökorttiani hotellin nimeen"), joten koska en jaksanut enää kuunnella loppuja viittä tarjokasta heiluttelin päätäni okein merkiksi ja hyppäsin hänen tarjoamaansa riksaan (ilmaiseksi!!).
Hänen kotimajoituksensa osoittautui lopulta yhdeksi tähänastisen matkani suurimmista pettymyksistä -- mutta ensisijaisesti siksi että sen ensivaikutelma oli niin hyvä. Talon omistaja oli alusta asti todella ystävällinen, sosiaalinen, keskustelunhaluinen ja -taitoinen -- selkeästi euroturistisuuntautunut (hän pukeutuikin turistivaatteisiin kuin europaanit Intiassa) -- ja avulias, ja kaikkea muuta periaatteessa hienoa, hyvää ja toivottavaa -- jos vain olisin itse ollut yhtä sosiaalisella tuulella.
Mies tarjosi minulle 150 rupiilla aivan uskomattoman tilavaa, kaksihuoneista asuntoa, jossa oli ihan oikeita, ei-muovisia huonekaluja, mielenkiintoinen kirjavalikoima pöydällä (joskin suurelta osin Intian katukauppiaiden lukukevotonta piraattilaatua), ja seinillä rokokoohenkisiä antiikinmyyttejä. Illan pimeydessä ihastelin myös talon laajaa puutarhaa, sen keskellä nousevaa puumajaa ja varjoisia riippumattoja -- joten totta kai sanoin kyllä kun hän kysyi haluanko ottaa huoneen.
Ainoa äkillinen puute oli se, että vessassa ei ollut ämpäriä -- mutta eivätpä huonetta kansoittavat länsituristit sellaista kai useimmiten kaipaakaan, ajattelin, ja joka tapauksessa asiasta kysäistyäni hän pikaisesti toimitti huoneeseen ämpärin vaatteiden pesemiseen.
Asettauduin huoneeseeni, astelin sitä edestakaisin sopeutuakseni sen feng-shuihin, ja lueskelin hetkisen pöydällä lojunutta Saatanallisia säkeitä. En löytänyt pikaisella silmäyksellä siitä mitään mikä olisi oikeuttanut Rushdien kirjastaan saaman taannoisen fatwan -- mutta mitäpä minä, vääräuskoinen koira, pakana harhaoppinen, olen pätevä mistään sanomaan.
Ajattelin siinä kirja kädessäni kuitenkin hetkisen Varkalan hotellin pöydällä lojunutta vuoden vanhaa Timea, johon mustekynä oli rastinut George W. Bushin kasvot ja kirjoittanut NO = USA NO = WAR Condoleezza Ricen otsaan -- ja Iranin fanaattisen antisemitistipresidentti Mahmoud Ahmadinejadin viereen oli kirjoitettu isolla Super man! Best Man!
Ja minä ajattelin että no huh huh.
Sitten huomasin että minulla on nälkä. Kysäisin majatalon omistajalta josko jossain lähettyvillä olisi ravintola, ja hänen tarjouduttuaan tilaamaan ruuat talolle sanoin kiitos ei, kyllä minä kahdeksan tunnin veneessä istumisen jälkeen ihan kernaasti kävelisin. Mies alkoi ensin neuvoa tietä, mutta sitten hän tuli toisiin aatoksiin ja pyysi palvelijaansa saattamaan minut syömään.
Ja ihan hyvä niin.
Matka alkoi sadalla metrillä talojen välissä pujottelevaa hiekkapolkua, jatkui parilla askeleella ojan pohjaa pitkin, siirtyi toiseksi sadaksi metriksi kulkemaan kanavanvartta, jonka jälkeen kanava ylitettiin huteraa, kolisevaa ja muljahtelevaa rikkinäisistä betonilaatoista tehtyä siltaa pitkin, ja jatkoimme, minä ja oppaani, kapeaa käytävää asuinrakennusten muurien välissä. Alue oli pimeä ja täysin valoton -- tähtitaivas loisti kirkkaana ja etäisetkin tähdet näkyivät -- joten jouduin valaisemaan askeleitani kännykälläni etten kompastunut polulle viiden metrin välein piilotettuihin porraksiin (mutta onneksi myös oppani aina pysähtyi niiden kohdalle varoittaakseen minua ansasta).
Lopulta, vielä monen monituisen satunnaisen risteyksen jälkeen putkahdimme isolle tielle kahden tienvarren kauppakojun välistä.
Kävelyreissu oli mukava ja elävästi muistutti minua taas kerran siitä kuinka miljoonat intialaiset asuvat kapeissa, käsittämättömissä sokkeloissa jotka saattavat Venetsiankin häpeään -- mutta yhtä kaikki minun oli myös todettava että jos tämä puolen kilometrin puikkelehtiminen on todellakin paras tie lähimpään ravintolaan, ruokailu kotimajoituksen tienoilla tulee muodostumaan ongelmaksi.
Tähtitaivas joka tapauksessa oli niin kaunis kuin ainoastaan tähtitaivas kykenee olemaan.
Palasin huoneelleni samaa reittiä, edelleen palvelijan perässä, ja löysin isäntäni istumassa talon sotkuisella kuistilla talon kahden muun länsimaisen vieraan kanssa. Heidän edessään oli kaksi litran vesipullollista paikallista palmuviinaa, toddy kuten se ainakin englanniksi kirjoitetaan, jota amerikkalainen ja englantilainen vieras siemailivat ja maistelivat hiljakseen (kukaan ei puhunut mitään), ja isäntä veti sitä lasillisen nielaisulla litran kahteenkymmeneen minuuttiin. Juoma ei ilmeisesti mitenkään erityisen vahvaa ole -- keskioluttasoa --mutta ei isäntämme mitenkään juomatavoiltaan nautiskelijalta vaikuttanut.
Istuin heidän seurassaan hetkisen, ja kun en yrityksistäni huolimatta saanut ihmisiä keskustelemaan toivotin heille hyvät yöt ja siirryin sisätiloihin.
Sängylläni oli kissanpentu. Se oli jotain uutta ja ennen kokematonta Intiani yömajoissa, ja ihmettelin kiivaasti mistä se oli siihen tupsahtanut. Otin pienen olennon syliini ja kannoin ulos, nyt ääneenkin ihmetellen mitä kautta se on sisälle päässyt. Isäntämme sanoi että kissojen tiet ovat arvaamattomat -- mutta huomattuani olohuoneeni ikkunoiden olevan auki arvoitus oli ratkaistu.
Mutta kun ikkunoita sulkiessani huomasin että yksi ikkunalasi puuttui kokonaan, totesin että jos kissa haluaa sisään niin sitten se vain tulee.
Hyttysten sisäänpääsy minua joka tapauksesa enemmän harmitti kuin söpön parikuukautisen pikkukissan.
Menin nukkumaan tuulettimen rahistessa, mylviessä ja ulistessa yläpuolellani; mutta Intian tuulettimiin jo tottuneena kykenin vain nauttimaan alueen muusta, suhteellisesta hiljaisuudesta.
Aamulla olisin sitten halunnut pestä pyykkiäni, mutta vettä saaviin laskiessani ymmärsin heti miksi vessassa ei ollut vakiona ämpäreitä: veden koostumus ja väritys oli, miten sen sanoisin, ei-niin-luottamusta herättävää. Olin jokseenkin varma että vaatteiden pesu tuolla vedellä olisi ennemmin vain liannut niitä entisestään.
Aamun valjetessa muutenkin talon edellisiltainen rauhallinen levollisuus oli haihtunut ja talo näytti ihan vain Intialta: hoitamaton puutarha -- täynnä jätekasoja, hajuja ja ränsistyneitä talonosia. Talon seinät olivat rapistuneet, tummentuneet, homehtuneet, ja kaikkialla oli likaista ja sotkuista.
Päivänvalossa yömajani näytti siltä kuin se olisi vielä pari vuotta sitten saattanut olla hyvinkin hurmaava, mutta sittemmin iskenyt väliinpitämättömyys on päästänyt kaiken loiston menneeksi loistoksi.
Ja olin talolla yksin. Olin yksin alappuzhalaisen asuinalueen keskelle upotetulla talolla, josta en osannut pois ja josta en tiennyt edes mihin suuntaan yrittää pois. Ruokaa ei ollut missään, ainoa saatavissa oleva vesi oli mustanruskeaa, ja ulospääsystä ei ollut tietoa -- ja kellon nakuttaessa eteenpäin ketään ei vain kuulunut.
Nälkäni yltyessä talon syrjäisyys alkoi ärsyttää minua suuresti ja vankila-vertauskuvat alkoivat muodostumaan päässäni vahvoina (ehkä osittain pöydällä selailemani Papillonin vuoksi) -- ja lopulta tunteja isäntää odoteltuani heitin laukut selkääni ja satunnaiseen suuntaan sinnikkäästi kävelemällä etsin itselleni tien, riksan, ja rautatieaseman.
En jättänyt mitään lappua lähdöstäni, mutta eiköhän mies huomannut minun lähteneen ilmankin. Muistaakseni maksoin kuitenkin edellisiltana.
Rautatieasemalla Ernakulamin-juna oli juuri lähdössä, joten ruokailuni lykkääntyin vielä kahdella tunnilla lisää.
Mutta junan ikkunasta maisemia katsellessani olin taas ihan tyytyväinen. Epätavallisen tilava junamatka (kaikille oli istumapaikka!!) oli rauhallinen ja omalla tavalla arkisen tavallinen: se oli taas sitä rentoutunutta kokemuksettomuutta jota tässä lähtöönvalmistautumisessani kaipasin.
Ainakin paljon enemmän kuin syrjäiseksi vankilaksi osoittautunut monin toisin tavoin hurmaava kotimajoitus.
Ernakulamin asemalla junasta noustuani, ylitettyäni raiteet ylikulkusillalla, ohitettuani ravintolan josta silloin viikko sitten ostin heidän kanssaan tuorepuristettua appelsiinimehua -- ymmärsin yhtäkkiä matkani päättyneen. Olin palannut Ernakulamiin.
Huomenna palaisin Mangaloreen, ylihuomenna Kundapuraan, sieltä Bangaloreen -- ja lopulta Helsinkiin.
Paluumatkani oli alkanut.