Paluu tuntuu oudoista oudoimmalta.
Siihen on enää yhdeksän päivää.
Outous korostuu sillä, että en voi valmistautua lähtemiseen kunnolla. En voi pysähtyä tänne katsomaan kaikkea sitä Intiaa jossa olen puoli vuotta ollut, sanoa sille hyvästejä ja lirauttaa kyyneltä poskipäältäni partani tyveen. Koska minä edelleen, koko ajan, vain kerään uusia kokemuksia.
Joskus pari vuotta sitten minulla ja ystävilläni oli vähän aikaa tapa istua joka päivä pöydän ääressä ja miettiä, mitä tein tänään ensimmäistä kertaa elämässäni. Joka päivälle aina löytyi jotain uutta; ne saattoivat olla mitä mitättömimpiä asioita, kuten ennen kokeilemattoman oven aukaisu, uuden tuntemattoman ihmisen tervehtiminen yliopiston ruokalassa, yksikseen puhuminen vesisateessa -- mitä vain. Intiassa matkustaessa tuollaista listaa on hyvin vaikea pitää: Tällä jokaista päivää yhdistää ensisijaisesti niiden tarjoamien tekojen ja paikkojen uutuus. Olkoonkin että uusi alkaa näkyä enää nyansseissa: uusi hotelli (samannäköinen kuin ne kaikki aiemmatkin) uusi ravintola (sama ruokalista kuin kaikkialla Etelä-Intiassa) uusi kaupunki (saastunut, likainen, meluisa -- kuten ne kaikki).
Mutta nyt, yhdeksän päivää ennen paluutani, luen pankin seinältä kyltin, nauraen, jossa lukee: "Tuliaseiden tuominen pankin tiloihin on ehdottomasti kiellettyä, kuten myös kaikkien muiden välineiden joilla voi vahingoittaa ihmistä. Tämä kielto ei kuitenkaan kiellä sikhejä kantamasta kirpaneitaan pankin tiloissa." Kirpan on ilmeisesti sikhien kantama miekka. Se on todella, todella pelottavan näköinen ase, jos sattuu törmäämään kahteenkymmeneen sikhiin perinnepuvuissaan yöjunan kapeilla pimeillä käytävillä. Mutta samalla hetkellä kun luen tämän, samalla hetkellä kun taas koen jotain uutta (vaikka se nyt onkin vain uuden hauskan tekstin lukeminen pankin seinältä), joka ainoalla hetkellä teen myös asioita joiden tiedän olevan viimeinen kerta. Ei ehkä viimeinen koskaan -- mutta viimeinen pitkään pitkään aikaan.
Milloin seuraavan kerran syön masala dosan? Milloin seuraavan kerran istun internetkahvilan nurkassa, jossa toisella seinällä on kirkkaanvärinen pastilli-Jeesus sormi pystyssä, toisella iloinen, pinkki Ganesha torahammas kärsässään? Milloin seuraavan kerran istun juna-asemalla odottamassa, odottamassa, odottamassa, odottamassa, myöhästynyttä junaa joka ei tunnu koskaan tulevan? Milloin seuraavan kerran hyppään rinkka selässä liikkuvaan junaan ja yritän jotenkin mahtua ylitäyteen vaunuun? Milloin seuraavan kerran yskin ruskeaa limaa ja pyyhin otsaltani saasteiden mustuttamaa mustaa hikeä?
Ei niin että välttämättä haluaisin kaikkia listaamistani asioista koskaan enää kokea. Mutta ajatus siitä, että niitä ei koskaan enää kokisi tuntuu oudolta. Intiakin on muuttumassa niin kovaa vauhtia, että voi olla että hyvinkin jo viiden vuoden päästä junamatkat ovat sekä aikataulussa että turvallisia ja mukavia.
Pitkin reissuani olen usein seissyt peilin edessä. Monesti seisoessani ruuhkaisessa junassa, viidentoista miehen puristuksissa, ahdistuskohtausta pääni sisällä kymmeneen laskien poistaen, olen vain tuijottanut ovensuun käsienpesualtaan likaisesta peilistä tyhjää matkamiehen tuijotustani; olen seurannut junan ovesta puhaltavan tuulen tuivertavan kaljuuntuvaa päätäni entistä sekaisemmaksi ja sekaisemmaksi. Jotenkin se näky, se ahdistunut tyhjä katse, junan eteisen harmaa sävytys, viereisistä vessoista leijaileva vanhan virtsan haju -- jotenkin se on kasvanut matkani symboliksi.
Kyllä matkustaminenkin ihan työstä käy.
Mutta tällä kertaa seisoin peilin edessä, ilman paitaa, ihastellen kuinka täydellisen lihakseton miehen keskivartalo voikaan olla. Vilkuttelin peilikuvalle hetkisen ja vastaanottelin lähettämiäni lentosuukkoja, kunnes peiliä hyväillessäni huomasin että minulla on keskivartalossani harvinaisen selkeärajainen auringon piirtämä paita. Minulla todellakin on ihan oikea aito rusketus, mutta ainoastaan käsissä, naamassa ja kaula-aukossa. Vähänkö näytän juntilta. Taitaa olla parempi olla kuljeskelematta Suomen lopputalvessa ilman paitaa.
Minulla on jokseenkin kovia mielialavaihteluita paluuni suhteen. Tunti tunnilta heittelehdin laidasta laitaan, joka toinen tunti haluten jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi, pysyä mahdollisimman kaukana koko typerästä Suomesta ja kaikesta mikä siihen liittyy, ja joka toinen tunti miettien että johan tämä alkaa riittää; Suomi on paljon parempi paikka. Että jos lentokone nyt seisoisi tuossa vieressä niin hyppäisin mielihyvin sisään ja jättäisin jäljellä olevat yhdeksän päivää ihan suosiolla käyttämättä. Tällainen mielialojen heittely on hallinnut ajatuksiani jo pari viikkoa -- ja vaikka puolet ajasta todellakin mietin etten haluaisi millään lähteä täältä pois, ehkä mielialavaihteluiden olemassaolo itsessään kuitenkin kertoo että kaipa täältä on ihan hyvä poistua.
Ja joka tapauksessa matkustelu alkaa väsyttää; eli vaikka jäisinkin tänne, niin joku paikka pitäisi löytää jonne voisin pysähtyä kuukaudeksi pariksi.
Kun tulen Suomeen, lyön pään tyynyyn ja nukun kevääseen asti.
Mutta aikataulun vedellessä viimeisiä kalenterisivujaan, olen yllättäen pitkästä aikaa taas kerran sellaisessa tilanteessa että minulla on matkasuunnitelma, jota aikomukseni on jopa ihan oikeasti noudattaa. Viimeiset kaksi kuukautta olen matkustellut melkolailla improvisoiden, ja viimeisen kuukauden olen rikkonut tekemääni suunnitelmaa joka ainoa kerta kun olen linja-auto- tai rautatieasemalla kulkuneuvoon noussut. Eli jos olette ihmetelleet miksen ole julkaissut täällä enää ensimmäisen matkaviestini jälkeen minkäänlaista matkasuunnitelmaa, niin se johtuu vain siitä että sellaista ei ole ollut.
Mutta nyt: Maanantain, tiistain ja keskiviikon matkustelen hiljakseen pohjoiseen Kochia kohti, muutamaan kaupunkiin pysähtyen ja Keralan vesistöissä veneillen; ja sitten torstain ja perjantain välisenä yönä hyppään Kochissa junaan joka puksuttaa yön aikana Mangaloreen. Mangaloresta menen linja-autolla Kapuun, jonne minun pitää palauttaa sieltä mukaani marraskuussa nappaama vihkonen -- ja samana iltana tarkoitukseni olisi myös olla taas Kundapurassa. Siellä hyvästelen tuttuja katuja ja taloja ja ehkä joitain ihmisiäkin parin päivän ajan, kunnes matkustanen Bangaloreen maanantain ja tiistain välisenä yönä...
Ja lentokone lähtee torstaina 22. helmikuuta aamuyöstä.