Löysin maailman kauneimman paikan.
Tai en ole varma. Ehkä Munnar on liiankin kaunis. Se ei tunnu enää uskottavalta. Munnar on kuin rajattoman budjetin saaneen Hollywood-lavastajan fantasiatyylitelmä: liian täydellinen ollakseen totta. Olen nipistellyt itseäni pitkin päivää, joten unta tämä ei ole -- mutta ehkä söin epähuomiossa jonkin niistä joka toisen vastaantulijan Kodaikanalissa tarjoamista "magic mushroomeista", ja nyt matkani ei enää olekaan travel vaan trip.
Joka tapauksessa tämän voin sanoa: teeviljelmät ovat uskomattoman kauniita -- olivat ne sitten hallusinaatiotani tai totta. Munnarin pehmeästi kumpuilevilla mäillä, vuorenhuipuilla, kasvaa tasaisen vihreänä kasvava teepensasmatto, upea, uskomaton, epätodellisen kaunis. Vaikka ei se tietenkään luonnollinen olekaan: se on viljelmä. Ja kun tämän tasaisen vihreän kumpareen keskeltä nousee täydellisen pittoreski puu, juuri täydellisen sävyistä taivasta vasten, minä nauliinnun.
Opin Kodaikanalin virheistäni. Munnarissa jätin menemättä turistioppaiden (riksaa-ajavien tai painettujen) mainostamille näköalapaikoille (kuulemma nekin ovat verkkoaidan ja pressurihkamakojujen piirittämiä), vaan vaelsin suosiolla omia reittejäni, ilman opasta!, pitkin teeplantaasien leppeästi kohoilevia polkuja. Otin suunnan kohti kaukaisuudessa (kuinka kaukana? yksi vai kymmenen kilometriä? -- ei aavistustakaan) siintävää vuorenhuippua, ja astelin varjossa reippaammin, auringossa rauhallisemmin, eteenpäin.
Aivan kuten taannoin Matheranissa, täälläkin kesäinen kävely toi takaumia Suomeen. Jalkojen alla muljahteleva, nariseva ja kuivista kasveista narskuva hiekkatie on samanlainen kaikkialla maailmassa, ja kesän siritys, sirkutus ja tuulinen humina vaatisi paljon omaani erikoistuneempaa sivistystä että siinä voisi kuulla eron. Mutta tietysti Pylkönmäen hiekkatiet kulkevat vain tavallisissa sekametsissä; Munnar on maailman kaunein paikka. Kun katseen nosti jaloistaan (luottavaisena ettei ote lipeä tai myrkkykäärme jää askeleen alle), joka kerta pysähtyi: Maisemaa tuijotti mykistyneenä, itseään nipistäen, kunnes määrittelemättömän pituisen hypnoositilan jälkeen heräsi, otti kameran ja nappasi sadannen kuvan samasta vehreydestä; toivoen että se taltioituisi, että edes ripaus siitä taltioituisi, edes yhteen valokuvaan, muistoksi. Mutta totta kai se oli vain epätoivoinen yritys tallentaa kalpea muisto, korvata kuvin se näkymä jonka ääreen haluaisi patsoittua ikuisesti. Tai korvata ne kaikki näkymät, joka ainoan niistä, askel askeleen jälkeen.
Mutta periviholliseni aurinko punoi taas juoniaan, nyt paitsi nenäni ja pääni menoksi, myös silmieni: se alkoi laskeutua. Vuorenhuipun siintäessä edelleen yhdestä kymmeneen kilometrin päässä, vilkaisin kentätöntä kännykkääni ja sen 16:07 näyttänyttä kelloa: huppistarallaa! olen kävellyt tänne kolme tuntia ja auringonlaskuun on aikaa kaksi! Paitsi käännyttävä takaisin, minun olisi myös kiihdytettävä tahtiani -- ja toivottava etten tekisi liian montaa väärää käännöstä.
Tein monta, totta kai; palaamani polku oli täysin eri kuin tulemani -- mutta vain yksi käännös vei minut umpikujaan. (Josta jääräpäisesti en suostunut vieläkään kääntymään takaisin vaan taistelin tieni teepensaiden läpi -- ja päädyin vielä täydellisempään umpikujaan josta en meinannut enää edes osata kääntyä takaisin). Mutta onneksi iltapäiväinen viileys vuorien varjossa ja kävelysuuntani alamäki nopeutti tahtiani -- joten ainoaksi todelliseksi riskiksi estämään paluutani ennen pimeää jäi katseen nostaminen polulta. Kyllä, edelleen, jokainen silmien kohotus toi matka-aikaani pysähtyneen lisän, jonka aikana nopeasti laskeva aurinko ehti siirtää varjoja ja vaihtaa maailman väritystä useampaankin otteeseen.
Päästyäni päällystetylle tielle odottelin että takaani laskeutuisi riksainen deus ex machina nopeuttamaan tarinani onnellista loppua, mutta kaikkien näkemieni tuk-tukien puksuttaessa vain ylöspäin sain kävellä lenkkini rehellisesti loppuun saakka. Sinisellä hetkellä, 20 minuuttia ennen täyttä pimeyttä, ohitin tielle ja pelloille pääsyn estävän puomin ja sinne menon kieltävän "Private road. Trespassers will be prosecuted" -kyltin. En ollut nähnyt sitä saapuessani, koska olin kulkenut pelloille eri tietä; ja ajattelin painokelvottomia ajatuksia, jotka jäsentyivät vaatimukseksi että Suomen on alettava ajamaan YK:ssa kansainvälistä jokamiehenoikeutta.
Olin perillä. Yhtä kaupungin sisällä eksymistä lukuunottamatta, siis.
Toisena päivänä astuin melkein käärmeen päälle.
Maassa, jossa on nopeasti tappavan myrkyllisiä käärmeitä, olisi aina mukava huomata ne hyvissä ajoin etukäteen. Vähintään viisi metriä etukäteen. Mutta tämän vesselin huomasin vasta sen sähsähtäessä ilmaan ja kiitäessä teepensaanjuureen noin kymmenen senttiä sandaalini viereltä. Olin siihenkin asti yrittänyt katsella jalkojani plantaasien poluilla tallustellessani, mutta nyt siitä tuli lähes pakonomaisen pelkoharhaista. Kunnes taas vilkaisin maisemaa ja katseeni liimautui siihen -- ja unohdin kokonaan jalkani.
Minulla ei ole aavistustakaan mikä se käärme oli; oliko se tappava vaiko vain isohko matonen. Kobra se ei ollut, sen tiedän: Kodaikanalissa näin kobran, leveine päineen ja liitävine luikerruksineen -- turvallisen viiden metrin päästä, oppaan seurassa -- mutta tämä näytti vain käärmeeltä. Hyppäsin kuitenkin korkeammalle kuin käärme (en suhteessa) ja otin nopeasti kolme juoksuaskelta taaksepäin; ja onneksi niin teki käärmekin. Halutessaan se olisi kyllä voinut puraistakin.
Ja yksin vuorella, satoja metrejä lähimpään ihmiseen (joka sekin kielitaidoton), käärmeen purema voi olla aika paha juttu.
Olin Munnarissa neljä päivää. Sinne olisi ollut helppo jäädä pidemmäksikin aikaa; ensinnäkin koska paikka oli jumalainen, toisekseen koska siellä ei ollut säällistä bussiasemaa. Sieltä poistuminen oli oikeasti vaikeaa. Neljältä eri ihmiseltä, ei, kuudelta eri ihmiseltä kyselin mistä pääsisi noustua Kochin-bussiin; ja paitsi että kaikki vastasivat epämääräisesti ja eri tavoin, en usko saaneeni oikeaa vastausta vielä Kochiin päästyänikään. Lopulta löysin itseni seisomassa tien vierellä, neuvonani "seiso siinä ja kun oikea bussi tulee niin heilauta kättä ja kiipeä sisään". "Mutta mistä minä tiedän mikä on oikea bussi? Se lukee siinä malayalamiksi!!!" Toinen mies tuli etäisyydestä luokseni, viittoi oikean bussin seisahtumaan ja auttoi minut siihen. Kiitos.
Munnarin ihmisetkin olivat ihastuttavia. Lapsilla oli rasittava taipumus kerjätä, jota en ole tavannut sitten Bijapurista lähtöni; mutta tapasin kaupungissa myös varmasti Intian ainoan, ja tämä kirjoitetaan kursiivilla että ymmärrätte kuinka erikoista se on: rehellisen, ystävällisen ja auttamishaluisen riksakuskin!!! Ajatelkaa! Rehellinen riksakuski! Tietysti hän otti hotellihuoneestani pimeän prosentin jota hän ei minulle kertonut, mutta muuten hän neuvoi ja auttoi minua mielellään ilman että lainkaan yritti pakottaa minua kanssaan kiertoajelulle tai johonkin muualle jonne en halua. Jopa maksaessani kyytiä hänelle hän otti lopulta vähemmän(!!!) kuin mitä olimme alunperin sopineet. Tottuneena siihen että yleensä kuskit tuplaavat sovitun hinnan ja kieltäytyvät antamasta vaihtorahoja perillepääsyn jälkeen -- tämä mies todellakin teki voimakkaan ja positiivisen vaikutuksen.
Istuin siis bussissa kohti Kochia, kohti merta, ja tervehdin taas kuumuutta ja kosteutta. Vuorilla oli niin viileä, niin mukava, niin suomalaisen kesäinen olo. Ja raitista, hengityskelpoista ilmaa. En ole edes yskinyt kahteen viikkoon. Krooninen Intia-yskäni piti taukoa koko vuoristolaisaikani. Huokaus.
Mutta toisaalta, saastepilven lävitse paistava aurinko ei ole lainkaan yhtä polttava. Kahden viikon vuorilla vaelteluni jälkeen minulla on vihdoin se ihmisten kaipaama rusketus -- ja arpeutuva, palanut nenä.