"Ymmärrätkö mitä sanon?"
Intialaiset. Aina puhumassa huonoa englantiaan, omalla pidginsanajärjestyksellään, joskus sanojanielevällä aksentillaan -- ja sillä hetkellä kun en ymmärrä heidän mongerrustaan, en ole edes varma puhuvatko he indoeurooppalaista vai dravidalaista kielä, he päättelevät että minä en osaa englantia ja vaihtavat vielä käsittämättömämpään töksähtelykieleen. Mutta ei hän tainnut sitä tarkoittaa; hän vain halusi varmistaa että kommunikaatio menee perille.
"Kyllä ymmärrän. Ei mitään ongelmaa." Ymmärrän kyllä mitä hän sanoo, kielen puolesta, mutta välillä sisällön ymmärtämiseen saatettaisiin tarvita enemmän pohjatietoa (ja luonnollisesti älykkyyttä).
"Ota tästä juuresta hedelmä; sen sisällä on kaksi siementä; haista niitä." Kasvi on pitkäkortinen, läpeensä vihreä kasvi, kaunis katsella, jonka juuressa kömpii pitkiä nauhoja, kukkineen ja hedelmineen. Nainen antaa minulle yhden hedelmän, ja samalla kierroksella myös olevalle intialaispariskunnalle omansa: siemenet haisevat korvapuustille, pullalle -- kaardemumma. En ole varmasti koskaan ennen edes ajatellut että kaardemumma on kasvi. Lapsena pidin sanasta, "kaardemumma", ja makustelin sitä useinkin suussani: siinä oli jotain lämmintä, kodikasta, turvallista -- kuin vastaleivottu pulla; Ehkä juuri siksi kaardemumma on Suomessa nimenomaan leivontamauste (-- tai ehkä assosiaatio kulkeekin toisin päin) -- mutta että se olisi kasvi... ei: kaardemumma on ohut, läpinäkyvä putkilo, vain haju ja maku. Haluaisin sanoa että nainen valehtelee väittäessään pensasta kaardemummaksi -- mutta kieltämättä, on myönnettävä: sille se haisee.
Nainen antaa minulle muitakin hedelmiä, siemeniä, lehtiä; osa tuttuja koko ikäni, mutta kasvaneet ainoastaan kauppojen toinen toistaan samanlaisemmissa maustepusseissa ja -purnukoissa, osa tuttuja vasta Intiani ruuista, niitä uusia makuja joiden lähdettä tai nimeä en ole koskaan tiennyt... Enkä tiedä vieläkään, mutta näistä kasveista nekin siis tulevat. Mietiskelen kuinka opettavaista tämäkin taas on: maailmankuvani laajenee ymmärtämään mausteetkin ihan oikeasti kasveina. Tunnen viisauteni kasvavan ja ymmärrykseni maailmasta lisääntyvän. Mutta toisaalta huomaan taas, kuten lähes jokapäiväisesti Intiassa, kuinka vähän mistään tiedänkään -- ja huomaan kuinka paljon maailmassa on vielä opittavaa; minä tunnen lähestulkoon musertuvani sen tiedon alle joka pitäisi vielä joskus oppia. Tieto on aina sillä tavalla julma: itsessään ehdottoman hyvä, mutta pahasti siihen jää koukkuun.
"Syö tämä, maista tästä; tätä hedelmää on hyvä syödä; maista vain", oppaana toiminut nainen, yllään kiemurrelleessa punaisesssa ssarissaan, sanoi vaihtelevia hedelmiä tarjotessaan. Kun aiemmin päivällä olin ollut kävelemässä tylsää, autiota ja tyhjää tietä pitkin, joka vain kulki varjoisan pimeyden peittämää laaksoa pitkin lainkaan nousematta mäkien päälle josta voisin katsella maisemia, tämä naisopas oli viittonut ja kutsunut minut puutarhaansa; siinä hän oli seissyt sen portilla kuin minua odottaen: "Tämä on mauste- ja yrttitarha; haluatko tutustumiskierroksen?" Mikä etten, ajattelin; vaelluksellani näkyneet kasvit olivat jääneet kutkuttamaan mieltäni: tuoltako ne näyttävätkin?
Punasarinen opas kysyy intialaspariskunnaltakin, ymärtävätkö he mitä hän kertoo. "Totta kai", pariskunnan nainen vastaa, äänellään jonka sulokkuus kalpenee ainoastaan hänen ulkonäkönsä rinnalla, "aksenttisi on vähän vieras mutta kyllä me ymmärrämme"; nainen vastaa miehensäkin puolesta. Katson naisen jalkoja näkyisikö niissä vihkisormusta -- mutta näen vain hänen sinisissä sukkahousuissaan juoksevan paon, oikeassa jalkaterässä. Nostan katseeni: olisiko tuo salwar kameez peräti silkkiä? Ehkä; mutta oli mitä oli, kaunis se joka tapauksessa on -- aivan upea. Ehkä minun pitää alkaa vähän kerrassaan tunnustaa minussa piilevä salwar kameez -fetissi.
Katson miestäkin: hänkin on suorastaan kiusallisen komea: kasvoiltaan vahvasti persoonallinen, hyvinpukeutunut, rikaskin (se näkyy kaikesta; he jopa sanoivat yöpyvänsä kalliissa lomakeskuksessa, sata dollaria yö) -- mutta helppoa kai sitä on miehen olla hyvännäköinen tuollaisen naisen rinnalla. Joskin, myönnettäköön, jos mahdollista, parina he ovat vielä yksittäisiä ulkonäköjäänkin kauniimpi. Heidän kauneutensa rinnalla minua alkaa hävettää. Pariskunta pyytää opasta ottamaan itsestään ja minusta yhteiskuvan, ja olen todella kiusaantunut. Omaa ulkonäköäni, siistimätöntä partaani, hikistä haisevaa paitaani ja sotkuista kampaustani ajatellessa haluan vain mennä piiloon puutarhan puiden sekaan, ikuisiksi ajoiksi, ettei kukaan vain joutuisi minua katsomaan. Kun opas tarjoutuu ottamaan minusta kamerallani yksittäiskuvan puutarhassa, kieltäydyn vetoamalla rumuuteeni.
Mutta huomaan pariskunnasta myös -- mikä on ilahduttavaa tässä järjestettyjen avioliittojen valtakunnassa -- että he ovat läpeensä rakastuneita: heidän tapansa katsoa toisiaan, heidän leikkisä tapansa puhutella toisiaan, heidän tapansa koskettaa toisiaan aina kun he vain saavat edes pienimmän tekosyyn -- selvästi rakastuneita. Ja tietysti illalla itse makaan sähkökatkon pimentämässä hotellinsängyssäni peittoa halaten, läpeensä yksinäisenä kattoa tuijottaen.
Kierros on ohi. Jatkan matkaani tietä pitkin, otsa hiessä päivän auringossa, ja huomaan jalkojani väsyttävän, mahaani nälättävän, ja kävelyni päämäärättömyys tuntuu nyt kovin turhauttavalta. Kiroan kovaa, asvalttipäällysteistä maata, ja käännyn takaisin päin. On ensimmäinen sadepäivä pitkään pitkään aikaan. Kannan repussani sateenvarjoa, mutta ottaessani sen esille huomaan sen avausmekanismin särkyneen rinkkani puristuksissa; ja sitten yrittäessäni korjata sitä se pirstoutuu lopullisesti hotellihuoneeni lattialle.
Kävelen maantietä takaisin Kumilyyn päin, ja mietiskelen että jo vajaan neljän viikon kuluttua minun olisi jätettävä tämä lämpö, tämä luonnon monimuotoisuus, tämä vehreys, ja lennettävä Suomen pimeyteen, kylmyyteen, ankeuteen. Jotenkin se tuntuu kuin rangaistukselta.
Suomessa sitten tapaan veljeni.