Kummalliseen paikkaan olen saapunut. Täällä on varjossa niin kylmä että pitää mennä aurinkoon lämmittelemään; täällä turistikojut myyvät matkailijoille toppatakkeja, kaulahuiveja ja pipoja eivätkä ohuita puuvillaisia t-paitoja; ja mikä kummallisinta: hotellihuoneessani ei ole lainkaan tuuletinta -- päin vastoin huoneessa on pakko kulkea sukat jalassa, ja auringon laskettua siellä on paitsi nukuttava myös vain oleskeltava paksun viltin alla täysissä pukeissa.
Ensimmäistä kertaa Intiassani hakeutuessani aurinkoon olen huolestunut nenäni puolesta. Neljä kuukautta Intiaa ja sen tappavaa paahdetta ilman minkäänlaista aurinkovoidetta, ja olen hädin tuskin rusketusta saanut -- mutta kahdessatuhannessa metrissä auringosta lämpöä hakien olen kuin Suomessa, jossa joka kevään ensimmäisen auringon hennossa lämmössä poltan nenäni ja jatkan sen polttelemista läpi kesän, kunnes aurinko taas syksyn tullen menettää lämpönsä ja muuttuu vain siksi masentavaksi, himmeäksi palloksi mikä se aina on marraskuisen pilviverhon takana. Istahdin havupuun leppeään varjoon suojaamaan nenääni ja auringosta siten vain osittaista lämpöä hakien, ja aloin kirjoittaa.
Intia ei olisi Intia ellei Kodaikanalinkin parhaita näköaloja olisi aidattu, kivetty, täytetty rihkamakojujen tasaisella rivistöllä ja muutettu maksulliseksi (kamera ekstraa). Kallionkielekkeellä kulkeva polku on täynnä Intian keskiluokkaisia perheitä, jotka pysähtyvät maiseman eteen hetkeksi, hädin tuskin sitä edes vilkaisten, mutta pyytääkseen ohikulkijaa ottamaan heistä perhepotretin näköalaa vasten. Ihmisten vaatetus vaihtelee piposta ja toppatakista t-paitaan ja farkkuihin, aivan kuten odottaa sopii maassa jossa kylmä on pelkkä pohjoinen huhu ja viileys aiheuttaa aina hämääntynyttä kummastusta. Muutama nainen on pukeutunut siniseen salwar kameeziin, joka sointuu täydellisesti taivaan sävykkääseen sineen; ja minä yritän hillitä ihastelevaa tuijotustani etteivät naiset häiriintyisi -- niin kuin aina teen kauniin salwar kameezin äärellä.
Puhelimeni soi, ja kuten tavallista, en vastaa. Sähköpostispämmi on ärsyttävää, tekstiviestispämmi helvetillistä, mutta jos yksi asia pitäisi Intiastani valita poistettavaksi (enkä valitsisi mitään yleishyödyllistä niin kuin köyhyys, ilmansaasteet tai ihmisten käsittämätön tyylitaju), se olisi ehdottomasti puheluspämmi. Kerran päivässä pirisevät tuntemattomat numerot joihin vastatessa käynnistyy nauhoite joka mainostaa milloin mitäkin tapahtumaa tai tarjousta -- ei kiitos. En vastaa tuntemattomiin numeroihin. Sitä paitsi, jos se ei olisikaan spämmipuhelu vaan vain väärä numero, se on vielä vaikeampaa: bengalinkielinen naisääni yrittämässä tavoittaa jotakuta mitä en ymmärrä edes nimeksi, ja minä joka en kykene selittämään hänelle että olen vain kielitaidoton suomalaistampio joka puhuu hyödyttömiä eurooppalaisia pienoiskieliä enkä ollenkaan isoja ja tärkeitä maailmankieliä niin kuin malayalamia, punjabia tai bengalia.
Istumapaikaltani avautuva vuosistomaisema peittyy sumuun. Sumu on pääosin valkoista, luonnollista vesihöyryä, eikä Intialle niin tyypillistä likaisen ruskeaa saasteseinämää -- joskin on myönnettävä, että aamun edetessä (ja kylmän tuulen pudotellessa risuja ylläni varjostavasta havupuusta), idästä on koko ajan leviämässä aamun valkoista sumua paksumpi ja rumempi ruskea rintama. Penkillä istuessa voi vain miettiä, miten kaunis ja romanttinen tämäkin paikka on ollut silloin sata viisikymmentä vuotta sitten kun valkoihoiset alun alkaen pakenivat tasankojen kroonisia löylyjä tänne viileisiin korkeuksiin. Silloin historiallisina aikoina kun sumu haihtui päivän mittaan eikä vain vaihtanut väriä, jolloin ihmisillä oli mahdollisuus istua ja puntaroida näkemäänsä harrasta maailmaa, ilman pääsymaksua ja ohikävelijöiden tasaista virtaa.
Käteni on kohmeessa. Miten eriskummallista.
Turismi Intiassa on kummallista, etten sanoisi ärsyttävää. Turismille näyttäisi olevan tasan kaksi vaihtoehtoista tyyppiä: joko umpeen kaupallistettu tympeän tungetteleva hengetön massaturismi -- tai sitten ei turismia lainkaan. Intia on markkinatalouskapitalistisen matkailunharjoittajan märkä uni, jossa turisti kuljetetaan kalliilla taksilla näköalapaikalle, jossa näköala itsessään vain vilahtaa rihkamakojumeren sinisten pressujen ja aaltopeltiseinien takaa. Tietysti näköalakin on aidattu kanaverkolla ja koristeltu muovipussein, tupakka-askein ja paan-folioin, että kenellekään ei vain jäisi epäselväksi kumpi on tärkeämpi syy bussille pysähtyä juuri siihen: näköala vai matkamuistokojut. Ainoastaan yhdestä kohdasta voisi katsoa häiriöttä läpi, joten totta kai juuri siihen kohtaan on lyöty kaukoputki -- 3 rupia vilkaisu. Näköalatasanteen vieressä on puutarha (myös kanaverkolla aidattu) jonne ei ole mitään virallista sisäänpääsymahdollisuutta -- joten luonnollisesti puutarhuri sattuu seisomaan ovensuussa niin että siitä pääsisi helposti livahtamaan sisään sopivasti kilisevän bakseesh-nipun kanssa.
Rihkamatorille kaartaa linja-auto, joka purkaa minuuttiaikataulullisen matkailijalastinsa näköalatasanteelle. Kuuliaisina maksamalleen ohjelmalle keski-ikäiset intialaispariskunnat astuvat haukotellen ja jäseniään venytellen vilkaisemaan taas yhtä maisemaa -- vaikka tosiasiassa alkaisi jo olla ruoka-aika ja työasiatkin alkavat jo työntyä maisemiin turtuneen mielen etualalle. Kahdestakymmenestä turistista kaksi edes yrittää hiljentyä näkemään maailman potentiaalista kauneutta kanaverkon ja pakokaasusumun läpi, muut vain sopulijonossa maksavat kaukoputkimiehelle kolme rupia ja osoittavat putken nähdäkseen sen mitä kauppias heidän myy näkevän. Sitten he sanovat "m-hm, vai niin", nyökkäävät kerran, katsovat kelloaan ja astelevat takaisin paikalleen bussiin odottamaan matkan jatkumista.
Minä hyppelen jätevuoren ja ulostejämien yli likaisen puron poikki, yksityisalueelle, "trespassers will be prosecuted", istahdan varjoiselle kannolle ja mietin, että jos joku eduskunta joskus Suomessa yrittää puuttua jokamiehenoikeuksiin, minä perustan terroristijärjestön ja räjäytän kaikki aidat koko maasta.
Tai oikeastaan se voisi olla ihan hyvä ajatus jo nytkin.
Ja päivä alkoi niin hyvänä. Kaksi pitkähihaista paitaa päällä, villasukat sandaaleissa, hennosti lämmittävä aurinko valaisemassa heleää aamuista valoaan vuorenrinteelle, kun seurasin oppaani perässä kapeaa hiekkapolkua läpi pensaiden ja kielekkeiden. Mietin että tällaistahan matkailun pitäisikin olla: rauhallista, rentoutunutta, mukavaa, ei satoja kauppiaita tyrkyttämässä kaikkea maan ja taivaan väliltä, kuten surkealaatuisia digipostikortteja paitsi käsillä olevasta nähtävyydestä, myös muista keskeisistä Unesco-kohteista (etenkin Khajuraho, aina sen patsaat putkahtavat pinon pohjalta: "Do you like Khajuraho? Kama Sutra pictures!"). Vasemmalla puolellani ikuisuuteen kantautuva Intia, oikealla puolellani kummallisia, tuntemattomia puita ja pensaita joiden nimet ovat aina kulkeneet mukanani, mutta vain hajujen ja makujen abstraktioina: banaani, mango, kahvi, eukalyptus, kaneli, kaardemumma... Opas antoi käteeni ruohoja, hieroi niitä saadakseen hajut esiin, ja yrittämällä yritin löytää hajumuistini lokeroista tämän tuttua tutumman hajun -- Vicks Lemon. Olen aina kuvitellut että se maku on keinotekoinen.
Maassa lojuvia paan-pusseja lukuunottamatta maailma oli niin kaunis, maisemineen, metsän siimeksessä lirisevine rauhallisine, vehreine vesiputoiksineen, kuin meditaatioon luotuina. Polkuja oli mukava kävellä, sää oli miellyttävä, lämmin muttei kuuma, ei sellainen hiostava tukahduttava jollainen Intiani on useimmiten ollut -- mutta niin: Päivä alkoi hyvänä.
Sitä hetken erehtyy taas kuvittelemaan aurinkoa ystävänä, viluisten luiden, kohmeisten käsien lämmittäjänä, ja heti se puukottaa selkään. Tunti kävelyä ja nenäni oli kuin pikkulasten puliukkostereotyypistä; ja jouduin kiertämään päällemmän paitani päähän huiviksi, ihan vain varjostamaan ettei ihoni kokonaan kuoriutuisi. Ja, totta kai, pääni alkoi myös reagoida aurinkoon -- mutta vasta saatuani ensin molempiin jalkoihini rakot (miksi nyt? olen kävellyt kuukausia! miksi nyt?). Ei päänsärky ollut paha, se oli vain puheen hiljentäjä, ja lääkkeillähän se lähti; mutta päänsärystä, patikointiväsymyksestä ja aikaisesta puoli seitsemän noususta jää aina lievä ärtymys kytemään -- ja kun lopuksi, patikoinnin päätyttyä, oppaani yhtäkkiä taas muistutti että olen Intiassa, päiväni lähti pilaantumaan ja pahasti.
Oppaalla ei ollut selvästikään minkäänlaista etukäteissuunnitelmaa matkan päätteeksi. Ensin istuimme puolitoista tuntia puron rannalla, odottaen, hän sanoi, bussia, joka olikin riksa. Se vei meidät bussille, joka tipautti meidät toiselle likaiselle, haisevalle, hiekkaa pöllyävälle asemalle -- odottamaan seuraavaa bussia. Opas otti vastuun kyydityksen löytämisestä takaisin ylös Kodaikanaliin -- mutta voin varmuudella vannoa että olisin päässyt huomattavasti pikemmin perille ilman häntä. Ilmeisesti, näin lopulta päättelin, ongelma oli siinä että hänen maailmassaan valkoihoiset eivät matkusta ruuhkabussien seisomapaikoilla, joten hän yritti jostain taikoa minulle istumapaikkaa. Mies oli koko viisi tuntia aivan pihalla, aivan hukassa, tietämättä yhtään mitä tapahtuu tai mitä tehdä, vain vedellen ja työnnellen minua mene tuonne, tule tänne, odota tässä (ja ensimmäisenä Intian-päivänäni olisin vain ymmälläni seurannut maailmaa ympärilläni ja kuvitellut että varmasti siellä jotain tapahtuu -- mutta valitettavasti ensimmäisestä päivästä on jo viisi kuukautta). Ja kuln hän, viiden tunnin jälkeen, ehdotti että jäisin sinne kylään, kirjautuisin hotelliin ja hyppäisin aamuneljän bussilla Kodaikanaliin, korotin jo opettajankokemuksella ääntäni; sanoen että aikomukseni on kyllä palata illalla hotellilleni, ja että se on hänen työtään minut sinne saada koska se kuului sopimukseen, varsinkin koska maksan hänen työstään eurooppalaista hintaa (1300 rupia!), ja vaikka se tarkoittaisi että hän kustantaa minulle taksikyydin omasta pussistaan se hänen on tehtävä. Viisi minuuttia myöhemmin hän maagisesti sai minut yhtäkkiä bussiin.
Bussissa istuin kaksi ja puoli tuntia vaihdelaatikon ja ylämäkeen kuumenevan jäähdyttimen päällä; en siksi että varsinaisesti halusin, vaan siksi että oppaani pakotti aina kun halusin seistä. Oviaukosta, sillä oviahan busseissa ei koskaan ole, puhalsi samalla kylmää ilmaa, joten olin siinä tulikuuman alaruumiin ja kananlihaisen yläruumiin risteytymänä. Bussin pomppiessa ja keinuessa ylös kapeaa vuoristotietä 20 kilometrin keskituntinopeudella, hotellivuoteeni tullessa pelottava kaarre toisensa perään lähemmäksi ja lähemmäksi, aloin jo leppyä ja katsoin päivää tyytyväisenä taaksepäin, ja muistelin sen upeinta yksityiskohtaa: Vaelluksemme keskeltä, 10 kilometria kapeaa kiemurtelevaa ylös- tai alaspäin, seisoi yksinäinen, mäenhuipulle tiivistetty, sadan talouden ja tuhannen asukkaan (minulle kerrottiin, en tiedä uskonko) kylä. Siellä oli oma koulu, siellä oli kaivo, siellä oli pienen pieni tori; se oli kokonainen, elävä, kylä. Ja jos sen asukkaat haluavat käydä muualla, he kävelevät sen reitin minkä mekin vaelsimme, ja käytimme aikaa kahdeksan tuntia -- paitsi että he kulkevat sitä ylöskin päin, joskus päänsä päällä hyvinkin painavia ja isokokoisia kuormia kantaen, ehkä metsästä kerättyjä yrttejä, hedelmiä ja luonnontuotteita myytäväksi, ehkä televisiota huoneennurkkaan.
Lopulta bussi kaartoi Kodaikanalin bussiaseman pihaan. Opas auttoi minut ulos linja-autosta, pahoitteli toistuvasti illan aikana tapahtunutta viivästystä, ja kyseli miten suinkin voisi korvata syntyneen mieliharmin. Kysymättä hän kaivoi lompakkonsa ja vaati antaa minulle 300 rupia takaisin, josta luonnollisesti kieltäydyin, mutta hänen vaatimalla vaatiessaan otin kuitenkin satasen vastaan. Kättelimme lämpimästi hyvät yöt, sovimme tapaavamme seuraavana aamuna suunnitellaksemme tulevia retkiä mikäli jalkani antaisivat myöten, ja kiitimme toisiamme miellyttävästä ja mukavasta päivästä.
Ja minä niin haluaisin, että tuo lopetus päivälle olisi totta. Ihan oikeasti, se olisi niin mukavaa jos se olisi totta; sillä opas näytti pohjimmiltaan ihan mukavalta kaverilta: nelikymppinen intialaismies, viikset ja ruudullinen kauluspaita, kertoili elämästään ja työstään ja esitteli minulle metsän kasveja ja eläimiä. Mutta niin kuin turistibisneksen isoimmat kusipäät täällä aina takertuessaan, tyrkyttäessään ja valehdellessaan sanovat: "älä suutu, minä teen vain työtäni" -- minun on oppaanikin tapauksessa sanottava etten vihaa miestä, vihaan hänen tapaansa tehdä työnsä. Tai, tarkemmin, vihaan intialaista tapaa tehdä turistityötä.
Ei häneltä tietenkään tullut minkäänlaista pahoittelua odottamisesta, enkä sitä odottanutkaan, Intian aikatauluihin jo tottuneena -- mutta sitten kun hän puoliksi pakottamalla alkoi vaihtelevasti anella, uhkailla, ja puhumaan kuin se olisi jo sovittu, määräilemään minua lähtemään ylihuomenna uudelle retkelle kanssaan, ja sitten kun hän otti vaihtorahoistani satasen ja kieltäytyi antamasta sitä takaisin vaikka toistuvasti pyysin (tippi, hän sanoi, ja minä kysyin mistä hyvästä?), hän onnistui hyvin nopeasti parilla eleellä pilaamaan päiväni lopullisesti ja varmistamaan etten tule enää koskaan käyttämään hänen, enkä kenenkään muunkaan intialaisen retkioppaan palveluksia -- ainakaan jos matkustan yksin.
Seuraavana aamuna mies tuli ovelle koputtelemaan, ilmeisesti jonkinlaisena sovintoyrityksenä, mutta varastamaansa satasta hän ei vieläkään palauttanut. Eikä vielä kahta tuntia myöhemminkään, kun häneen sattumalta kaupungilla törmäsin -- mutta tällä kertaa mies olikin ympäripäissään. Kuuntelin hänen sisällyksettömiä valheitaan joilla hän torjui vaatimukseni rahojen palauttamisesta, ja laskettuani intialaisen turistibisnesmiehen ja alkoholistin yhteenlasketun uskottavuuden yhteen totesin että se raha taitaa jäädä pysyvästi budjettini miinuspuolelle.
Lohduttauduin kuitenkin sillä, että vaikka sata rupia onkin iso raha joka ostovoimaltaan kantaa pitkälle, niin sen laskennallinen valuuttavastine 1,80 euroa on arvoton pikkuhilu.
Pidän todella Kodaikanalista. Tämä on viileä paikka, täällä on havupuita, ja tämän keskellä on järvi.
Opetus: Maailman kauneuskin on synnyinkulttuurin ehdollistamaa.