Sydämeni särkyi, kun vastaamme käveli norsu. Norsulla oli monivärinen, koristeltu viitta selässään, sen otsaan oli maalattu täplä, sen torahampaat olivat erivärisiksi värjätyt, ja se veti perässään kullattua vaunua joka kylpi vilkkuvissa valoissaan, kyydissään tyynyyn nojaava kukkiin upotettu jumalankuva. Norsu kulki Pondicherryn ydinkeskustassa liikenteentukkona, ja tavanomaisesti suurin osa ihmisistä käveli vain sen ohi kuin sitä lainkaan huomaamatta. Se oli vain yksi Intian ikuisista festivaalinorsuista, hiljakseen tallustamassa kaupungin läpi niin kuin aina muulloinkin, tällä kertaa pongalin kunniaksi. Sydämeni särkyi, kun huomasin että olisin kävellyt siitä ohi itsekin, keskittyen vain ruokapaikan löytämiseen, ellei Eleanore olisi pysähtynyt, kaivanut kameraa laukustaan ja alkanut ottaa kuvia.
Jouduin huomaamaan, tai tiedostamaan, että olin jo läpeensä tottunut näihin Etelä-Intian loputtomiin festivaaleihin ja niiden maalattuihin eläimiin, rytmisoittimiin ja vilkkuviin valoihin. Olin jo niin turtunut Intian väreihin, hajuihin ja tapahtumiin, niin sopeutunut tähän maailmaan ja sen tapaan nähdä, että enää edes kaupungin keskellä kulkeva värillinen, vilkkuva norsu ei ollut riittävä yksityiskohta merkille pantavaksi. Särkynyt sydämeni jäi itkemään niitä päiviä, silloin syyskuun alussa, ensimmäisiä Intiani päiviä, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä eikä mikään mitä merkityksettöminkään yksityiskohta jäänyt huomaamatta, ihmettelemättä, kirjaamatta ja kaikille kertomatta. Ehkä havaintoni olivat tyhmiä, naiiveja, yleistäviä, yksinkertaistavia ja jopa aivan rehellisen vääriä (tiedän: kuten ne edelleen usein ovat), mutta joka tapauksessa havaintoja oli, niitä tuli, niitä oli kaikkialla, ja minä pakahduin halusta jakaa ne kaikkien kanssa. Ja nyt kävelen norsun ohitse, seurassani toinen ihminen, enkä edes päätäni käännä.
Hyvä on, minulla oli kuumetta. Hyvä on, olin väsynyt ja minua heikotti. Mutta silti!
EI, ei ei ei ei ei ei ei! En luovuta! En suostu antamaan sokeuttavalle apatialleni periksi! Intiassa on vielä paljon kerrottavia merkityksettömiä yksityiskohtia, ja minä pystyn näkemään ne, ja kertomaan ne.
Ja niin minä teen:
Rekisterikilvet ovat olleen Intiani loputtoman riemun lähde aivan saapumisestani saakka. Niissä ei ole minkäänlaista formaattia. Tai korjaan: niissä on hyvinkin tiukka sisällöllinen formaatti, jossa ensimmäistä kahden kirjaimen osavaltiotunnusta seuraa kaavamainen kirjain- ja numeroyhdistelmä -- mutta kilpien ulkonäön muotoilulle ei vaikuttaisi olevan mitään rajotteita. Kirjasintyyppi, laatan koko ja muoto, ja jopa rekisteritunnuksen sijoittelu laatan sisässä vaihtelee aivan vapaasti kulkuneuvosta toiseen. Autojen ja moottoripyörien rekisterikilvet ovat täällä persoonallistettuja kuin kännykkälogot. Kerran näin jopa auton jonka rekisteri oli kirjoitettu paikallisin aakkosin tyypillisistä "englantilaisista" aakkosista poiketen -- ja lopulta Pondicherryssä törmäsin lepakonmuotoiseen mustaan rekisterikilpeen, jonka sisään kirjaimet oli kirjoitettu violetilla valuvalla lapsellisella kauhufontilla. Oliko se sitten helposti luettavissa, en tiedä -- enkä tiedä välittävätkö poliisitkaan.
Intialaisten taidekäaitys on edelleen käsityöläinen. Mamallapuram etenkin oli täynnä patsaanhakkaajia, jotka nimettöminä, mainetta edes kaipaamatta, nakuttelivat kylän sivukaduille loputtomia kopioitaan samoista patsaista joita heidän esi-isänsä ovat veistelleet jo satoja elleivät tuhansia vuosia. Kundapurassa oli itseään taideliikkeeksi kutsunut pieni autotallia muistuttanut lokero UBMC Schoolia vastapäätä, jonka "taide" vaikutti olevan ensisijaisesti kauppojen aukiolokylttejä. Suurin osa linja-auto- ja rautatieasemien aikatauluista ja kauppojen edessä olevista kylteistä ("meals ready", "auyervedic massauge", "deily tours to Chenai") ovat aina tällaisten taidefirmojen käsin tekstaamia -- joista sitten useimmiten käykin selväksi että nämä käsityöläistaiteilijat eivät ole englannin oikeinkirjoitustaan ihan loppuun asti opetelleet. Ja vaikka isommat tienvarsitaulut useimmiten ovatkin tietokoneella tehtyjä, liimattuja julisteita, kyllä lähes yhtä usein nekin on käsin suoraan lautaan maalattuja. Siinä on jotain hellyyttävää kun seinällä on iso keltaista taustaa vasten seisova käsintehty maalaus Panasonicin dvd-soittimesta. Mutta toisaalta tämä myös osittain selittää sen miksi edelleen niin usea tienvarsitaulu toivottaa ohikulkijoilleen paitsi hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta, myös iloista diwalia lokakuun lopulta.
Rekka-autojen väritys on jotain sellaista, josta Intian tunnistaa ulkoavaruuteenkin. Jos Kiinan muuri nyt jääkin kuuhun asti näkemättä, niin intialaisten rekkojen räikeä väriloisto häikäisee vielä Merkuriuksellakin. Punaista, keltaista, vihreää, ruskeaa -- värejä vierekkäin, vuorotellen ja ristiin; edessä tekstiä, Sri Ganesh, Mahalaxmi, Jesus loves you, isoin, monivärisin kirjaimin; parhaissa autoissa vilkkuvia valoja etuikkunan jumalankuvassa, tuulilasi seppelten peitossa -- jopa etuvalot vilkkuvat diskoa perusväreissään. Ja tietysti, aina, ilman poikkeusta: takavalojen välissä pyyntö, kehotus, käsky: Sound Horn, tai Sound Horn OK, tai Please Sound Horn. Enää ei voi ihmetellä Intian liikenteen tööttäävää ääntä, kun huomaa että lähes kaikki autot erikseen äänimerkkiä pyytävät.
Itsestäänselvistä havannoista täytyy tehdä se kaikkein lattein: Intiassa on likaista. Toki huomasin ja haistoin sen jo ensimmäisenä yönäni bangalorelaisessa riksassa -- ja Manju taannoin muistutti siitä ihmettelemällä Oulun-kuvieni siisteyttä -- mutta nopeastihan tähän tottui täällä; ja mikä tärkeintä: on myönnettävä, että odotin jotain paljon pahempaa. Ennen lähtöäni olin katsellut veljeni Tommin Nigerissä napsimia "muovipussipuita", ja mielessäni yhdistin koko kolmannen maailman yhdeksi ja samaksi kaatopaikaksi -- joten luonnollisesti odotin täältäkin totaalisen kaoottista ja olematonta jätehuoltoa. Ei se kauas tietenkään jää, varsinkin kun Kundapurankin siivoojat tyhjensivät roskakorit aina portaiden juureen ja junista ei edes löydy roskakoreja, koska roskien paikka on ulos ikkunasta -- mutta onneksi Intiassa on kuitenkin tarpeeksi köyhyysrajan alapuolella elävää epätoivoista kaupunkiköyhälistöä, joka herää aikaisin aamulla vaeltamaan kumarassa pitkin rautateitä, katuja ja ojanpohjia, keräämään koreihinsa toisten kaduille heittämiä jätteitä ja myymään ne kierrätyskeskuksiin (tai vielä useammin välikäsille, jotka ottavat kaiken todellisen tienestin itselleen ja antavat köyhille pienen pieniä murusia jotka pitävät nämä juuri ja juuri hengissä). Eli näin Intian jäteongelma hoituu Intian laajan ja näkyvän sosiaalisen ongelman ansiosta. Itse asiassa tämä on aika tyypillistä Intiaa. Kodittomat ja kastittomathan täällä kaikki ne kymmenet miljoonat vedettömät kuoppavessatkin päivittäin tyhjentävät.
Joskus taannoin kerroin teille siitä kuinka täällä poliisivoimissakin näkyy naisia, ja hehkutin sitä merkkinä edistyvästä naisemansipaatiosta. Ja kyllähän se sitä onkin; poliiseista ainakin lähes puolet näyttäisivät olevan naisia, ja Tamil Nadussa jokaisessa käymässäni paikassa on ollut vain naisten miehittämä poliisiasema -- luultavasti naisiin kohdistuvan rikollisuuden raportoinnin helpottamiseksi (tai ainakin toivottavasti; sillä toinen vaihtoehtohan on virkakoneiston sisäinen seksismi joka pakottaa naiset eristyksiin) -- mutta sanoessani että poliisivoimissakin on naisia, liioittelin suuresti heidän näkyvyyttään muissa ammateissa. Kerjäläisissä he ovat kyllä hyvin edustettuina, kulkemassa perässä, vauva sylissä, kädellä vuoroin vauvaa, vuoroin kasvojaan osoittaen, ja välillä syöntieleitä tehden, kasvoillaan vastenmielinen aneleva virne (ja se ilme, jos mikä, on Intiani eniten vihaama yksityiskohta), mutta muualta heitä saakin jo etsiä. Yhden kerran yhdessä ravintolassa olen nähnyt naispuolisen tarjoilijan tai keittiötyöntekijän (ja sekin oli ylikansallisessa Pizza Hutissa), ja hotellien henkilökunnissa kahta siivoojaa lukuunottamatta joka ainoa työntekijä on aina ollut mies. Rautatieasemien lipunmyynneissä aina joskus saa verkon läpi puhua etäisen naishahmon kanssa, mutta laitureilla, junista puhumattakaan, naisvirkailijoista ei ole jälkeäkään (jos juuri naispuolisista matkustajistakaan).
Eihän tätä tietenkään saisi julkisesti myöntää, sillä sitten kun minusta tulee kuuluisa ja vaikutusvaltainen, iltapäivälehdet löytävät tämän ja vetävät lööppeihinsä: mutta minusta on tullut Intiassa aikamoinen porsas. Maassa maan tavalla, ja kun kerran oleskelee maassa jossa banaaninkuoret heitetään siihen missä viimeinen banaaninpala sattuu suuhun, kaduille sylkeminen on niin tavallista että jos klimppi osuu jalalle siitä ei viitsi edes huomauttaa, ja nenäliina on sitä varten että siihen pyyhitään kädet ja viikset sen jälkeen kun räkä on ensin tursutettu kadulle -- kuinka voisi olla muuntautumatta porsaaksi? Muoviroskat sentään kerään aina hotellihuoneeni pöydälle (tai roskakoriin silloin kerran pari kun sellainen on jossain kaupungissa ollut), ja kadulle ulostaminen on vielä extreme-elämyksenä kokeilematta -- mutta kovaa rehabilitointia tulen Eurooppaan palattuani tarvitsemaan.
Kävin tosiaan lääkärissä. Lääkäriasema, Pondicherryn New Medical Center, oli siisti, tehokas ja vain hyvin vähän sekava ja epäselvä. Rakennuksessa oli muun muassa ensimmäinen Intiassa näkemäni apteekki, jossa lääkkeet oli järjestelty aakkosjärjestykseen löytämisen helpottamiseksi -- ja laborantit ottivat minulta verinäytteen steriilillä kertakäyttöpiikillä ja tekivät malaria- ja lavantautitestit odottaessani -- tai, no, siinä laboratorion ja apteekin välisellä käytävällä kuumeillessani. Ei se sairaala tietenkään niin kliininen, steriili ja hengetön ollut kuin sairaalat Suomessa -- mutta toisaalta, ei siinä mitään huolestuttavaakaan näkynyt. Ainakaan 38,4 asteen kuumeen läpi. Ja tietysti kallis luksussairaalahan se oli: hoitoni ja lääkkeeni maksoivat yhteensä viitisensataa rupia, kymmenisen euroa, joka summana saa Intian keskiluokankin vähän köhimään. Tällä kertaa pitänee laskuttaa vakuutusyhtiötä.
Intialaisilla on eriskummallinen suhde aikaan. Totta ka se näkyy julkisen liikenteen aikatauluissa ja liikkeiden aukioloajoissa ja kaikissa näissä, mutta en nyt puhu siitä. Hyderabad - Secunderabadissa oli kiitettävästi Intiassa todella harvinaisia julkisia vessoja, joita sitten olikin ihan säännöllisesti parin sadan metrin välein -- ja mikä parasta ne olivat siistejä ja vartioituja (ja tietysti maksullisia, mutta hampaat irvessä budjettini juuri ja juuri kestivät sen yhden rupiin). Vessoihin oli myös opasteita, joissa luki "vessa nuolen suunnassa, viisi minuuttia" tai "vessa nuolen suunnassa, kymmenen minuuttia". Nämä viiden minuutin kyltit olivat aina käytännössä vessan seinän vieressä, ja matkaa oli enintään viisitoista metriä. Toisinaan tietysti kyltti oli nelikaistaisen tien toisella puolella, jolloin viiden minuutin ennuste saattoi liikenteen välissä edestakaisin hyppimisessään olla jopa alakanttiin arvioitu; mutta yleensä viiden minuutin kyltistä vessaan meni alle puoli minuuttia. Ja vastaavasti "kymmenen minuuttia" tarkoitti noin 50 metrin matkaa, ja kyltin kohdalta viitan osoittaman vessan saattoi poikkeuksetta nähdä ilman mitään ongelmia, ilman silmälasejakin, aivan selvästi.
Sama tietysti pätee myös liikkeissä asioidessa, mutta toisinpäin: kun valokuvausliikkeen myyjä sanoi minulle kuvien polttamiseen CD:ille kestävän "kymmenen minuuttia", istuskelin liikkeen nurkassa lukemassa Deccan Timesia vielä 50 minuuttia myöhemmin. Ja myös kun apteekkari sanoi minulle että minun pitäisi odottaa laboratoriokoettani "kymmenen minuuttia", vasta 20 minuuttia myöhemmin hän pyynnöstäni kävi edes kysymässä kuinka pitkään minun pitäisi oikeasti odottaa -- jonka jälkeen hän pyysi minua odottamaan "kymmenen minuuttia".
Ja aivan yhtälailla rautatieasemilla junat kuulutetaan saapuviksi "kymmenen minuutin sisään", joka tosin voi olla tottakin, mutta se voi myös aivan yhtä hyvin kertoa vain että juna saapuu myöhässä; ja kestääkö junan saapumiseen kuulutuksesta lopulta sitten kahdeksan vai 77 minuuttia, ero tiedottuu ainoastaan kymmenen minuutin välein toistuvien "juna saapuu kymmenen minuutin kuluttua" -kuulutusten määrästä.
Tämäkin on tietysti jo vanha havainto, mutta kerrotaan se nyt kun sekin on kerran jäänyt kertomatta: Intia on säilyttänyt piirteen, joka lännestä hävisi joskus noin sata vuotta sitten: Vauvat puetaan kaikki tytöiksi. Alle kaksivuotiaista lapsista on täällä mahdotonta tietää kumpaa sukupuolta ne ovat ellei kurkkaa hameen alle -- sillä aivan yhtä lailla pojat kuin tytötkin puetaan mekkoihin, vahvaan meikkiin, korvakoruihin ja koko otsan peittävään suureen mustaan täplään. Paria vuotta myöhemmin eroa tietysti aletaan alleviivaamaan aika korostetusti, kun junamatkoillekin tytöt puetaan prinsessahörhelöihin ja pojille annetaan puku ja kravatti -- ja tietysti, mikä pahinta, tämä korostaminen sitten jatkuukin koko loppuiän. Mutta ollaan nyt hetki iloisia siitä että ainakin vauvat täällä saavat säilyttää sukupuolirooliviattomuutensa.
Totta kai täällä edelleen koko ajan tekee pieniä havaintoja, ja joskus aina niitä omaksi ilokseni kirjailenkin -- mutta se keskeinen ero ensimmäisen aikojen havainnointiin on se, että mikään mitä näen ei ole enään niin mullistavan uutta ja ainutlaatuisen oloista -- ja ennen kaikkea: mikään havaintoni ei enää näyttäydy minulle sellaisena kuin se kuvaisi ja selittäisi kokonaista uutta maailmaa. Siinä missä ystäville ja sukulaisille ja koko internetmaailmalle ei millään malttanut olla kertomatta että "Intiassa on tällaista", tuntuu niin tarkoituksemukaisettomalta kirjoittaa erillistä tekstiä aiheesta "Pondicherryn sivukadun yhtä ikkunaa alittaessani kuulin tällaista". Vaikka se olisikin ollut ranskaa keskenään puhuvan intialaisperheen epävireinen piano.