Noloa. Istuin Mamallapuramissa tanssifestivaaleilla, istumapaikoilla kaukana pienestä tanssivasta naishahmosta, jonka eläytymiseen kuuluva ilmehdintä ei näkynyt yhtään minulle asti. Metri edessäni jylisi kolmimetrinen äänenvavistin, mutta todisteena Intialle menetetystä kuulostani en edes ajatellut sitä ennen kuin puoli tuntia myöhemmin huomasin vasemmassa korvassani lievää kipua. Yhtäkkiä luokseni juoksi leveästi hymyilevä mies, otti penkin ja tuijotti minua niin kuin jälleennäkemisemme olisi ollut paitsi yllättävä, myös iloinen. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka mies voisi olla. Hänellä oli leveät homoviikset, tyylitön ruutukauluspaita ja lyhyiksi leikatut hiukset sivujakauksella -- mutta koska tämä kuvaus tietysti vastaa puolta miljardia intialaismiestä, näiden tuntomerkkien katselu ei auttanut yhtään hänen muistamisessaan.
"Muistatko minut?" hän kysyi, selvästi huomaten että aivoni raksuttivat parhaillaan ylikierroksilla hänen paikallistamisekseen. Oliko se se eilinen patsaskoulun vetäjä joka tyrkytti minulle marmori-Ganeshaa? Mutta miksi se nyt tulisi noin iloisena puhumaan minulle, enhän edes ostanut sitä matkamuistoksi? Ehkä se on se mies bussiasemalta joka ystävällisesti opasti minut kasvisravintolaan -- mutta toisaalta, se saattoi olla sama mies kuin se patsaskauppias... Miksi näiden intialaisten pitää kaikkien näyttää niin samoilta?!? Joku hotellini vastaanottovirkailijoista...? Kelasin päässäni lävitse kaikki mahdolliset intialaiset joita olisin Mamallapuramissa viimeisen kahden päivän aikana edes tervehtinyt. Mutta ei. En tunnistanut.
"En muista, anteeksi. Minulla on surkea kasvomuisti." Minulla on; mutta tämä on tietysti vain puolitotuus. Minulla on surkea miesten kasvomuisti. Erityisen surkea ole erottamaan viiksekkäitä intialaismiehiä toisistaan. Kiinnitän huomiotakin ainoastaan vain niihin harvoihin jotka ovat ajaneet viiksensä pois ja jotka pukeutuvat edes alkeellista tyylitajua osoittaen -- mutta niin: heidätkin ajattelen useimmiten ulkomaalaisiksi; intialaismiesten tunnusmerkit ovat viikset ja ruma paita. Tai vielä yleisemmin: miehet ovat niitä jotka ovat vähän pidempiä, joilla on möreä ääni ja kasvokarvoja, ja jotka eivät yleensä ole erityisen kiinnostavia -- päin vastoin ne ovat useimmiten melkoisia tylsimyksiä. Ja ihan oikeasti: olen monesti Suomessakin jutellut jollekin suomalaismiehelle tunnin, ja seuraavalla kerralla tavatessamme tunnistanut hänet ainoastaan siitä että hän viittaa johonkin josta keskustelimme silloin aiemmalla kerralla.
"Minä olin se Chennaissa. Kerroin että älä ota sitä hidasta bussia vaan ota tuo kaksi tuntia nopeampi pikavuoro Mamallapuramiin." Ah! Toissapäiväinen nahkanjalostajamies Chennain uutuuttaankiiltävältä linja-autokompleksilta -- miten ihmeessä minä olisin voinut tunnistaa hänet näin täysin eri ympäristössä?
Istuimme puolitoista tuntia kahden "dance recitalin" läpi (suomen puuttuessa on käytettävä englantia), puhuime Suomen maantieteestä, hyttysistä, tansseista ja rikkaudesta -- ja puolustuksekseni minun on sanottava ettei hänkään selvästi kyennyt erottamaan kahta kaukaasialaiskasvoa toisistaan: puhuessaan Bill Gatesista hän sanoi minun muistuttavan ihan tätä. Ja enhän minä nyt sentään Bill Gatesilta näytä. Enhän? Enhän?
Enhän?
Olin istuskellut suuren kallionlohkareen päällä puunvarjossa kaksi tuntia kirjaa lueskellen, ja nyt minulla oli nälkä. Pakkasin kirjan reppuuni ja hyppelin kiveltä toiselle, ottaen mallia kallion vuohista joiden olin edellisiltana katsellut hyppelehtivän kalliohin vuosisatoja sitten hakattujen reliefijumalien päiden päällä nukkumapaikkaa etsien. Päädyin alas tielle, jolla kymmenen metriä edelläni käveli kaksi miestä ja kaksi naista -- länsimaisesta pukeutumisestaan päätellen rikkaita kaupunkilaisnuoria.
Heissä ei sinänsä ollut mitään mielenkiintoista itsessään; he olivat toistuva näky näillä Mamallapuramin kallioilla, joissa jokaisen temppelinraunion tai reliefin välissä oli pensaan varjo varattuna kuherteleville intialaiskihlatuille. Etsiessäni rauhaisaa lukupaikkaani olin jo useaan kertaan kiusaantunut kun lähestymiseni nähnyt pariskunta oli keskeyttänyt herkän käsi kädessä istuskelunsa, puolen metrin päässä toisistaan -- tai no, oli jonkun käsivarsi jöytänyt jopa tiensä seuralaisensa hartioille. Nämä neljä nuorta kuitenkin kulkivat etäällä toisistaan, ja heidän ryhmittymisensä sai minut jopa ajattelemaan, että ehkä heidän vanhempansa eivät olleetkaan vaihtaneet lastensa valokuvia, horoskooppeja ja CV:itä ennen heidän lähettämistään tapaamaan Mamallapuramiin, vaan he voisivat olla jopa ihan vain ystäviä.
Mutta yksi heistä -- se oikeanpuolimmaisin nätti tyttö -- vei minut 10 vuotta elämässäni taaksepäin. Hänen ryhtinsä, hänen tapansa kävellä, se miten hänen kätensä liikkuivat hänen kävellessään, ja hänen hiustensa tapa laskeutua hänen hartioilleen -- kaikille ihmisille on tässä maailmassa kaksoisolento, varmasti useampikin, ja jokaista yksityiskohtaa myöten (ehkä tamililaisittain tummaa ihonväriä lukuunottamatta) tässä käveli erään keskeisen peruskouluihastukseni toisinto. Kiihdytin askellustani nähdäkseni hänen kasvonsa, ja päästyäni heidän rinnalleen tuijotin häntä vaivihkaisesti, suu auki, silmät pyöreinä, kymmenen sekuntia. Kävelin vähän matkaa heidän ohitseen, ja esitettyäni ylinäytellyn parodian miehestä joka mukamas keksii että ai niin eihän minun pitänytkään mennä tuohon suuntaan vaan tähän, käännähdin ympäri ja huomaamattomasti luotasin hänen kasvoistaan joka ainoan yksityiskohdan -- jotka edelleen muistuttivat minua kaikin voimin samasta tytöstä. Kun vielä toistin tämän ohikävelyn, pysähdyksen ja tuijottavan "ai niin, tuonne suuntaanhan minä olinkin matkalla" -teatterin -- olen ihan kiitollinen siitä että hänkin näytteli ettei huomannut irstasta silmäpeliäni ja jätti poliisit kutsumatta.
Mutta yhtä kaikki; hän oli intialaisuutensa poislukien täsmällinen kopio taannoin tuntemastani tytöstä -- tai siitä millaisena hänet muistan. Hassua. Enpä ole häntäkään ihan heti tullut ajatelleeksi.
Mitäköhän lie hänestäkin tullut...?
Muistan vielä etäisesti ajan, tai maailman, jossa laskin itselleni keittiön hanasta lasiin juomavettä, join sen heti ilman tablettien lisäämistä ja tunnin odottelua -- ja mikä kummallisinta: joskus minulla ei vain ollut jano joten en saanut lasia tyhjäksi vaan kaadoin veden pois. Tämä on tietysti vain hämärä muisto jostain etäisestä henkilöhistoriastani, enkä voi missään nimessä olla edes varma voiko tuollainen olla tottakaan -- uskomattomaltahan se kyllä joka tapauksessa kuulostaa. Sillä ei kai nyt jano sentään voi päättyä koskaan?
Hyvät, läheisiksi kasvaneet ystäväni nestehukka ja auringonpistos pistäytyivät taas käymään; mutta tällä kertaa he saapuivatkin korkojen kera, ihan vain muistuttaakseen ettei heidän kanssa ole leikkimistä. Tunnistin heidät kyllä kun Mamallapuramin tienristeyksessä yritimme pysäyttää ohikiitäviä, vauhtiaan hidastamattomia, täyteyttään pullistelevia busseja, joiden viimeiset matkustajat roikkuivat ovien ulkopuolella (onko mikään sen tyypillisemmän intialaista?) -- mutta enhän voinut saada mistään itselleni vettä sinne, hiekkaiselle aukealle sata metriä lähimmästä talosta, lähimmästä varjosta; ja muutenkin olin odottanut vain nopeaa nousemista ensimmäiseen kymmenistä päivittäisistä linja-autoista Pondicherryyn enkä tunnin hikoilua päättymättömässä paahteessa, ilman yhtään pysähtyvää autoa.
Tapasin kolme ranskatarta jotka hekin kaikki pyrkivät taannoiseen siirtokuntaansa "Pondyyn", ja sovimme että sauraavana aamuna jakaisimme sinne taksin. Kävelin nuutuneena ja kuivuneena takaisin keskustaan, kirjauduin jo kolmanteen eri hotelliin neljän päivän aikana samalla paikkakunnalla, ja vain lepäilin päivän iltaan asti. Seuraavana aamuna heräsin kodikkaaseen nestehukan taontaan päässäni ja jumitteleviin pohkeisiin, ja mietin että ehkä olisi terveellisempää jäädä lepäämään, varsinkin kun kello oli vasta seitsemän -- mutta kun olin kerran sopinut tapaamisen jonka perumisesta minulla ei ollut mitään mahdollisuutta ilmoittaa sen muille jäsenille, minun oli noustava ja lähdettävä. Ironia piili tietysti siinä, että tavattuani ranskalaiset bussiasemalla lopulta vain minä ja yksi heistä matkasimme Pondicherryyn -- bussilla, jossa meille kummallekin oli jopa ihan oma puolineliömetrinen seisomatilamme. Bussissa join vettä vähän väliä, nappasin paracetamolia päänsärkyyni, ja päädyimme perille.
Kirjauduttuamme yhteiseen, jaettuun hotellihuoneeseen, minä, nestehukkani, auringonpistokseni ja 32-vuotias ranskalaisnainen (ja vielä sittenkin jäi yksi sänky vapaaksi), lähdin kävelylle. Jalkani kramppasivat, minua väsytti, eikä oloni muutenkaan ollut mitenkään mainio. Yritin juoda vettä, metsästin suolaa ravintoloista ja sipseistä -- ja ruumiinlämpöni alkoi iltaa kohden tasaisesti kohota ylöspäin.
Kun lämpöni ensi kerran mittasin, se oli 38,6. Kun lämpöni toisen kerran mittasin, se oli 37,5 -- kiitos paracetamolin. Seuraava mittaus illallista myöhemmin olikin sitten jo 39,5; ja uutena kaikkien aikojen ruumiinlämpöennätyksenä uskollinen lämpömittarini mittasi minusta lopulta jopa 39,7 asteen kuumeen! Aplodeja! Oudointa kuumeessani oli se, että korkeaa ruumiinlämpöä lukuunottamatta juuri mitään muita oireita minussa ei sitten ollutkaan; totta kai tunsin lievää väsymystä, mutta yleensä mataliinkin kuumeisiini kuuluvat hourailu, poissaoleva tokkuraisuus ja täydellisen kokonaisvaltainen paha olo olivat huolestuttavan poissaolevia. Hikoilemaan ei elimistöni kuitenkaan alkanut, joten kömmin kylmään suihkuun hoitamaan manuaalisesti sitä termostaattia jonka automatiikkaa kehoni nyt niin karkeasti laiminlöi. Tein sen toistekin, ja molemmilla kerroilla se selkeästi auttoi. Ja lopulta aloin jopa hikoilla.
Ystävilläni nestehukalla ja auringonpistoksella on kuitenkin kyläillessään usein ollut se ikävä tapa, että he jättävät sisään tullessaan ulko-oven auki -- joten usein heidän vanavedessään vieraakseni työntyy joku heidän kutsumaton ystävänsäkin. Aikoinaan Mumbaissa he toivat mukanaan sinnikkään flunssan, ja tällä kertaa korkeana pysytellyt tempoileva kuumeeni lähetti minut tohtorisedälle varmistamaan ettei kyläilemässä vain ole herrat malaria tai lavantauti -- mutta ovesta olikin livahtanut sisään vain herra ripuli, joka sitoi minut päiväksi kyykkimään kuumeisena lattiakaivolla, ja sai minut ensimmäisen kerran oikeasti ymmärtämään millaista tautia tarkoitetaan kun sanotaan ripulin olevan maailman lasten yleisin kuolinsyy -- koskaan ennen kun en ole ripulia selvästikään sairastanut.
Kaikki jälleennäkemiset eivät ole iloisia.
Olin Pondicherryn illassa, allani hutera muovituoli, takanani mustana tyrskyävä meri, vain etäisen ajatuksen sille suoden että kaksi vuotta sitten tapaninpäiväinen tsunami pyyhkäisi näiltäkin rannoilta ihmisiä ja kaikki kivet mukanaan -- mutta koska kaikki tuho on jo korjattu, hyökyaallosta muistuttamassa on vain jokaisen rantakaupungin muistomerkit luonnononnettomuuden uhreille. Edessäni lavalla istui lattialla viisi intialaista puoliympyrässä soittamassa ja laulamassa, ja siellä näin myös Intiani ensimmäisen sitarin. En kuitenkaan kuullut, sillä kukaan ei ollut viitsinyt antaa tyttöparalle mikrofonia, ja siten sitarin sointi hukkui kokonaisuudessaan munniharpun kuminaan.
Ja taas kerran, yhtäkkiä luokseni tuli intialaismies, minua tervehtien, kasvoillaan jälleennäkemisestä yhtä aikaa yllättynyt ja ilahtunut ilme. Katsoin miestä hetken: Ei viiksiä -- joten tunnistin hänet heti: tapasin hänet kaksi viikkoa aiemmin junassa Visakhapatnamista Vijayawadaan, jossa hän tutustutti minua Krishnamurtin filosofiaan. Emme jutelleet junassa paljoakaan, hän vain antoi minulle jonkin kantamansa lehden jota lueskelin odottaessani junan saapumista perille puoli tuntia myöhässä. Tunnistinkin miehen nyt lähinnä (viiksettömyyden lisäksi) hänen persoonallisesta äänestään ja englanninaksentistaan, jotka jostain syystä olivat jääneet mieleeni. Vaikken niitä kuvailla osaakaan.
Jälleennäkemisemme oli todellakin melkoisen yllättävä; ja jopa tavallaan iloinen, koska tämä Krishnamurti kuulostaa tämän lyhyen johdannon perusteella ihan fiksun kuuloiselta ajattelijalta. Ja vaikka tapaamani mies olikin vähän turhan tohkeissaan gurunsa ajatuksista varsinaista keskustelua ajatellen (ennemminkin hän vain tahtoi julistaa minulle kuinka suuri ja mahtava ja käsittämättömän älykäs hänen löytämänsä ei-uskonnollinen opettaja elinaikanaan oli) -- ihan mielellään häntä sen tovin kuunteli. Sitten etsimme ravintolaa jota emme löytäneet. Ja söin lopulta yksin paneer pulaon. Se oli hyvää.
Toiset jälleennäkemiset ovat iloisia.