"Kauas maailmaan, läksin kulkemaan,
kuljin niin iloisna huoletonna vain..."
Iltapäivän aurinko paistoi matalalta, kuin Suomen kesän keskipäivällä, ja lähes luonnollisen pituinen varjoni mutkitteli rautatiekiskojen poikkiparruilla. Tasapainottelin vasemmanpuoleisen kiskon päällä, aurinko lämmitti mustaa reppuani joka piirsi selkääni hiellä jäniksenkuvaa -- ja minä lauleskelin mielessäni (taisi pari tahtia livahtaa ääneenkin) Heiliä karjalasta.
"Jouduin Karjalaan, kuinkas sattuikaan,
lemmenpiston sydämeeni sain..."
Jotenkin Heili Karjalasta tuntui sopivan tilanteen kulkuriromantiikkaan; kun työtön, naimaton tuhlaajapoika astelee reppu selässään pitkin rautatiekiskoja kaukana kotoaan; ja astelee vain päämäärättömän rentoutuneesti eteenpäin, olematta matkalla mihinkään, tietämättä edes missä tulisi kulloinkin seuraavan yönsä nukkumaan.
"Hei, Karjalasta heilin minä löysin,
löysin heilin pienen herttaisen..."
Rautatiekiskojen vierellä kivillä kovetettu hiekkatie muljahteli jalkojeni alla, ja haistoin vierelläni seisovan auringon kuivattaman heinän kesäisen tuoksun. Jos suljin silmäni vasemmalle puolelleni avautuvasta taivaallisen kauniista (joskin horisonttiaan kohti harmaaseen saastepilveen sulkeutuvasta) maisemasta, ja jos suljin korvani kaikkialla sirittäviltä sirkoilta ja puusta toiseen kirkuvilta apinoilta, saatoin kuvitella olevani Suomessa. Hiekkatien epätasaisuus jalkojeni alla, kuivan heinän tuoksu nenässäni, matalan auringon helteinen paahde lämmittämässä selkääni -- ja sieluni siivin lensin jokakesäiselle Pylkönmäelle, enoni heinäkuorman päälle, pinoamaan paaleja ja katsomaan sinisellä taivaalla leijailevaa yksinäistä poutapilveä.
"Hän kohta minut sitoi lemmen köysin,
sitoi hurmahan iäisehen..."
Avasin silmäni ja taivas oli väärän värinen. Se oli harmaampi kuin Suomen kesäinen, ja puhdas, taivas, ja illan lähestyminen oli jo alkanut taittaa sitä lämpimään punaiseen päin. Avasin korvanikin, ja mielikuvieni käen kukunta korvautui Matheranin maharashtralaisäänillä. Apinat, sirkat, jostain mäenhuipun ulokkeista kantautuva aikuisten miesporukoiden teini-ikäinen meteli. Ei, ei se kuulunut tänne asti; olin jo kulkenut tarpeeksi kauas tallatuimmilta turistipoluilta. Pensaassakin lojui vain yksi yksittäinen muovipullo.
"Tunne outo rinnassani on kuin paino povellani
ja kuitenkin niin onnellinen oon!"
Otin repustani jo pitkään kierrättämäni puolen litran Sprite-pullon, ja huomasin veden olevan lämmintä. Siemaisin siitä kuitenkin alkavaan nestehukkaani riittämättömän hörpyn, yrittäen säästää vettä paluumatkaankin; jouduin toteamaan että minun olisi hetimiten palattava takaisin ennen kuin vesi loppuu. Hotellilleni olisi kuitenkin ainakin kolme kilometriä, ylämäkeen.
"Hei! Karjalasta heilin minä löysin,
vaivuin hurmahan iäisehen..."
Pysähdyin puun varjoon ja katsahdin alas avautuvaa maisemaa. Ja katselin sitä. Ja katsoin. Ja katsoin. Ja tuijotin. Ja vasta kuin juomapulloni puhdistettu vesi juoksi loppuun, ja auringon paahde ja nesteen puute alkoivat jomottaa päätäni, sain irrotettua itseni läntisten Ghat-vuorten ja Deccanin tasangon korkeusvaihteluiden leikistä; ja lähdin tasapainottelemaan itseäni takaisin kiskoja pitkin.
"Vaan en saanutkaan tuonne onnelaan
jäädä täytyi jälleen rientää kauas pois..."
Matheran on taas niitä paikkoja, jotka saavat rakastamaan maailmaa ja vihaamaan ihmiskuntaa.
Se oli jo jäämässä väliin, koska sairastuessani matkustin vain sen ohitse matkallani Punesta Mumbaihin -- johon väliin olin sen alun perin aikatauluttanut. Mutta mitä enemmän Lonely Planetia ja nettisivuja pyörittelin, sitä enemmän halusin Matheraniin mennä. Kaksi viikkoa temppeleitä ja kaupunkeja kierrettyäni Matheranin kaltainen luontokohde kuulosti vahvasti houkuttelevalta; kun muutenkin kerran olen enemmän luonto- kuin temppeli-ihminen.
Olin kuitenkin pahasti kahden vaiheilla, kunnes netissä sattumalta törmäsin tietoon, että -- ja tähän väliin tulee kaksoispiste että te kaikki ymmärrätte miten tärkää tämä minulle oli: Matheranin alueella moottoriajoneuvot ovat kiellettyjä!
Ei autoja! Ei putkutiputriksoja! Ei moottoripyöriä! Ei rämiseviä linja-autoja tähtäämässä päin viatonta suomalaisturistia! Ja, ehkäpä jopa, raitista, hengityskelpoista ilmaa!!!
Ja minä, joka kutsun autoja syvimmästä helvetistä siinneiksi jumalattomiksi paholaisenkoneiksi jopa vain freudilaisena lipsauksena, en voinut enää millään jättää Matherania väliin. En sitten millään.
Ja hyvä etten jättänyt; sillä Matheran oli taas niitä paikkoja, jotka saavat rakastamaan maailmaa.
Ja vihaamaan ihmiskuntaa.
Ymmärtääkö eläin että se on jumalaisen kauniissa paikassa? Pysähtyykö apina joskus puustaan katselemaan vuoren taakse laskeutuvaa aurinkoa, horisonttiin siintyvää tasankoa, vuoren juurella kimmeltävää järveä? Miettiikö hevonen koskaan maiseman ohitse astuessaan että kyllä, elämä on sittenkin elämisen arvoista -- jos ei muuten niin tuon maiseman tähden? Ymmärtääkö ihminen?
Ihmiset saapuvat laumoittain Matheraniin kallionkielekkeelle, koska alueen kartassa lukee tällä kohdin Sunset Point, auringonlaskun paikka. He kävelevät kallionreunan ohi, maiseman ohi, ja menevät jonottamaan kojulle, joka myy teetä, mehua ja limsaa; ja auringonlaskun pidentäessä varjoja he näkevät jonossa edellään olevan selän. Nuori miesporukka kääntää selkänsä laskeutuvalle auringolle, ja huvittelee heittelemällä apinoita kivillä. Keski-ikäinen nainen katselee vuoroin kelloaan ja vuoroin ympärilleen, kuin toivoen että tämä show olisi mahdollisimman pian ohi; että pääsisi pois täältä metsän keskeltä takaisin hotellille. Perheenisä seisoo kielekkeen reunalla videokameran kanssa ja kuvaa selkänsä takana punertavaa auringonlaskua perheensä kasvoilta. Tyttö juo ostamansa vesipullon tyhjäksi, kysyy istumapaikaltaan kolmen metrin päästä roskakorista mitä pullolle pitäisi tehdä -- ja äiti neuvoo heittämään sen pensaaseen. Hevoset siristävät silmiään ja katsovat maahan, suojatakseen itseään auringon viimeisten säteiden kirkkaudelta.
Ja niin, auringonvalon muuttaessa maailmaa siniseksi, valon tasaantuessa koko maailmaan samanlaiseksi, jostain vuoren juurelta kantautuu rummutusta ja laulua; ja apinat kirkuvat pensaissa, yrittävät kaivautua laukkuihin, ottaa ne mukaansa, tarttuvat pensaiden tyhjiin pulloihin, tyhjiin käärepapereihin, repivät niitä auki toivoen löytävänsä sieltä jotain herkkuja; ja kalliot ja tasangot, ihmiset, kasvit, eläimet vaihtavat väriä, menettävät väriä, hetki hetkeltä pimenevät; aivan kuten ympäristön pussit, pullot, karkkipaperit, jotka häipyvät yön unohdukseen herätäkseen taas aamulla kaikkien kasvoille.
Mutta yhtäkkiä, auringon ollessa vielä kokonaan näkyvillä, maailman ollessa vielä valoisa ja kirkas -- kaikki ihmiset nousevat, pudistavat vaatteensa puhtaiksi hiekasta, ja poistuvat. Kallio jää tyhjäksi; vain apinat pysyvät kyykkimässä kallionreunassa, noukkimassa täitä toistensa turkeista ennen pimeän laskeutumista.