Vaikka sen valheeksi vannonkin, kyllä mua uskotaan


38,2

eli kuumeisia houreita Mumbain hälinästä

No, Kimmo, kerrohan, millainen oli tuo maaginen Mumbai (Bombay, Bom Bahia) -- tuo nimeään vaihteleva kameleontti, tuo Intian talouskasvun veturi, tuo Bollywoodin kotikaupunki; jossa sijaitsevat Aasian suurimmat slummit, jonka paikallisjunissa kuolee 10 ihmistä joka päivä, jossa asuu 12 tuhatta primitiivisiin alkuasukasheimoihin kuuluvaa ihmistä? Niin, Kimmo, kerrohan.

Kyllä kyllä. Kyllä minä kerron. Mutta odottakaapa hetki, sitä ennen kerron pari tarinaa; tai ehkä sittenkin pari ajatustani (jotka, ehkä, saattavat nekin osaltaan vastata kysymykseenne). Siis kuunnelkaa:


Olipa kerran pieni pohjoinen kansakunta, joka halusi hallita koko suuren suurta maailmaa. Vahvalla laivastollaan se purjehti ja tappoi mantereellisen ihmisiä ja korvasi mantereen asukkaat omillaan. Tappaminen oli kuitenkin työlästä, ja ekä jossain kansakunnan takaraivossa jopa kolkutti pieni ääni joka sanoi sen olevan väärin -- eikä pienen pohjoisen kansakunnan asukkaitakaan ihan joka maankolkkaan riittänyt, kun se ensimmäinenkin tyhjennetty manner oli vielä melkein tyhjä -- joten he lopettivat tappamisen. Ja he alkoivat vain mennä uusiin paikkoihin kautta planeettansa, ottivat vallan, ottivat vastuun alkuasukkaiden sivistämisestä -- ja sivistyksen he määrittelivät kotimaansa mukaan.

He purjehtivat suureen valtakuntaan kaukana kaakossa, ja saivat sieltä myötäjäislahjana portugalilaiskaupungin, Bom Bahian, ja he antoivat kauppakomppaniansa pitää sitä tukikohtanaan ja rakentaa sitä eteenpäin -- mutta se ei silti ollut koti. Kaikki oli väärin: asunnot, sää, kasvillisuus, ihmisten ihonväri, kaikki. Pienen pohjoisen kansakunnan kalpeat mutta ylpeät edustajat hikosivat kauniissa lahdessaan, tuuletuttivat kasvojaan tukahduttavalta kuumuudelta ja kosteudelta, ja päivä toisensa jälkeen vain kaipasivat kaukaisiin koteihinsa. Missään ei ollut mitään hyvää, toisin kuin kotona, missään ei ollut mitään oikeasti kaunista, sivistynyttä, niin kuin kotona. Bombay, niin kuin he suussaan väänsivät tuon portugalilaisten antaman nimen, ei näyttänyt siltä miltä sivistyneet ja hyvät paikat näyttivät -- eli koti, joka oli mansikka eikä mustikka niin kuin tämä -- joten heidän oli naamioitava tämä paikka kodiksi.

Ja niin he kohottivat kaupunkia, rakensivat sinne, yksi kerrallaan, taloja jotka näyttivät kodilta, kunnes pienen pohjoisen kansakunnan kalpeanaamat pystyivät huomaamaan vain kasvillisuudesta ja auringon asennosta, ja säästä, olevansa kaukana kotoa. Mutta koska kaupunki näytti kodilta, heillä ei ollut enää koti-ikävä.


Junaan nousi nuori mies; olisikohan se ollut Thanessa, tai joka tapauksesta jollain niistä viimeisistä pysäkeistä ennen Mumbai CST:tä. Mies oli komea, hyväryhtinen, selkeästi itsestään huolta pitävä, selkeästi ulkonäöstään huolta pitävä; hänellä oli sileä leuka, ei viiksiä, puoliselkään ulottuva poninhäntä; hänen sarinsa oli yksi istuvimmista ja sopivimmista mitä olen kenenkään yllä nähnyt: sen väritys sopi täydellisesti hänen ihoonsa, ja se kääriytyi kauniisti hänen miehiseen vartaloonsa.

Mies tuli viereemme seisomaan, käsi ojossa, rahaa pyytäen. Hän oli varmasti parhaaan näköinen, punaisissa huulissaan ja hillityssä maskarassaan huolitelluin kerjäläinen jonka olen koskaan nähnyt -- mutta en antanut hänellekään rahaa. Ei antanut vastapäätäni istunut yläkastilaisittain pyöreä kolmikymppinen nainenkaan (jonka hänenkin sininen sarinsa oli kovin kaunis, ja sointui kauniisti hänen silmiinsä), eikä antanut hänen vieressään istunut nuori mieskään, joka muistutti Intian konservatiivisuudesta onnistumalla näyttämään kapinalliselta farkuissa ja nahkatakissa -- kapinakin on täällä 50 vuotta lännestä jäljessä.

Kerjäläinen jatkoi seuraaville penkeille, ja jotain kielellään sanoen ojensi kättään kolmelle keski-ikäiselle intialaisherralle. Näin heistä yhden kasvot, ja näin niissä syvän halveksunnan, ja näin kuinka hän keskittyi olemaan katsomatta kerjäläistä päin, keskittyi toivomaan ettei tuollaisia edes olisi olemassa. Ja toinen herra näistä kolmesta sanoi kerjäläiselle jotain, ja hänen äänensä kohosi saarnaavaksi halveksunnaksi ja vihaksi -- ja mies sarissaan kuunteli hiljaa, puheen loputtua nyökkäsi nöyrästi, ja jatkoi seuraavien matkustajien luo. Näin hänen kasvoiltaan kuinka häneen sattui, kuinka miehen sanat olivat satuttaneet häntä syvältä, ja kuinka hän olisi vain halunnut itkeä vastaanottamansa epäoikeudenmukaisuutta; ja näin myös edelleen ikkunasta ulos tuijottavan keski-ikäiset kasvot, ja niiden nyökkäilevän, oikeamielisyyttä tuntevan hymyn: "Noin minäkin olisin tuolle sanonut, noin minunkin olisi pitänyt tuolle halveksittavalle olennolle sanoa."


Saavuin Mumbaihin 38,2 asteen kuumeessa, väsyneenä, likaisena, nestehukasta ja nälästä kärsivänä. Ystävällinen intialaismies pysäytti minut rautatieasemalla jutellakseen kanssani Intian länsiturismista ("Mitä, sinäkö et olekaan matkalla Goaan?"), ja vaikka yritin vihjailla hänelle että haluaisin vain päästä hotellille, lepäämään, mahdollisimman pian, syömään, mahdollisimman pian, hänen virittäytymisensä minun tunnetilaani luki että oli kohteliasta vain jatkaa juttelua.

Mutta lopulta hän lähti, kun hänen paikallisjunansa kuulutettiin; ja minä huomasin että puhelimeni oli kuollut: Mumbain operaattorit, Orange, Airtel, BSNL, joku neljäs, eivät suostuneet päästämään Karnatakan Hutchia verkkoonsa. Juuri kun olisin kaivannut mahdollisuutta haistattaa puhelinpelolleni pitkät, ottaa ja soittaa kierroksen Lonely Planetin budjettihotelleihin, välttääkseni kaupunkikierroksen rinkka selässäni -- puhelimeni ei toiminut. Kävelin ulos asemalta, valmistautuneena hyväksymään jos joku asemien tyrkyttävistä taksikuskeista tulisi vaatimaan minua seuraaman häntä hänen valitsemaansa ylihintaiseen hotelliin (koska halvat eivät maksa heille palkkiota tuomisestani; ja niihin menemisen estämiseksi he keksivät mitä uskomattomimpia ja typeryydessään loukkaavimpia valheita); mutta yhtäkkiä, ketään ei tullutkaan. Otin suuntiman asemaa vastapäätä olevasta kattokyltistä, "City Hotel", ja astelin sitä kohti (Lonely Planetkin mainitsi sen, sanoi sen olevan suht halpa), ja väsyneenä ja puolitajuissani seurasin läpi yksinkertaisen komentosarjan (mene yläkertaan, mene vielä enemmän yläkertaan, katso huone, kirjoita nimi, kirjoita passin tiedot, kirjoita viisumin tiedot, kirjoita mistä tulet minne menet, anna rahaa, anna tippi, anna isompi tippi), kunnes löysin itseni ylihintaisesta kahden sängyn ja kahdeksan neliön ikkunattomasta, vessattomasta kopista, katsomassa 14 tuuman televisiosta 80-lukulaista Bollywood-elokuvaa.

Kanavasurffaamalla löysin myös 50-lukulaista Bollywood-elokuvaa, 90-lukuliasta Bollywood-elokuvaa, 70-lukulaista Bollywood-elokuvaa, 2000-lukulaista Bollywood-elokuvaa, ja yhden hindiksi dubatun erittäin huonolta näyttäneen amerikkalaiselokuvan.


Katso itseäsi mustassa puvussasi, ylänappi auki, nousemassa Audiisi nokialainen korvallasi; tunnetko itsesi intialaiseksi? Katso itseäsi ihonmyötäisessä, vaaleanpunaisessa paidassasi, rinnoillesi painettuna itsenäisyyden ja itsekkyyden iskulauseita, tiukkojen farkkujen korostaessa takapuoltasi; tunnetko itsesi intialaiseksi? Katso itseäsi design-sarissasi, ostamassa kodinkoneita, luottokortti kädessäsi, näyteikkunan joulupukin, joulukuusen, tekolumen ja lahjapakettien takana; tunnetko itsesi intialaiseksi? Koska minä tunnen teidät, mutta minä en tunne teitä Intiasta.

Tiedättekö mikä on teidän ongelmanne? Teidän ongelmanne on, Kaurismäkikö sen sanoi, työsuhdeauto, asuntolaina, mitkä kengät laittaa jalkaan taidegallerian avajaisiin. Teidän ongelmanne on kolesteroli, uusia housuja vaativa riisipömppömaha, kodinelektroniikkaostosten valinnan vaikeus (Sony, Phillips, Siemens? Motorola, Samsung, Nokia?)

Te olette kauniita katsella, mutta teistä puuttuu kaikki karisma. Te kävelette vastaani, ja minä katson teitä, ja minä näen teidät -- mutta te ette kiinnosta minua. Teiltä puuttuu Intiani sielu; te ette ole teitä, te olette vain meitä.

Te olette yhtä tylsiä kuin minäkin.


Kyllä kyllä, Kimmo, me kuuntelimme tarinasi; joten nyt, kerro jo! Millainen oli Mumbai?

Ja minä vastaan: Minulla ei ole aavistustakaan millainen kaupunki Mumbai on. Siellä viettämäni kaki päivää vain makoilin ja katsoin televisiota jota en ymmärtänyt; ja surffasin netissä, ja kiertelin museoita ja taidegallerioita. NGMA:ssa olin puolet vierailustani tuon modenin taiteen kansallisgallerian ainoa asiakas, ja yläkerrassa ollut Gunther Ueckerin vaikuttava, naruilla hiekkaan renkaita hitaasti ja raskaasti, suorastaan kärsivästi piirtävä installaatio käynnistettiin vartavasten, erikseen, minua varten.

Minulla ei ole aavistustakaan millainen kaupunki Mumbai on.

Nasikin illasta, hyttysiä väistellen,
Tulostettava versio
© Kimmo Kristian Rajala 2006-2007
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.