Bijapurilla oli hyvä alku. Tai, rehellisyyden nimissä, ehkä Badamilla vain oli huono kokonaisuus. Olihan toki Badamin yllä kohoavilta kallioilta avautuva näköala, tai vielä korostetummin kuuloala, elämyksenä voimakas (kymmenen askeleen ero täyden hiljaisuuden ja 25 000 intialaisen kootun metelin välillä); mutta jälkimauksi Badamista kuitenkin jäi lähinnä likainen ja pimeä hotellihuoneeni, sen vessan käsienpesualtaan poistoaukkoon muumioitunut torakka, ja huoneenovi jota ei saanut sisäpuolelta temppuilematta lukittua. Ja tietysti siellä oli myös vierailemani itseään paremman väen ravintolana pitävä laitos, jossa ruoka oli paitsi ylihintaista, myös pahinta mitä olen viimeisen kolmen kuukauden aikana syönyt.
Mutta Bijapur: Kun olin pehmittänyt istumalihaksini neljä ja puoli tuntia jalkatilattomassa bussissa laukkujeni puristuksissa, en voi sanoin ilmaista onneani kun bussiasemalla vastaani ei tullut yhtä ainoaa kaupustelijaa; ei ketään myymässä riksakyytiä, ei ketään myymässä hotellihuonetta, ei ketään myymässä välipalaa tai hedelmiä -- eikä edes ketään myymässä hyvää omaatuntoa sillä että antaisin hänelle pari rupia hänen vauvansa ruokaan. Itse asiassa koko asema oli tyhjä ja rauhallinen. Itse asiassa koko bussista poistumiseni oli epätavallisen rauhallinen kokemus -- kukaan ei edes hoputtanut minua kiirehtimään bussista nousemista.
Pihalle päästyäni kaivoin Lonely Planetini esille, katsoakseni sen pääsääntöisesti hyödyttömistä kartoista miten pääsisin asemalta käveltyä sinne missä hotellit sijaitsevat. Ja vasta siinä matkaopasta selaillessani kuulin ensimmäisen ihmisäänen, joka kysyi minne olen matkalla, minne haluan. Kysymys tietysti oli asemalaiturien toistuvia kysymyksiä, mutta jokin miehen äänen ystävällisyydessä kertoi että kyseessä ei olisikaan takertuva riksa-, taksi- tai tongakuski -- eikä ollutkaan. Kysyjä oli aidosti ystävällinen, englannintaitoinen bagalgotilainen kannadanopettaja, joka oikeasti vain tahtoi auttaa; ja joka lopulta saattoi minut hotellilleni asti, varmistaakseen että löydän mitä olen etsimässä.
Ja koko ensimmäinen ilta jatkui samalla linjalla: tapasin ihminen toisensa jälkeen ystävällisiä, kielitaitoisia intialaisia jotka auttoivat ja neuvoivat rehellisesti, vilpittömästi ja sydämellisellä lämmöllä. 80 rupiin hotellihuoneenikin oli ilahduttavan asumiskelpoinen -- suorastaan mukava; hintaansa nähden erinomainen. Kaiken kaikkiaan mennessäni nukkumaan ensimmäisenä bijapurilaisena yönäni minä ajattelin, että jos kaupungin ilma vain olisi edes hiukan hengityskelpoista, saattaisin täällä oikeasti viihtyäkin -- ehkä jopa pidempään kuin suunnittelemani kaksi yötä.
Mutta jotenkin toisena päivänä heräsin täysin toisenlaiseen todellisuuteen. Kyllä, ilma oli edelleen hengityskelvotonta, mutta yhtäkkiä intialaisten englannintaito oli taas taantunut "mikä sinun nimesi on? mikä sinun maasi on?" -linjalle. Ja yhtäkkiä taas kaikki, aivan kaikki, olivat liimaantumassa kylkeen kiinni joko puoliksi kaappaamassa minua riksansa matkustajaksi tai vain osoittaakseen minulle puutteellista englannintaitoaan. Kaupunki sinänsä oli omalla tavallaan kaunis: Bijapur on tavallinen ruma intialaiskaupunki (vaikkakin vain viitteellisesti Kundapurasta muistuttava), mutta siellä mitä yllättävimmistä paikoista yhtäkkiä kohoaa mahtipontisia islamilaisia moskeijoita tai sellaisten raunioita. Mutta kun vaeltelin sen hiekkaisia sivukatuja, lapsilaumat juoksivat perässäni, kilvan nimeäni ja maatani huutaen -- ja, mikä pahinta, aivan kuin Badamissa, täälläkin lasten mielenkiinto sai ruman käänteen heidän alkaessa aina kysymykset kysyttyään (tai joskus jopa suoraan niiden yli hypäten), kerjäämään rahaa, kynää, suklaata, purukumia -- tai mitä sanoja nyt olivatkaan koulunsa englannin tunneilla oppineet. Ja lapsista pahimmat takertuivat kiinni kuin oikeista kerjäläisistä ärsyttävimmät; joten minä löysin itseni huutamasta lapsille että häipykää -- jo toisen kerran parin päivän sisään.
Pakenin kerjääviä lapsilaumoja Bijapurin raunioihin; ja siellä kylkeeni liimautui vanha mies, joka veti minua perässään eri kohtiin rakennusta, osoitti esineitä ja pylväitä ja sanoi aina jotain yksinkertaista omalla kielellään, vaati minua ottamaan itsestään kuvia ja tuli pakolla jokaiseen kuvaan jota yritin ottaa -- ja aivan kuten pelkäsin, tarpeeksi aikaa minua häirittyään ja estettyään rakennuksen ihailun hän ojensi kätensä ja sanoi "bakseesh" (lahja, lahjus, tippi -- mitä vain); ilmeisesti palkkioksi erinomaisesta opaskierroksestaan.
Ja tämä oli vasta alkua: Golgumbazin lipunmyyjä yritti pimittää minulta 400 rupia vaihtorahoja; tämä samainen Golgumbazin moskeija oli täynnä metelöiviä koululaisryhmiä -- ja mikä pahinta, myös täynnä parikymppisiä mieslaumoja (jotka, vaikka eivät mitään kerjänneetkään, ovat viereen jämähtävässä puhumattomassa rasittavuudessaan tuhat kertaa pikkulapsia rasittavampia); ja sen ulkopuolella en päässyt millään huijarikaupustelijoista ja takertuvista riksakuskeista eroon. Ja minä mietin mitä ihmettä ne riksakuskit ajattelevat: että minä kävelen sen vuoksi etten ole löytänyt itselleni riksaa? Vaikka niitä on kolme per neliömetri kautta koko Intian ja puolet kuskeista huutaa aina valkoihoisen nähdessään? Ja siinä kävellessäni, ja riksakuskeja kuin kärpäsiä hätistellessäni, ja yskiskellessäni ja syljeskellessäni kurkkuuni takertuvia pakokaasuja ja hiekkaa; siinä kävellessäni minä täydestä sydämestäni vihasin paitsi Bijapuria myös koko Intiaa.
Kiukusta tuhisten, ja mielessäni paluulennon päivämäärää vaihtaen niin että olisin jo jouluksi Suomessa (en tosin ollut hetkeäkään tosissani) -- en kuitenkaan antanut periksi: päätin itsepäisesti jatkaa matkaani katsastamaan vielä sen toisenkin Bijapurin päänähtävyyksistä, Ibrahim Rouzan moskeijan -- oli Intia ja Bijapur täynnä sitten millaisia hyvänsä idiootteja rauhanhäiritsijöitä. Otin suunnan Lonely Planetin kartasta; ja niin kuin käytännössä aina tämän matkaoppaan mukaan suunnistaessani, minä eksyin.
Mutta katsokaa minne eksyin: Se oli asuinalue; osittain selkeästi vauraamman väen, sillä pienten aaltopeltikattoisten betonineliöiden lomasta nousi myös suurempia, suunnitellumpia, koristellumpia ja maalatumpia betonineliöitä. Ja mikä tärkeintä, kävelemäni katu oli umpikuja. Jonkin verran keskustelukelpoistakin englantia taitanut poika pyöräili perääni ja kyseli paitsi maatani ja nimeäni, myös minne ihmeeseen olen menossa ja tiedänkö ettei tien päästä pääse mihinkään. Mutta kun lähdin kääntymään hänen neuvoistaan vaarin ottaen takaisin, eräästä talosta astui ulos keski-ikäinen, keskiluokkaisen pömppömahainen mies, joka komensi erään kadun pojista näyttämään minulle että eipäs se olekaan umpikuja -- kyllä sielä pääsee pois takaisin kääntymättäkin.
Ja niin minut saatettiin salaiseen Bijapuriin; Bijapurin takakujien takakujille, jossa ei valkoinen mies ole varmasti ennen jalanjälkeään maahan jättänyt. Matka ei ollut pitkä, mutta sitäkin todellisempi: näiden ihmisten kiinnostus minua kohtaan oli aitoa ja vilpitöntä, ja viehättävästi huvittunutta; ja hymyillen he tulivat pienistä vihreistä betonineliöistään, ovena toimivan kangasrievun takaa, ja pyysivät minua ottamaan itsestään valokuvan ennen kuin jatkan matkaani; ja kun lopulta jatkoin matkaani kaupungin muurinraunioissa olevan pienen halkeaman läpi -- olisinko muurin sisältäkään voinut löytää mitään intialaisempaa kuin parikymppisen poikaporukan pelaamasta krikettiä. Ja yhtäkkiä taas kaikki tapaamani ihmiset olivat ystävällisiä, kaikki halusivat auttaa, kaikki olivat oikeasti iloisia tavatessaan minut. Ja vaikka he eivät toki mitään eurooppalaisia kieliä puhuneetkaan, yhtäkkiä Bijapur oli taas ihastuttava ja hurmaava kaupunki -- ja Intia ihana maa.
Kaikkialla törmää aina ajatukseen, että Intia on maa, jota joko vihaa tai rakastaa -- tai vielä todennäköisemmin molempia aina vuoronperään, tai yhtä aikaa. Tämän olen eri paikoista viime aikoina lukenut niin monta kertaa, että sen kliseisyys on jo alkanut ärsyttää, enkä siis millään haluaisi tunnustautua kantamaan klisettä; mutta kun en vain voi muuta! Jo kolme kuukautta olen heitellyt vihan ja rakkauden välissä -- useimmiten vihaten ja rakastaen yhtä aikaa, mutta aina välillä vain toiseen ääripäähän hetkeksi jumittuen; kunnes taas jokin tapahtuma keinauttaa tunneskaalan sen toiseen reunaan. Toki on asioita joita olen vihannut koko ajan, ja asioita joita olen rakastanut koko ajan, ja epämiellyttävyyksiä joihin olen jo tottunut, ja iloisia yllätyksiä jotka ovat latistuneet arkeutuessaan; mutta paljon keinun ääripäiden välillä. Ja se jos mikä on intialaista. Aivan kuten intialainen ruoka, joka toisin kuin suomalainen eines ei kaihda ääripäitä: jos ruoka on tulista, se todella on tulista; jos ruoka on makeaa, se todella on makeaa; jos ruoka on kirpeää, se on sitä tosissaan eikä vain puoliksi leikillään. Mitä vihaan ja rakkauteen tulee (erityisesti rakkauteen), siinä intialainen kulttuuri on tietysti vielä pidättyvämpi kuin perinteinen suomalainen; mutta silti jokin täällä kuohuttaa länsimaalaisten matkailijoiden verta voimakkaisiin tunteisiin. En tiedä mikä tai miksi, totean vain näin olevan.
Kolmas päiväni Bijapurissa oli taas rakastettava: Vaikka edelleen tukehduinkin kaupungin saasteisiin ja pölyyn, löysin rauhallisen paikan josta saatoin tarkkailla ihmisten huomaamatta intialaisten elämää. Istuin siellä kunne lopulta ilahdutin erästä riksakuskia hyväksymällä hänen kyydityspyyntönsä (tai ei: tietysti oikeasti valitsein sellaisen kuskin joka antoi minun olla rauhassa), ja matkasin Bijapurin asemalle matkatakseni Puneen.
Viimeinen kuva mikä minulle Bijapurista jäi, oli Bijapurin aseman liikuntavammaisille tarkoitetun luukun edessä maannut kuollut koiranpentu. Siinä se makasi, kylmällä betonikorokkeella, koivet ojossa niin kuin kaikki muutkin koirat kautta Intian, mutta tällä vain oli silmät auki, ja hänen rintakehänsä liike oli pysähtynyt.
Poistuin Bijapurista surullisena.