Heräsin taas kerran sähkögeneraattorin tuttuun pörinään. Tuo tasainen, pehmeästi putputtava ääni on yksi Intiani selvimpiä tuntomerkkejä; ja jos kävisi niin että eläisin koko loppuelämäni lännessä, tämän äänen kuuleminen varmasti toisi minut aina takaisin Karnatakaan. Ääni kuului jostain kadulta, jostain kolme kerrosta alempaa; enkä tiennyt minne generaattori oli tuottamassa sähköä. Minulle tuo ääni kuitenkin kertoi että meidän asunnossamme sähköä ei olisi. Tuuletin seisoisi katossa kuolleena kuinka paljon hyvänsä naputtelisin seinän kytkimiä. Onneksi oli aamu, joten lämpötila ja ilmankosteus oli siedettävissä ilman tuuletintakin. Ilman sähköä myös maanantaipäivän lämmin suihku taitaisi jäädä melko yksinäiseksi kohokohdaksi Intian-tarinassani. En ollutkaan ymmärtänyt miten paljon olin lämmintä vettä kaivannut -- mutta nyt kun siitä olin hetken saanut nauttia, se oli vain kuin hetkellinen kiusa muistuttamassa minua puuttumisestaan.
Avasin silmäni ja nousin istumaan. Iloisena huomasin kurkkukipuni olevan jo selkeästi lievenemässä; eikä nenääkään enää tänä aamuna pitänyt heti ensimmäisenä juosta tyhjentämään käsienpesualtaalle. Ajattelin olevani paranemassa; mutta toisaalta, sitähän eilisillan migreeni oli kertonut: Jokainen tautini yleensä loppuu migreeniin.
Nostin päätäni ja huomasin Chandrun seisovan edessäni ja katsovan minua. "Huomenta", sanoin. Chandru seisoi siinä ilman paitaa, pyyheliina lungin tavoin ympärilleen kiedottuna; hänen ylävartaloaan kiersi kunnianauhan tavoin kolmesta ohuesta langasta punottu naru; brahmin-kastin merkki, hän oli kertonut edellisenä iltana. "Heräsit tänä aamuna myöhään, kello on jo 8.40", Chandru sanoi. Hymähdin vastaukseksi, ja ajattelin että tietäisipä hän mihin aikaan olen aina Suomessa herännyt. Chandru löi minulle avaimen käteen ja lähti töihinsä: hän opettaa matematiikkaa Kapun lukiossa (pre-university college). Kuukausipalkka 6500 rupia, noin 130 euroa: Chandru ei taida saada opettajantyöllään neljässä kuukaudessa säästettyä digikameraan ja puolen vuoden maailmanmatkaan. Hetken ajan minulla oli syyllinen olo maailman varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta; mutta pudistin se pois ja menin olohuoneen käsienpesualtaalle niistämään nenääni.
Mathew ja Prabeep olivat hekin lähdössä opetustöihinsä, ja viestitin heille aamutervehdyksen ja hyvänpäiväntoivotuksen yhdellä nyökkäyksellä. Olohuone näytti edelleen tyhjältä, vaikka sinne edellisiltana olikin ilmestynyt kaksi uutta metallista sänkyä -- eikä Mathewin ja Prabeepin enää täytynytkään nukkua lattialla. Mutta niin, sänkyjen lisäksi 30 neliön huoneessa ei juuri mitään muuta ollutkaan; ainoastaan pari muovituolia, muovipöytä, seinälle teipattu Jeesuksen kuva ja malayalaminkielinen raamattu. Kaikesta päätellen, myös hänen itsensä kertomasta, Mathew on kristitty; vaikka hänen nimensä Matteus onkin kirjoitettu väärin.
Istahdin sängylleni lukemaan Udupista mukaani nappaamaa Austenia; ja odottelemaan sähköjen paluuta. Töihinkin olisi ihan turha mennä niin kauan kun kaupunki on pimeänä; sillä vaikka UPSin piippaus on sekin Intiani jokapäiväistä äänimattoa, ei vara-akku tietokonetta montaa kymmentä minuuttia päällä pidä -- tai televisiota, tai tuuletinta, tai mihin ikinä UPS onkaan kytketty. Sir Thomas oli juuri palannut Antiguasta vain löytääkseen lapsensta valmistelemassa teatteriesitystä hänen biljardisalissaan, ja Edmundin piti nöyränä mennä pyytämään isältä anteeksi heidän huonoa arvostelukykyään. Laitoin kirjan maahan ja luovutin itseni kylmään suihkuun; sähkökatko saattaisi hyvinkin jatkua vaikka iltaan asti.
Kävelin SGA:n toimistolle ja löysin sieltä kaikki vain istuskelemassa ja odottelemassa sähköjen paluuta. Päivän työmme olisi kirjoittaa koneelle puhtaaksi Devadashin käsin kirjoittama projektikuvaus. Kyseessä olisi noin kahden tunnin homma -- olettaen että sähköt jossain vaiheessa päivää olisivat kaksi tuntia päällä. Kaivoin kannettavani esille ja aloimme kirjoittaa tekstiä sillä; mutta valitettavasti sähkökatkon pituus ylitti minunkin koneeni akun toiminta-ajan. Usealla tunnilla.
Sir Thomas huomasi Mr. Rushworthin olevan tylsimys, ja hän kävi kysymässä tyttäreltään Marialta haluaako tämä varmasti naida Mr. Rushworthin. Maria sanoi kyllä, meni naimisiin, ja minä lähdin koululle syömään. Ruokalan valvojalla oli edelleen jokin kaulaliinan tapainen, ehkä pyyhe, kiedottuna kaulaansa; ja minä olin omalla kieroutuneella tavallani kiitollinen tästä: se osoitti että minunkin kurkkukipuni oli ihan tavallista flunssaa eikä mitään niistä Intian kuolemantaudeista. Tosin aiemmin viikolla, taas kerran, totesin syöttäessäni tietokoneelle haastattelulomakkeita Orissan heimoyhteisöistä, ettei ainakaan malaria mitenkään erityisen pahalta taudilta vaikuta: 54 haastatellusta perheestä kaikissa oli kuluneiden parin vuoden aikana sairastettu malariaa; ja huolimatta siitä olivatko he hakeneet tautiin hoitoa vai eivät, ainoa lomakkeiden kuolemantapaus oli lavantaudin kaatama nuorimies.
R. K. Narayanin The English Teacherissäkin englannin opettajan vaimo menehtyi lavantautiin; ja vaikka vaimo ottikin mieheensä yhteyttä rajan takaa kertoakseen että siellä on kivaa; ja vaikka minut rokotettiinkin lavantautia vastaan ennen saapumistani -- ehkä vedenpuhdistustablettien pudottaminen hanaveteen on ihan hyvä ajatus. Pahaltahan vesi maistuu, mutta siihen tottuu; ripulinikin vähenivät kun lakkasin luottamasta Kundapuran isäntäperheeni veden puhtauteen ja aloin puhdistaa sitä itse kemiallisesti. Tänään koululla syödessäni en juonut vettä; mutta tietysti täkäläiset ruuat ovat aina nestepitoisia. Onneksi niiden tarjoilulämpö polttaa aina sekä käden että suun, joten syödessään voi olla varma että kaikki niihin eksyneet pöpöläiset ovat kuolleet.
Koulu on englanninkielinen, joten vaihdoin jonkin sanan joidenkin ihmisten kanssa ruokalassa. Täällä koululla Chandru, Prabeep ja Mathewkin opettavat. On mukavaa olla vaihteeksi englanninkielisessä Intiassa; varsinkin nyt kun alkaa olla jo tottunut heidän aksenttiinsa. Vaikka myönnettäköön, että sen jälkeen kun Fanny oli pyydetty vesisateesta pappilaan sateensuojaan ja neiti Crawford oli soittanut hänelle harppua, ja minä kirjoittelin tätä tekstiäni SGA:n toimiston ovensuussa, viereisestä pienestä yksityisestä luokkahuoneesta tuli kaksi nuorta miestä tuijottamaan minua. Kello oli jo kolme iltapäivällä, eikä sähköistä ollut näkynyt jälkeäkään sitten eilisillan. Siinä miehet seisoivat syvällä yksityistilani sisällä, ja katselivat kirjoitustani; ja he toisilleen kannadaksi arvuuttelivat mitäköhän kieltä tuo muukalainen vihkoonsa mahdollisesti kirjoittelee. Intialaiset tunnistavat kielet aina niiden kirjainmerkistöstä -- eli kun kerron puhuvani äidinkielenäni suomea, ensimmäinen jatkokysymys on "millaiset aakkoset siinä on" -- joten näiden kahden nuoren miehen näkemyksen mukaan kirjoitin englantia. Kirjoituksestani huolimatta nämäkin kaksi yrittivät aloittaa kanssani keskustelua hindiksi; ja minä vastasin, kuten vakioksi on muodostunut: "I don't understand"; johon he, kuten he aina sanovat: "Only English?"; ja minä vastasin "Only English" -- vaikka tietysti olisinkin halunnut vastata "suomi, English, svenska, un peu de francais and egy kicsit magyarul"; Mutta eipä taida Suomessa vieraileva intialainenkaan koskaan kielitaitoaan listata "hindi, telugu, kui, malayalam -- swolpa kannada", ainakaan kenellekään sellaiselle joka ei listatuista kielistä yhtäkään puhu. Näiden ihmisten maailmassa minä puhun ainoastaan englantia; ja tähän maailmaanhan minä olen tullut.
Fannyn veli William palasi meriltä kotiin ja Mr. Crawford otti tehtäväkseen neiti Pricen sydämen valloittamisen. Ja sähkökatko vain jatkui. Edmundin ja neiti Crawfordin tulevaisuuden eteen alkoi kerääntyä synkkiä pilviä sillä Mary ei voinut hyväksyä Edmundin liian vaatimatonta uravalintaa. Ja sähkökatko jatkui ja jatkui. Kännykkäni näyttäessä jo vartin yli viittä aloin vähän kerrassaan luopua toivosta töiden jatkamisen suhteen; ja huomasin taas kerran istuneeni kokonaisen päivän töissä varsinaisesti yhtään töitä tekemättä. Mutta tämä tekemättömyys oli erilaista aiempaan verrattuna: tämä oli seurausta ulkoisten olosuhteiden pakosta, sähkökatkosta, eikä siitä ettei minulle olisi annettu mitään tehtävää. Tässä istuminen ei ollut niin turhauttavaa; tämä vaati minulta vain kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta -- jotka joka tapauksessa ovat ominaisuuksia joita ilman Intiassa ei pärjää päivääkään; ainakaan jos aikoo julkisilla liikennevälineillä matkustaa. Ja olihan minulla tietysti Sir Thomas joka päätti järjestää sukulaislapsilleen tanssiaiset Rouva Norrisin alkuperäisestä vastustuksesta huolimatta; kunnes pakkasin Mansfield Parkin laukkuuni ja palasin asunnolle. Virallisesti työkomennukseni päättyi tähän, kokopäiväiseen sähkökatkoon, mutta kaipa minun olisi vielä perjantainakin tultava; varsinkin kun kaikki vähäinen torstainen työmme löytyy ainoastaan minun kannettavaltani.
Työpäivän ironia löytyi tietysti siitä, että heti palattuani asunnolle ja suljettuani oven lattialla koko päiväksi päälle unohtunut radio alkoi pauhaamaan kovaäänisesti. Laitoin tietokoneen seinään ja aloin kirjoitella näitä tekstejäni. Kyllä sähköt vielä tuntia myöhemmin puoleksi tunniksi katosivat, mutta silloin oli jo liian pimeää palata Mansfield Parkin tunnelmiin; joten sen sijaan juttelin huonetovereideni kanssa. Ja käytin tietokonettani -- tässä kun kerran on akku.
Ja sitten Mathew toi minulle video-cd:n, jossa oli video Intian ja Pakistanin rajan sulkemisseremoniasta; ja jos olen joskus sanonut, että minulla on ollut vaikeuksia olla täällä nauramatta samaan aikaan kun paikalliset ottavat näkemänsä täysin vakavasti -- tämä kokemus ylitti kaikki aiemmat: Ministry of Silly Walks kohtaa ällöpatriotismin, ja tuhat intialaista hurraa taustalla kun Intian ja Pakistanin rajavartijat venkoilevat toistensa peilikuvina ja uhoavat pahimpaan machotyyliin. Ja ne viikset, ja ne viikset... Mutta niin, Mathewin mielestä se oli vain hienoa; ilman edes minkäänlaista vivahdetta sille nauramiselle. Ehkä intialainen kulttuurielämä vain on liian sofistikoitunutta tällaiselle junttisuomalaiselle. Ei voi ymmärtää. (Kun palaan Suomeen, muistakaa pyytää minua näyttämään se video; otin itselleni tietysti kopion!!!)
Mutta niin, sellainen oli se päivä. Ennen sen loppumista kävin vielä kerran koululla syömässä; mutta Fanny Pricen kohtalo jäi vielä avoimeksi. Jos pitäisi tässä vaiheessa kirjaa veikata niin hän menee kirjan lopussa naimisiin serkkunsa Edmundin kanssa; mutta sitä ennen tulee vielä 150 sivua erinäisiä juonenkäänteitä. Mutta eipä kai Austenia yllättävien lopetusten takia luetakaan. Eikä näitä minun tekstejänikään kannata. Yllätystä ei ole luvassa. Itse asiassa lopetus on tavanomaisuudessaan jopa tympeä.
Illalla menin nukkumaan. Kello oli 23.46. Huoneessa oli pimeää, ainoastaan hyttysansan punainen kajo loisti sähköpistokkeesta päin. Mutta kun laitoin silmäni kiinni, sekin hävisi.