Vaikka sen valheeksi vannonkin, kyllä mua uskotaan


Metateksti

sillä enhän täällä muuta tee kuin kirjoitan

Kaikenlaista olen kirjoittanut. Kaikenlaista turhaa, tarpeetonta ja sisällötöntä. Olen kirjoittanut yksityiskohtia Intiastani, olen kirjoittanut hetkellisiä näkymiä maailmastani. Olen yrittänyt kuvata jollain tavoin millaisessa paikassa olen ja mitä siellä teen. En tiedä olenko lainkaan onnistunut -- osa lukijoistani kertoo ettei tekstini lopulta kerro juuri mitään juuri mistään; ja parhaan tietoni mukaan he ovat täysin oikeassa.

Tärkein on kuitenkin jäänyt puuttumaan: se, mihin olen täällä ajastani suurimman osan käyttänyt; se, jonka tekemisellä olen hankkinut takaisin sen energian ja elämänilon minkä turhauttavista turhauttavin "työni" on minusta imenyt. Sillä kyllä kai kaikki sivujeni lukijat varmasti ovat tietoisia siitä, että eivät nämä tekstit ihan tyhjästä putkahda. Joka ainoaan tekstiin on käytetty tunteja, joka ainoa teksti on ollut muusta pois -- tai, koska muuta ei pääsääntöisesti ole ollut, nimenomaan tekstieni kirjoittaminen on ollut intialainen tekemiseni. Eikä siinä mitään.

Ennen lähtöäni ihmiset kyselivät minulta miksi olen menossa Intiaan. En varsinaisesti ymmärtänyt kysymystä, sillä se sisälsi ajatuksen kuin matkustaminen ei jo itsessään olisi riittävä syy. En ollut lähdössä etsimään itseäni, en ollut lähdössä parantamaan intialaista yhteiskuntaa, en ollut lähdössä minkään länsimaisen Intia-kliseen perässä jonka olisin jostain lukenut (ja jos olisin, voi pojat että olisin nyt pettynyt). Mutta kerran kysymyksen tullessa puheeksi annoin lähdölleni syyn, osittain kysymyksiin jo turhautuneena, joka oli mielestäni hyvä: Lähdin intiaan kirjoittaakseni hyvän blogin.

En tiedä olenko onnistunut. Eipä minun mielipiteelläni ole asian kanssa mitään tekemistä kuitenkaan. Minä olen viimeinen ihminen arvioimaan oman blogini hyvyyttä. Mutta lähimmät ihmiseni -- ja kaikesta päätellen pari tuntematonta -- ovat kuitenkin tätä säännöllisesti lukenut. Se on tärkeintä. Mutta objektiivinen blogini hyvyys... Se on jo paljon vaikeampi määritellä. Ovatko tekstini hyviä, ovatko ne lukemisen arvoisia, ovatko ne olleet kirjoittamisen arvoisia? Saako ajatuksistani mitään selvää? Ovatko lauserakenteeni pelkkää tyhjyyttään kumisevaa sanahelinää? Onko tekstieni lukeminen nautinto vaiko puhdasta tervanjuontia? -- Kaikilla lukijoillani on varmasti omat mielipiteensä, ja niin sen pitääkin olla.

Oma suosikkini teksteistäni on Uusista vapaaehtoisista, niitä tuli tänne taas. Ihan vain siksi, että sitä oli käsittämättömän hauska kirjoittaa. Niille, jotka eivät kirjoituksen taustaa tunne, kerrottakoon: Kirjoitus lähti liikkeelle saamastani sähköpostista jossa ystäväni läksyttivät minua väärän relatiivipronominin käytöstä. Eli, kuten kaikki tietävät, joka viittaa edelliseen sanaan, kun taas mikä edelliseen lauseeseen. Ja minä kurja arvoton ryökäle olin käyttänyt niitä väärin. Sähköpostissa kiinnitettiin huomiota myös muihin teksteissäni viliseviin kielenhuoltovirheisiin -- ja ihan aiheesta sinänsä; vaikka kielenhuoltoa nyt koko ajan tietoisesti rikonkin (etenkin pilkkuja jätän järjestelmällisesti laittamatta lauseiden väliin), niin kirjoituksissani on luvattoman paljon kirjoitusvirheitä ja huolimattomuudesta johtuvia kielenhuoltolapsuksia, jotka oikeasti vaikeuttavat tekstin lukemista. Tästä huolimatta sähköposti kolahti ylpeyteeni ja minä mutisin kaksi päivää itsekseni että johan ovat kiittämättömiä pirulaisia ja kyllä minä niille vielä näytän.

Jos kuvittelitte tekstiä lukiessanne (tai yrittäessänne sitä lukea ennen kuin luovutitte), että tekstin vaikeaselkoisuus oli seurausta laiskuudesta tai viitseliäisyyden puutteesta -- ette voisi olla paljoa enempää väärässä. Melko rehellinen arvio käyttämästäni ajasta tekstin kirjoittamiseen, uudelleenkirjoittamiseen ja hiomiseen on kuitenkin noin 12 tuntia. Selkeästi enemmän mitä olen mihinkään muuhun sivujeni tekstiin käyttänyt. Ja lähes koko tämän ajan olin täydellisen innoissani; etenkin siinä vaiheessa kun olin saanut ensimmäisen käsin kirjoitetun version valmiiksi. Olin laittanut tekstiin omaksi ilokseni hirveän kasan aivan älyttömiä yksityiskohtia, kuten epäsäännöllistä toistoa ja vaihtelua puhe- ja kirjakielisyyden välillä. Ja kuitenkin väitän, että tekstiksi jossa on ainoastaan kaksi välimerkkiä se on jokseenkin helppolukuinen -- joka oli tietysti tärkein päämääräni. Ja oli mukavaa, että sain tekstistä aika paljon palautetta: kaikki halusivat sen erikseen haukkua vaikeaselkoiseksi ja/tai tylsäksi. Ylipitkähän se tietysti ehdottomasti on; sen myönnän auliisti.

Muutama teksti näillä sivuillani, nyt kun niitä katson (ja silloinkin kun niitä kirjoitin) suorastaan hävettää minua. Niitä katsoessani ajattelen koko ajan, että ne pitäisi kirjoittaa kokonaan uusiksi tai poistaa. Ei tietenkään sisältönsä vuoksi, en häpeä mitään mitä olen itsestäni ja Intiastani kertonut tai tunnustanut -- sillä miksi ihmeessä kirjoittaisin julkisesti jotain jota en halua itsestäni kertoa; häpeän tekstejäni niiden käsittämättömän huonon kielen vuoksi. Ei sydäntä, ei sielua, ei pontta, ei sanottavaa, ei sisältöä -- ei mitään. Ne tekstit on kirjoitettu vain velvollisuudentunnosta, ajatuksesta että jotain on kirjoitettava; tai tekemisen puutteesta: kun ei kerran ole muutakaan tekemistä niin kiertäköön kynä paperilla ja piirtäköön sanoja.

Kaksi tekstiä olen kirjoittanut, joita en ole nettiin lainkaan laittanut. Molempien ongelma oli se, että tekstit olivat yksinkertaisesti niin tappavan tylsiä etten jaksanut edes kirjoittaa niitä. Pakottamalla pakotin sanoja paperille, mutten edes halunnut sanoa niitä sanoja; ja olin jokseenkin varma ettei kukaan haluaisi niitä lukeakaan. Molempien tekstien sisällön olen kuitenkin jakanut myöhempien kirjoitusteni sivulauseisiin -- tai ottanut niistä osan ja jalostanut sen kokonaiseksi irralliseksi tekstiksi (kuten vaikka syntyi Rochita).

Pääsääntöisesti olen yrittänyt luoda tekstini kolmivaiheisella metodilla: Ensin kirjoitan kirjoituksen käsin vihkooni; toiseksi kopioin tekstin vihosta koneelleni (mekaanista, tylsää työtä, jonka seurausta ovat suurin osa kirjoitusvirheistäni -- vaikka samalla huollankin käsin kirjoitettua tekstiäni); ja viimeiseksi, ennen tekstin nettiin laittamista, lukaisen sen vielä kerran läpi ja yritän korjata joitain virheitä. Tunnustan, että kolmas vaihe on jäänyt tekemättä useamminkin kuin vain kerran.

Ja tämä kirjoitus on poikkeus. Tätä kirjoitan suoraan koneellani. Koska Eduardin kameran varastanut palvelija on poistunut talon palveluskunnasta, ja koska joka tapauksessa olen poistumassa niin pian että varkaat joutuisivat pitämään kiirettä koneeni viedäkseen, uskaltauduin kantamaan koneen taloomme. Olen jo saanut Rudrankin vieraannutettua niin että hän pysyy kaukana eikä tule tuijottamaan kaikkea mitä teen tai koskettelemaan esineitäni niin että pelkään niiden hajoamista. Eli tässä istun, tuulettimen äärellä, lounasta odottaessani, tekstiä kirjoittamassa. Yleensä kun olen kirjoittanut kirjoitushetkestäni, se on aina ollut se hetki jolloin olen kirjoittanut tekstiä käsin -- eli joskus jopa viikko ennen sitä hetkeä kun te olette tekstini nähnyt -- mutta vaikka sitä kirjoitushetkeä onkin seurannut useita eri päällekkäisiä kirjoitushetkiä, en ole sen koskaan antanut itseäni häiritä.

Olen kirjoittanut tänne asioita, joiden tiedän olevan yksinkertaistuksia, ja jopa osin vääriä. Kirjoittaessani minulla on useimmiten ollut Wikipedia taustalla, josta olen voinut aina tarkistaa lauseideni todenmukaisuutta -- ja useammin kuin kerran olen antanut puolitotuuden riittää, koska koko totuus vaatisi enemmän sanoja kuin tekstin jouhevuus pystyisi sulattamaan. Joskus kun mainitsin naisten sareista, tutkin pitkään kyseisen vaatekappaleen rakennetta ja historiaa, enkä käyttänyt oppimaani tietoa mihinkään. Joskus erästä sivulausettani varten tutustuin Hindujen jälleensyntymisoppiin, jonka seurauksena päädyin poistamaan sivulauseen idioottimaisena. Ja sitten on niitä lausahduksia, jotka minun on ollut tarkoitus tarkistaa -- tai jotka olen tarkistanut ja todennut että ne pitäisi poistaa -- mutta jotka ovat kolmannen lukukierroksen puutteessa kuitenkin tekstiin jääneet. Siis painotan: Kirjoituksissani on yksityiskohtia, joiden faktuaalinen sisältö on epäluotettava. Älkää siis käyttäkö kirjoituksiani minkäänlaisena oppikirjana Intiasta. Ei niin että olettaisin kenenkään teistä niin tekevänkään.

Olen aina pyrkinyt siihen, etten koskaan sanoisi että Intiassa on tällaista tai että Intia on tietynlainen. Kolme kuukautta Kundapurassa oikeuttaa minua ainoastaan sanomaan millaista on Kundapurassa, jos sitäkään. Olen pääsääntöisesti yrittänyt käyttää sanoja "täällä", tai "Karnatakassa" tai "Kundapurassa"; täsmentääkseni että Intia on Euroopan kokoinen maa, jossa asuu paljon Eurooppaa enemmän ihmisiä, ja jossa on vähintään yhtä suuria kulttuurisia vaihteluita kuin Euroopassakin. Joskus olen kuitenkin yleistänyt havaintoni koskemaan koko Intiaa -- joko huolimattomuuttani tai sen vuoksi että Intia on sointunut paremmin lauseen rytmiin -- mutta voinen olettaa että kaikki lukijani ovat aina ymmärtäneet ettei Intiaa voi yleistää mihinkään yksittäiseen kuvaukseen.

Olen jo jostain syyskuun alusta asti pohtinut että muuttaisin sivujeni otsikkoa. Kimmo Intiassa on tylsä -- ja edellä mainituista syistä se kattaa liian suuren alueen jota en millään voi enkä haluakaan kattaa (varsinkaan kun aion matkanikin matkustaa ainoastaan Etelä-Intiassa; en edes käy Hindinkielisillä alueilla!). Yksinkertaisin muutos olisikin se, minkä olen aina silloin tällöin tehnyt, jo tässäkin tekstissäni: En ole tässä blogissani kertomassa teille millaista on Intiassa -- kerron teille millaista on Intiassani. Minun Intiani, Kimmon Intia, minun puhtaan subjektiivinen ja henkilökohtainen kokemukseni Intiasta -- joka totta kai laajenee aina välillä kertomaan mitä olen lukenut tai ymmärtänyt maasta laajemminkin -- mutta kuitenkin tämäkin totuus on aina subjektiivinen. Miten tuolla yläreunassa lukeekaan: "Vaikka sen valheeksi vannonkin, kyllä mua uskotaan." Intian kuu -laulun lainaus on siellä ihan syystä; sillä vaikka en koskaan vielä varsinaisesti valehdellut olekaan, muistakaa aina että kirjoitan kirjoittamisen ilosta: olen sydämeltäni kirjailija, en uutistoimittaja; kirjoitan tarinoita, en kuvaa totuutta.

Juttelin Mirkon kanssa blogistani (kun palasimme bussilla Japthista, jossa olin vierailemassa hänen projektissaan). Hän kyseli miten ihmeessä minä viitsin aina kirjoittaa niin paljon, ja vastasin pitäväni kirjoittamisesta. Ja kerroin vielä hänelle pitäväni blogin lisäksi päiväkirjaakin. Päiväkirjani on tylsä; vain yksinkertainen listaus siitä mitä olen päivän aikana tehnyt -- pääasiallisesti en juuri mitään. Mutta kuitenkin, kuten Mirkolle sanoin, hetkellisessä oivalluksessa: päiväkirjani on se totuus, blogi on siitä muotoiltu tarina. Totta kai tarinasta tulee sitä kirjoittaessa siitäkin totta -- ja siitä tulee se legenda jota toistan koko loppuelämäni -- mutta on myös se toinen totuus. Se tylsempi, se todellisempi, se omalla arkisella tavallaan kauniimpi. Se, jossa on miljoonia pieniä yksityiskohtia, kaikki kirjoittamisen arvoisia, joista minun pitää valita ne detaljit jotka kirjoitan. Joista minä haluan löytää sen tarinan, jonka kertoisin.

Ja nyt taas kirjoitan niin kuin tietäisin mitä teen; kirjoitan niin kuin olisin ammattikirjailija joka osaa kirjoittaa, joka olisi täällä luomassa suurta taidetta. Oikeasti vain kirjoitan. Ja suurin osa tekstistäni on mitä suurinta sontaa. Mutta osasin sitten kirjoittaa tai en (ja, toistan: lopulta lukijani tekevät sen ratkaisun, en minä), pidän kirjoittamisesta. Ja kirjoitan jatkossakin. -- En kuitenkaan yhtä paljon.

Maanantaiaamuna, 27. marraskuuta armon vuonna 2006, pakkaan rinkkani, nousen bussiin, ja poistun Kundapurasta. Palaan vielä kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran viikkoa myöhemmin, jättääkseni tietokoneeni ja osan painavimmista tavaroistani -- etenkin suurimman osan ostamistani kirjoista -- FSL:n huostaan. Toisen kerran kaksi kuukautta myöhemmin, hakeakseni tietokoneeni ja kaikki ne tavarat jotka olen tänne jättänyt. Mutta säännöllinen nettiyhteys jää historiaan, käsin kirjoitettujen tekstien puhtaaksi kirjoittamiseen vaadittava aika ja rauha jäävät menneisyyteen -- ja kirjoittamiseen tulee kokonaan uusi rytmi. Kirjoitan jatkossa nettikahviloissa, yhteen kirjoitukseen enintään tunnin käyttäen. Kirjoitukseni tulevat lyhenemään (kuvittelisin teidän olevan siitä lähinnä iloisia) ja niiden henki tulee muuttumaan. Maailmani ei ole enää Kundapuran staattinen maailma, josta voi ottaa yksityiskohtia milloin vain niistä kertoakseni, vaan se on kokonaisen Intian dynaaminen kaaos, jatkuva vaihtelu, matkustajan levoton elämä, jossa hotelli on koti, sänky vaihtuu yö toisensa jälkeen, ihmisiä tulee ja menee -- ja useimmiten itsensä löytää täysin yksin, tyhjässä ravintolassa, toinen toistaan seuraavassa turistikohteessa, täydessä junassa, paksu rinkka selässä, yksi kokemus taas ikuisesti taakse jätettynä matkalla kohti uutta. Osa minusta odottaa sitä innolla -- toinen osa huutaa kauhusta palleaa puristaen Ei! Mutta kaikki on avointa: en voi millään tietää mitä on tulossa ja mihin se johtaa -- ehkä vietän elämäni parhaat kolme kuukautta; tai ehkä olen vain yksinäinen ja tylsistynyt. Kaikki on mahdollista vielä tässä vaiheessa.

Mutta varsinaiseen matkaan on vielä viikko. Sitä ennen vietän viikon -- tietokoneeni kanssa -- Kapussa, jossain Udupin lähistöllä, kirjoittamassa puhtaaksi jonkin FSL:n kumppaniorganisaation teettämää tutkimusta alueen heimoyhteisöistä -- tai jotain. En tiedä tarkemmin, mutta kuulemma he tarvitsevat jotakuta avuksi, ja minä olen vain iloinen että minulla on jotain tekemistä. Että voin työskennellä sentään edes viikon oikeasti kun tänne kerran kolmeksi kuukaudeksi tulin jotain tekemään. Eiköhän toimenkuvani vielä selvinne -- ja enköhän teillekin siitä vielä kertone. Kun kerran kirjoittamisesta kuitenkin pidän.

Ja mitä matkaani tulee: Vaikka kävisikin niin etten saa matkan varrelta juuri mitään kirjoitettua julkisesti nettiin -- niin joka tapauksessa kirjoitan. Ehkä tekstini sitten pitää laittaa tänne jälkeenpäin, tai jotain; mutta niin: joka tapauksessa matkastanikin tarinan muovaan.

Se on lupaus.

Aika rientää, elämä jatkuu,
Tulostettava versio
© Kimmo Kristian Rajala 2006-2007
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.