Siitä on jo kuusi ja puoli vuotta kun kävin viimeksi parturissa. Siviilipalvelukseni oli loppumaisillaan (ehkä jo loppunutkin; en muista) ja ajattelin, että tässäpä oiva mahdollisuus katsastaa asia joka oli pitkään viipyillyt mielessäni: miltä nayttäisin pitkissä hiuksissa. Sivarin aikana en halunnut kasvattaa pitkiä hiuksia -- ajatus pukeutumisesta 'sivariunivormuun' korostaakseni siviilipalvelusmieheyttäni tuntui vieraalta, lähes vastenmieliseltä -- mutta koko vuoden ajan olin ajatellut, että kunhan saan kansalaisvelvollisuuteni pois alta, niin sitten, niin sitten...
Pitkät hiukseni olivat suurimman osan ajasta kamalat; on kauheaa ajatella, että kulutin kaikki parhaat hiusvuoteni järkyttäviin kampauksiin joista en jaksanut pitää huolta ( -- mutta taas toisaalta: laiskana hiustenhoitajana varhainen kaljuuntumiseni on tavallaan myös siunaus). Olisin tarvinnut silloin ympärilleni ihmisiä, jotka olisivat minulle kuorossa huutaneet: leikkaa hiuksesi, hyvä ihminen, aja ne pois! Mutta kukaan ei sitä huutanut, ei edes sanonut; kaipa he olivat liian kohteliaita kertoakseen poikaparalle että hän on ruma -- mutta kyllä minä silloinkin olin niin itsetietoinen ymmärtääkseni että tullakseni komeaksi minun pitäisi leikkauttaa muutakin kuin hiukseni. Joten niin kauan kun minulla ei ollut varaa plastiikkakirurgiaan en jaksanut paljoa hiuksistanikaan välittää.
Kuusi ja puoli vuotta hiuksiani lyhensivät äitini, kälyni, kerran kämppikseni, loppuvaiheessa kun kaljuuntumiseni vaati lyhentämään pitkät hiukseni viiden millin sängeksi, jopa minä itse; ja hiusrajani päivä päivältä vetäytyessä aloin jo kokonaan luopua siitä ajatuksesta, että enää koskaan jalallani parturiin astuisin. Mutta Intia on ihmeitä täynnä; tässä maassa voi tapahtua mitä tahansa: Jopa kuusi ja puoli vuotta hiuksiaan laiminlyönyt tuhlaajapoika voi nöyränä miehenä kömpiä pyytämään anteeksiantoa ja hiustenleikkuuta kundapuralaiselta parturilta. Ja vaikka hän ei anteeksi ehkä saisikaan, niin hiustenleikkuun ainakin.
Olin elätellyt haavetta parturikäynnistäni täällä jo pitkään; mutta joka kerta kun lähdin puolivakavissani matkaan astuakseni ensimmäiseen vastaantulevaan parturiin -- ne olivat kaikki hävinneet. Olisin vaikka voinut vannoa, ajattelin, että tässä kadulla on näkynyt pari kolmekin parturia; minne ne ovat nyt kadonneet? Ja niinpä kerta toisensa jälkeen olin unohtanut haaveeni ja kääntynyt toisaalle; ehkä Bhatien nettiin, ehkä FSL:n toimisotlle. En ole vieläkään oikein ratkaissut katoilevien parturien mysteeriä -- vaikka hiukseni jo sainkin leikattua -- mutta oletan sen johtuvan joko intialaisen yhteiskunnan valtavasta muutosnopeudesta (kröh, kröh) -- tai sitten intialaisten liikkeiden enemmän tai vähemmän satunnaisista aukioloajoista: Yleisenä sääntönä kaikki liikkeet aukeavat joskus kahdeksan - yhdeksän aikoihin, pitävät yhden aikoihin parin - kolmen tunnin lounastauon ja sen jälkeen jatkavan iltayhdeksiseen -- mutta käytännössä tälle säännölle on niin paljon poikkeuksia, ettei siitä oikein ole edes säännöksi. Siinä missä jotkin kaupat vaikuttaisivat olevan aina auki, toiset vain vilahtavat aina silloin tällöin avonaisina -- liian pikaisesti että niiden sijaintia ehtisi ohikulkiessaan edes kunnolla hahmottaa (Ja voin lähes kuvitella että ne oikeasti ovat vaeltavia liikkeita; joka päivä, joka kerta kangastuksenomaisesti kaupunkikuvassa vilahtaessaan, ne putkahtavat esiin uudessa liiketilassa, uudessa rakennuksessa).
Tai ollaanpa hetki rehellisiä itselle: Todellisuudessahan en ole koskaan onnistunut löytämään parturia, koska jo kaukaisuudesta huomatessaan minut parturit naamioivat liikkensä pikaisesti hylätyksi liiketilaksi tai lukituksi varastokopiksi; huutaen toisilleen: Tuolta se taas tulee se ruma suomalainen hyypiö (ikuinen 'antakaa minun kävellä kadulla rauhassa' -murjotus kasvoillaan), huonoine hiuspohjineen, kaljuuntuvine päineen, ylikasvaneine partoineen; laittakaamme liikkeemme kiinni ennen kuin se astuu sisään, ja joku ohitse kävelijä näkee sen täällä, ja tämä erehtyy pitämään sitä liikkeemme mainoksen jälkeen-mannekiinina (eikä ennen-kuvan mallina, niin kuin sen pitäisi olla jos tekisimme ihmeitä)... Olen itselleni rehellinen: tämä on oltava totta.
Juttelin Eduardin kanssa parturihaaveistani; ja hän tunnusti joskus käyneensä leikkauttamassa hiuksiaan. Missä? Missä? kysyin -- koska halusin tietää varmuudella että kaupungissa on pysyväkin parturiliike; sellainen joka on aina samassa paikassa. Ja Eduard kertoi: tornitalossa; talostamme pari sataa metriä joenrantaan päin. Pakkasin nopeasti laukkuni, ja ryntäsin nopeasti matkaan -- että vain ehtisin parturiin ennen kuin pikkulinnut livertäisivät lähestymisestäni liikkeenharjoittajan korviin ja ehtisivät naamioida yrityksensä. Ehdin.
Mutta palataan taas puolifantasiasta askel pari lähemmäksi todellisuutta: Parturikäynnissäni ei itsessään ollut sinänsä mitään erikoista. Kävelin sisään (ensin kävelin ohin koska en epävarmuuttani uskaltanut mennä suoraan sisälle; sitten teeskentelin kuvitteelliselle yleisölleni kuin olisin vain sattumalta huomannut parturin, ja vain tämän näyn herättämänä olisin hoksannut, että, ai niin, ehkä minulla voisi olla parturille käyttöä -- varmasti jopa haroin hiuksiani kuin näin kädelläni punniten parturikäynnin tarpeellisuutta (jota kuitenkin, muistattehan, olin suunnitellut jo viikkoja); ja vasta sitten olkaani kohauttaen -- viestittäen: no ehkä minä tämän kerran voisin käväistä, kun ei muutakaan tekemistä ole -- kävelin sisään), jossa mies oli leikkaamassa toisen miehen hiuksia, ja kolmas mies istui nurkassa televisiosta katsellen; ja minä mietin: mitenköhän täällä toimitaan? ja: onkohan tuo nurkassa istuva kolmas mies jonottava asiakas vai asiakkaatonta lepohetkeään viettävä toinen parturi? -- liikkeessä kun kuitenkin oli neljä asiakastuolia. Käännyin parturin puoleen: I would like to have a haircut, sanoin. Parturi viittoi minut odotussohvalle istumaan. Ahaa, näin täällä toimitaan, ajattelin; ja istuin.
Sohva oli varmaan epämiellyttävin istuin jolla olen koskaan istunut. Korjaan: yrittänyt istua; sillä se oli todellakin niin epämiellyttävä penkki, ettei sillä oikein edes voinut istua. Selkänoja oli suora -- ehkä jopa eteenpäin kallellaan -- ja istuinosa kapeudessaan kuin nuorallatanssijoiden alkeisharjoituksiin suunniteltu; ja tämä kaikki oli rakennettu irtotyynyin; irtotyynyin, jotka halusivat valua ja tipauttaa istujansa lattialle, tehden kaikille selväksi että tämän kukkulan kuningas -leikin kuningas olisi kukkula itse. Vasta kun jonossa edellä ollut intialainen luovutti nurkkapaikkansa ja antoi minun istua siihen, pystyin löytämään itselleni asennon jossa pysyin sohvalla -- ja jopa lähes pidin olostani siinä (tai no; ainakin olin ihan tyytyväinen).
Kaivoin laukustani V.S.Naipaulin romaanin In a Free State, ja aloin lukea sitä jonotusaikani tappamiseksi. Paria päivää (no; lähes viikkoa) aikaisemmin olin hypännyt linja-autoon matkatakseni Udupiin -- koska luettavani oli loppunut eikä Kundapurassa ole säällisiä kirjakauppoja -- ja ostin sieltä lukemistooni täytettä. Olin jo lukenut Suomesta mukana raahaamani opukset, kaiken yhtään edes hämärästi mielenkiintoisen FSL:n kirjahyllystä, ja entisen huonetoverini Andyn pöydälle jättämät roskakirjat -- ja nyt aloin taas kohdata tekemisen puutetta. Päiväohjelmani Udupissa oli: söin tavallisen hyvän masala dosan, pidin sadetta surffaamalla netissä (liikkeessä oli kaksi osaa noin 50 metrin päässä toisistaan: toinen miehille ja toinen naisille), ja ostin kaksi kirjaa; sitten palasin Kundapuraan. Toista ostamistani kirjoista nyt luin odottaessani hiustenleikkuuvuoroa.
Kirja imaisi minut niin mukaansa etten lainkaan pistänyt pahakseni kun jälkeeni tullut asiakas kiilasi -- toki kohteliaasti lupaa kysyen -- eteeni: Hän halusi vain nopeasti ajattaa partansa, kun minä puolestani selvästikin kaipasin raivaussahaa päässäni vellovan hiusviidakon kesyttämiseksi. Keinuttelin hänelle vain päätäni ("okei, okei"), ja toivoin että parranajo kestäisi riittävän kauan että ehtisin lukemani luvun loppuun asti. Tarinalla on onnellinen loppu: minä ehdin.
Itse hiustenleikkuusta minulla ei ole paljoa kerrottavaa: se oli ihan tavallinen hiustenleikkuu. Tai ainakin sellainen millaisena muistan parturikäyntini kuuden ja puolen vuoden tauon jälkeen. Olin vähän pettynyt ettei minulle tullut mitään nostalgista huumaa pitkästä aikaa tuntiessani kuinka takaraivollani napsui ammattimaisen tehokkaiden saksien tanssi; mutta juuri elähdyttävän lapsuusmuiston puute teki kokemuksesta sen kaikessa tavanomaisuudessaan mitäänsanomattoman kokemuksen joka se lopulta oli. No okei: ehkä parturissa oli huonoin, epätasaisin, heikoiten heijastava, likaisin peili mitä olen koskaan hiustenhoitolaitoksissa nähnyt; mutta se on vain epäolennainen yksityiskohta.
Olennainen yksityiskohta on tämä: hiustenleikkuu maksoi 20 rupia. Se saattaa yleiseen tulotasoon verrattuna olla suhteessa melko lailla samanlainen kuin hiustenleikkuun hinta Suomessa -- mutta jostain syystä täällä palvelut tuntuvat kuitenkin olevan kaikille jotenkin tavanomaisempia kuin suomalaisille: ihmiset käyvät parturissa ajattamassa partaansa; ihmiset kiillotuttavat kenkiään katujen kenkienkiillottajilla; ihmiset teettävät vaattensa räätäleillä. Täällä ihmiset käyttävät sen rahan palveluihin joka länsimaissa käytetään sellaisten koneiden ostamiseen jotka tekevät palveluista tarpeettomia. Ja asiakkaitten puutteessa länsimaissa palveluiden hinnat nousevat; ja kenelläkään ei ole niihin enää varaa; ja palvelut lopetetaan kun kukaan ei niitä enää käytä; ja koko valtakunta on työttömänä: Ja hiukset rehottavat; ja vaatteet eivät istu; ja kengät ovat rikkinäisiä ja likaisia. Ja länsimaat kutsuvat itseään kehittyneiksi maiksi; esikuviksi joita kohtin maailman Intioiden pitäisi pyrkiä. En tiedä itkeäkö vaiko nauraa.
Ehkä vielä yhtenä parturikäyntini yksityiskohtana voisin mainita: hiustenleikkuun aikana ei keskusteltu. Sitä yllättyy aina tässä katujen pakkososiaalisuuden yhteiskunnassa, kuinka yhtäkkiä kukaan ei puhukaan enää tilanteissa jossa keskustelun kuvittelisi olevan normaalia: ruokapöydässä ruokaillaan hiljaa, chai juodaan alas keskustelematta ja niin nopeasti kuin sen vain voi suutaan polttamatta niellä, ja parturikäynnin aikana istutaan vaiti. Edes siitä ei keskustella, millaisen kampauksen haluaa: lyhyeksi on perusleikkaus. Minulta parturi kyllä kysyi kotimaatani ja mikä ihme se nyt muka olikaan kunnes luovuin suomalaisuudestani ja otin taas itselleni yleiseurooppalaisen identiteetin -- mutta verrattuna jonossa edelläni olleisiin intialaisiin minun kanssani hän vaikutti olevan harvinaisen puhelias, tässä kymmenen sanan sananvaihdossamme.
Hiukset lyhyempinä poistuin parturista, taas yhtä tavanomaista tuskin mainitsemisen arvoista kokemusta rikkaampana -- ja jatkoin matkaani FSL:n viikkotapaamiseen. Siinä on jotain hauskaa että ostettuani uudet silmälasti kukaan ei niitä kommentoinut ellen sitä erikseen kerjännyt; mutta uusi kampaukseni -- joka on vain lyhennetty versio vanhasta -- on ollut jo monen päivän ajan kaikkien minut tavanneiden keskustelunavaus. Kaipa se kertoo että kehysvalintani oli onnistunut: silmälasini ovat huomaamattomat; tai vain että parturissa käynti on ihan viisas siirto aina silloin tällöin.
Siispä istuin viikkotapaamisessa ja hiuksiani koskevien ristikuulustelujen lomassa aloin mietiskellä mistä huimasta seikkailustani voisin seuraavan kirjeeni nettiin kirjoittaa. Ja päätin kirjoittaa parturikäynnistäni; ihan vain muistuttaakseni lukijoitani siitä, että matkustaminen ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitenkään hurjaa ja jännittävää, vaan sekin on enimmäkseen vain elämää -- kaikessa tylsyydessä ja tavanomaisuudessaan.
Mutta silti siitäkin tyslyydestä ja tavanomaisuudestakin voi muotoilla tarinan -- ja vieläpä väitän, että kertomisen arvoisen.