Tunnettehan toki tämän urbaanin legendan; se putkahtaa esille aina suurten, pitkäkestoisten sähkökatkosten yhteydessä: Joku kaupunki, lääni, maa, maanosa pimenee muutamaksi tunniksi, ehkä peräti päiväksi pariksi, ja yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyvyystilastoissa näkyy piikki. Legenda on niin tunnettu, että se on osaltaan varmasti jo itseään toteuttava -- mutta silti en voi olla pohtimatta: mistä johtuu tämä sähkövirran ja ehkäisyn toimivuuden välinen linkki? Eivätkö kondomit pysy ehjinä jos sähköverkko ei ole tukemassa lateksikumin atomijännitettä? Vaikuttaako alitajuinen tuntemus lähestyvästä sähkökatkosta naisten käytökseen ja saa heidät unohtamaan ehkäisypillerinsä? En tiedä; mutta jos sähkökatkojen tiheydellä ja syntyvyydellä kerran on keskinäinen korrelaatio, minun on helppo ymmärtää miksi Intiassa on yli miljardi asukasta.
Monena yönä olen nukahtanut puoli yhdeltätoista siihen, että kaiken kattava pimeys pakottaa elimistöni sammuksiin; Kännykkäni pieni valokiila yrittää piristää minua kirjan sivuja valaisten -- mutta kutsuessaan luokseen myös kaikki lähiseudun heinäsirkat, lukemisesta ei tahdo tulla mitään. Niinpä istuskelen, tai makoilen, mitään tekemättä (kun ei sitä naistakaan ole, että voisin toteuttaa urbaania legendaa), vain sähköjen mahdollista paluuta odotellen -- kunnes nukahdan. Päivisin puolestaan tukahdun hikilätäkössäni yrittäen vilvoittaa itseäni riepua kuin riepua heilutellen -- liian läkähtyneenä mitään tehdäkseni, liian hikisenä mihinkään koskeakseni (ainakaan kirjoihin: Intian ilmankosteus on jo itsessään kirjojen luontainen vihollinen -- päästä tippuvista hikipisaroista puhumattakaan)... Odottelen vain, että tuulettimen tuttu hurina taas -- edes hetkeksi -- palauttaisi minulle elämänvoimani; jotta saisin vaatteet päälleni ja paettua vilposeen joenrantaan ennen seuraavaa sähkökatkoa.
Tai ei; tuo oli ennen; tämä on nyt: Tulen kotiin kuumana keskipäivänä, napsautan sähkökytkintä (alaspäin; typerät britit opettivat intialaiset tekemään kaiken väärinpäin), ja totean: kappas, taas sähkökatko. Kohautan hartioitani, heitän itseni alastomaksi alushousuja lukuunottamatta, ja istahdan ikkunan ääreen esittelemään kundapuralaisille karvaista pömppömahaani -- toivoen että jokin hetkellinen tuulenpuuska saattaisi kuumuuttani edes hetkeksi viilentää. Kirjoja uskallan lukea jo sekä päivällä että illalla: Päivällä: koska johan ne ovat muutenkin pilalla; Illalla: koska sopu sijaa antaa: jos heinäsirkat kerran haluavat lukea kanssani niin lukekoot -- ja saahan ne puhallettua pois jos ne tepastelevat sen lauseen päällä jota haluan lukea... Ja samapa tuota on mennä jo kymmeneltäkin nukkumaan -- joka tapauksessa talonväki alkaa meluta aamukuudelta; ja uni sen jälkeen on parhaimmillaankin katkonaista.
Kerron tarinan: Oli aamu. Siinä ei ole mitään epätavallista, aamut ovat täällä aivan yhtä harvinaisia kuin auringonnousut: joka päivään sattuu yksi. Kävelin pääkatua pitkin (sinänsä ajan ja paikan määrittäminen tarinalleni on turhaa, sillä aika voisi olla mikä tahansa ja paikka mikä tahansa -- kunhan se on katu). Väistin tienreunassa ollutta lätäkköä/lehmää/vastaantulijaa (mitä vain; ainoastaan väistöliikkeeni -- niin arkinen kuin se onkin -- on tärkeä); ja sieltä se tuli, taas kerran: sadan desibelin torvet rääkyen, töyssyistä katua tömäytellen, ohi huojuessaan kameralaukkuani hipaisten -- bussi. Ja minä jatkoin matkaani; haukotellen, aamuisia unihiekkajämiä silmistäni pyyhkien, tapahtunutta sen enempää ajattelematta. Mutta tätä kirjoittaessani muistan ajatelleeni, joskus syyskuussa, vähän yli kuukausi sitten; kun samanlainen bussi silloin, samalla tavoin, paahtoi ohitseni käsilaukkuani heilauttaen: Voi, miten arkiselta tämä tuntuukaan; jos Suomessa auto hurauttaisi noin läheltä, noin kovaa vauhtia, noin äänekkäästi, sydämeni tykyttäisi vielä ylihuomennakin; havahtuisin huomaamaan kuinka lähellä kuolema saattaa tavallisena arkenakin olla; ja pysähtyisin tarkistamaan elämäni arvojärjestystä: olenko onnellinen, teenkö sitä mitä haluan, olenko niiden kanssa jotka haluan? Mutta täällä vain kohautan hartioitani ja jatkan matkaani: Tällaistahan täällä on.
Muistan myös syyskuulta, kuinka silloin kävelin kaduilla: levottomasti kaikkia pälyillen, aktiivisesti päätäni heilutellen, nähdäkseni koko ajan kaikkiin suuntiin, tietääkseni kaikkien ihmisten, autojen, moottoripyörien, riksojen, lehmien sijainnin itseeni nähden -- koko ajan keskittyen: etten vain jäisi auton alle. En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun: en pystynyt katsomaan lähestyvän vanhuksen karismaattisia kasvonuurteita, en pystynyt tarkkailemaan lukioikäisen tyttöporukan keskinäistä ryhmädynamiikkaa, en pystynyt ihastelemaan kuinka palmun ilta-aurinkoinen varjo sävykkäästi laskeutui kadun uudelle betonipinnalle -- seurasin vain liikenteen kulkua: etten vain jäisi auton alle. Kun aloin opeteela kannadan aakkosia, en pystynyt lukemaan kaupan kylttejä: niihin päin vilkaisukin tuntui mahdottomalta, uhkarohkealta huomion kiinnittämiseltä pois joka puolelta hyökkäävästä liikenteestä. Mutta; katsokaa minua nyt: kuljen Kundapuran katuja Frontlinea lukien, ihmisten kanssa jutellen, kaupankylttien englannin kannadalaisille transkriptioille nauraen. Liikenteen kaikkivoipa kauheus on väistynyt verhoamasta maailmaani; se on vetäytynyt pois yksityiskohtien tieltä -- ja antanut minulle rauhaa. (Ja vieläpä väitän: liikennekäyttäytymiseni täällä on nyt paljon turvallisempaa kuin kuukausi sitten.)
Mutta samalla kun sopeutumiseni on vapauttanut silmäni uusille detaljeille -- se on myös sulkenut ne vanhoilta; sillä, aivan oikeasti: lehmät ovat hävinneet. Syyskuussa kaikki kadut olivat lehmiä täynnä: nakertelemassa roskabetonirenkaiden ympäristöön nakattuja muovipusseja, tallustelemassa liikenteentukkona, vain istuskelemassa ojanpenkalla -- ja kaikkialla oli myös vuohia, ja kulkukoiria, ja kissanpoikasia! Minne ne kaikki ovat nyt kadonneet? Niitä ei näy enää missään. Vastaus: eivät minnekään; siellä ne edelleen ovat: samoissa paikoissa, tekemässä samoja asioita, aivan yhtä lukuisina kuin ennenkin.
Muistan syyskuun neljännen päivän riemuni (se oli toinen päiväni Intiassa); kun näin ensimmäisen lehmäni Bangaloren sivukaduilla: Klisee on totta! Intiassa on vapaana kulkevia lehmiä jopa miljoonakaupungeissa! -- Tulin Intiaan, lastentarinoiden kasvattamana, odotuksena näkeväni lehmiä kaikkialla -- joten minä etsin niitä; ja koska etsin jotain mitä maa on täynnä, myös löysin niitä; ja koska löysin jotain mikä niin keskeisesti poikkeaa Suomesta, näin niitä koko ajan. Ja yhtenä päivänä ne vain katosivat! Puff, ilmaan, kuin olisin hylännyt vanhan suosikkilohikäärmeeni ja siirtynyt uusien lelujen pariin.
Lehmiä on niin paljon, ja niin joka paikassa, että juuri niistä on tullut intialaisen arkisuuden symboleita: ne ovat täydellisen epäolennainen yksityiskohta maailmani jokapäiväisissä tapahtumissa. Totta kai väistän niitä, totta kai heitän banaaninkuoreni niille, totta kai näen ne (eivät ne näkymättömiä ole) -- en vain enää rekisteröi niitä. Aivan kuten lumi Suomessa: kuinka moni suomalaisista lukijoistani vielä pystyy kokemaan sen suunnattoman riemun ja uutuudenviehätyksen joka aina loppusyksyisin, ensilumen sataessa, loistaa uusien espanjalaisten vaihto-opiskelijoiden kasvoilta? Totta kai osa teistä ilahtuu ensilumesta -- minulle henkilökohtaisesti se on ehkä koko vuoden tärkein päivä: osittainen suoja kaamosmasennusta vastaan -- mutta ymmärtänette silti mitä ajan takaa: Kahden kuukauden Suomessa olon jälkeen espanjalaiset kävelevät kaduilla siinä missä suomalaisetkin: eivät he erikseen pysähdy lunta katselemaan (Eivät he enää siinä vaiheessa blogeihinsa innostuneina lumesta kirjoita).
Myös tuulettimet ovat kadonneet. Ensimmäisten viikkojeni pelkojen ykköskohde; kaikkien sänkyjeni ja istuinteni yllä huojunut Damokleen miekka: muistuttamassa minua kuolevaisuudestani -- muistuttamassa minua kaikista niistä vieraista tavoista millä Intia voisi minut tappaa -- tuulettimet ovat kadonneet. Siellä ne huojuivat ja humisivat aina syrjäsilmässäni, valmiina hyppäämään kimppuuni ja silppuamaan minut kappaleiksi -- kuin malaria, dengue, Japanin aivokuume tai chikungunya; kuin liikenne, kaikkialla räjähtelevät ilotulitteet, turisteja vaanivat rikolliset, pommeja räjäyttelevät terroristit... Eivät tuulettimet sinänsä ole minnekään kadonneet -- varsinkin kun ne sähkökatkon vuoksi hetkeksi päiväsaikaan hiljenevät niitä tulee suorastaan ikävä -- mutta niiden symboliarvo on kaikonnut: ne eivät enää muistuta Etelä-Intian vieraudesta; vaan ne ovat vain tuulettimia: tarpeellisia apuvälineitä ahdistavan kuumuuden karkottamiseksi.
Ja tämä: Täällä oli taas jokin juhlapäivä. Kaikkialla paukkui, papit lauloivat yläruumis paljaana, alttarien edessä vilkkuivat moniväriset sähkölamput; simpukoihin puhallettiin, peltigongia rummutettiin, myötäpäivään pyörittiin -- ja lopuksi tarjoiltiin makeisia. Nämä juhlat vaikuttaisivat täällä olevan suunnilleen yhtä harvinaisia kuin aamutkin, ja auringonnousut -- eikä siinä mitään, se on ihan kivaa. Seurasin kuitenkin taas kerran FSL:n toimiston naapuritalon perheen pujaa, kutsuttuna -- ja taas kerran nauttien toimituksen arkisuudesta, jokapäiväisyydestä ja eräänlaisesta huomaamattomuudesta kaiken muun elämän keskellä -- ja huomasin itsekin suhtautuvani siihen jo melkoisen arkisena tapahtumana: Tämmöistähän täällä aina on.
Ja vielä tämäkin: Istuin Bollywood-bussissa (aivan tavalinen ja tavallisen hintainen bussi, joka nyt vain sattuu luukuttamaan etuosan televisioista satunnaista Bollywood-elokuvaa), ja katselin näkynyttä elokuvaa: se oli kieleltään hindin ja englannin sekoitusta -- ja englanniksi tekstitettyä englanninkielisiltä osiltaankin. Mutta kuulkaa: en nauranut kertaakaan; naurahtaminen ei ollut edes lähellä. Osittain se tietysti johtui siitä että esitetty elokuva oli harvinaisen tympeää ja sadistista väkivaltasontaa, joka fasistisessa arvomaailmassaan muistutti lähinnä 80-luvun Hollywoodin pahimpia oikeistolaisia propagandapläjäyksiä -- mutta oli siinäkin yliampuvaa melodraamaa, naurettavia kamera-ajoja kasvoihin ukkosenjyrinän korostamana, lavastusratkaisuja jotka oli tehty puhtaasti kliseisyytensä perusteella... Mutta en vain nauranut, en edes hymähdellyt. Eikä se johdu siitä että olisin täällä katsonut niin paljon Bollywoodia että olisin jo tottunut sen kerrontaan -- sillä en ole (En ole itse asiassa nähnyt yhtään elokuvaa Suomesta lähdettyäni; ainoastaan pätkiä kannadankielisistä elokuvista -- joita voisi ehkä parhaiten kuvata määritelmällä Ere Kokkonen kohtaa Bollywoodin; eli ei niistä sen enempää). Jotenkin sitä vain täällä on sisäistänyt sen verran intialaista ajatus- ja havaintomaailmaa, että siihen Bollywood-elokuvien kerronta sujahtaa ilman mitään ongelmaa; Bollywood elokuvien ylipituus ja kerronnallinen hitaus -- joka on kuitenkin täytetty jatkuvalla audiovisuaalisella hälyllä -- on nimenomaan intialaisuuden vertauskuva: mitään ei tapahdu, mutta se naamioidaan niin kuin koko ajan olisi vauhti päällä. Ja kliseet ja kitsch ovat taiteen kuin taiteen keskeisimmät rakennusaineet.
Siis sähkökatkot, liikenne, lehmät, tuulettimet, intialaiset juhlapäivät, ja jopa Bollywood-elokuvat ovat menettäneet entisen hohtonsa -- mutta on sentään yksi joka jaksaa edelleen toistuvasti, lähes aina positiivisesti, yllättää; josta jokapäiväisyydessään kuvittelisi jo saaneen jonkinlaisen yleiskuvan kahdessa kuukaudessa, mutta joka silti saattaa yhtäkkiä kiepauttaa kuvansa kokonaan päälaelleen (kuin yksityiskohta Intiaa joka kantaa itsessään koko Intian päättymätöntä monimuotoisuutta): Ruoka. Ruoka on käsittämättömän hyvää, ja päivä päivältä vielä parempaa: missään mauissa tai hajuissa (tai missään ruokailuun liittyvässä) ei ole mitään mikä millään tavoin muistuttaisi Suomesta -- ja päivä toisensa jälkeen täällä törmään kulinaristisiin elämyksiin joita en ole aiemmassa elämässäni edes osannut kuvitella... En ole edes osannut kuvitella, että maailmassa voisi olla niin paljon uusia makuja kuin täällä kohtaa jokaisessa ruokailussa. Kyllä intialainen keittiö on arvostuksensa ansainnut (mutta mainettaan ei: siihen paljon mainostettuun älyttömään tulisuuteen en ole vieläkään missään törmännyt -- vaikka toki vahvasti maustettuja kaikki ruuat ovatkin).
Mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa, jolloin kyllästyn Etelä-Intian riisilajikkeisiin ja alan kaivata suomalaisen keittiön... öö.. vaikkapa.. öö.. hernekeittoa?.. öö.. pyttipannua?.. öö.. Saarioisten kasvispitsaa?.. Okei. Sitä päivää ei tule koskaan. Sillä vaikka Intiasta poistunkin, tätä keittiötä tulen kantamaan sydämessäni aina.
Ja vaikka kaikkeen muuhun täällä turtuisinkin, Intian keittiö tulee kantamaan mielenkiintoani vielä pitkän matkaa.