Kyllä, nyt voin kirjoittaa tämän rauhassa: Eduard on poissa. Eduard on vanhempiensa kanssa matkustamassa Etelä-Intiassa. Nyt on hyvä aika tämän kirjoittamiseen. Olen jo kyllästynyt kirjoittamaan ihmisistä kun he ovat vieressä; se on muutamaan kertaan ollut jopa hiukkasen noloa: Siinä olen kirjoitellut tekstejäni, kun tekstini aihe on yhtäkkiä putkahtanut selkäni taakse ja kysynyt mistä kirjoitan -- tai ei; eivät he kysy mistä; he kysyvät mitä. Ja siihen vastaan: blogiani. En vastaa: kirjoitan sinusta, haukun/kehun/muuten vain mainitsen sinua selkäsi takana. Yhden kerran kylläkin näytin Eduardille yhtä nettiin laittamaani tekstiä, jossa mainittiin Eduard -- mutta ihan kiusallani en kertonut hänelle asiayhteyttä.
Mutta nyt Eduard on poissa (ja Daigorokin lähti Tamil Naduun, pysyvästi) -- joten olen yksin: voin kirjoittaa rauhassa: eli olkaa hyvä; tavatkaa huonetoverini: Eduard:
Eduard on 18-vuotias, hollantilainen, ja blah blah blah... Tilastotietoa; ei mielenkiintoista. Käytännössä Eduard on 18-vuotias: olen käynyt hänen kanssaan enemmän teini-ikäisiä kaskusteluja ulostamisesta ja naisista kuin kenenkään kanssa sitten -- no, teini-ikäni. En valita: on hauskaa välillä taantua; ja Eduard saa keskusteluihin pirteän ja iloisen otteen: se ei ole sitä tympeintä myöhäislapsuuden uhoa, jossa kuvitellaan että sanojen 'kakka' ja 'tissi' sanominen on kovan, maailmaa nähneen miehen merkki -- ei; Eduard kantaa aiheita terveellä ja arkisella itseironialla (niin kuin minäkin aina valehtelen itselleni tekeväni).
Mutta en halunnut puhua Eduardista kertoakseni lisää vessajuttuja; niitä on jo kerrottu tarpeeksi. Halusin kertoa Eduardista ylistääkseni häntä; julistaakseni ällistystä että maailmassa voi olla jotain sellaista kuin Eduard. Kuningas Eduard, Mr. Kundapura (okei: ensimmäinen perintöprinsessa).
Kirjoitan sekavia. Aloitan alusta (sillä kronologia tunnetusti on helppo tapaa pitää teksti jäntevänä ja järjestelmällisenä):
Tapasin Eduardin ensimmäisen kerran keskiviikkona (saatan olla väärässä, luultavasti olenkin -- joka tapauksessa: keskiviikon tietämissä). Eduard istui FSL:n toimiston edessä, tupakoimassa, intialaisia haukkuen: "Stupid Indians!" hän toisteli kertomustensa perään, "Fricking Indians!" Katselin ja kuuntelin häntä: en pystynyt olemaan varma oliko hänen intialaisvihansa ironista vai ei -- joka tapauksessa mielestäni hän oli liian äänekäs, puhui liikaa ja oli hyökkäävän sosiaalinen. Perjantaina tapasin hänet uudelleen (no: perjantain tietämissä), ja silloin Alice kertoi: tulisin asumaan hänen kanssaan.
"Liian äänekäs, puhuu liikaa, hyökkäävän sosiaalinen." Noin kirjoitin -- sillä niin silloin ajattelin. Ja kuten aina: minun suhtautumiseni muihin ihmisiin kertoo enemmän minusta itsestäni kuin muista ihmisistä. Olisin voinut myös ajatella: "Hurmaavan puhelias, sosiaalisten tilanteiden ilopilleri, ilahduttavan avoin ja sydämellinen kaikkia kohtaan." Kaikki piirteitä, joita olen vuosia haaveillut itselleni, ja vasta viime aikoina alkanut hyväksyä etten niitä koskaan saa (ja itse asiassa, samalla, Eduardia katsoessani, totean: en oikeasti edes halua olla hänenlaisensa); se ei kuitenkaan estä minua arvostamasta ihmistä jotka näitä piirteitä itsessään kantaa.
Sillä katso; kun Eduard kävelee Kundapuran kaduilla: kaikki tervehtivät häntä. Kaikki Kundapuran intialaiset huutavat "Eduard, Eduard, how are you?" silmät jälleennäkemisen ilosta loistaen -- ja Eduard jaksaa hymyillen kätellä heidät kaikki, vaihtaa heidän kanssaan ne kaksi sanaa jotka he juuri ja juuri ymmärtävät, ja ennen kaikkea: hän jaksaa ottaa heidät kaikki huomioon. Eduard vaikuttaa siltä kuin hän olisi oikeasti iloinen katujen jatkuvasta huomiosta, jatkuvista tervehdyksistä ja naiiveista pikkukysymyksistä -- eikä hän vain vaikuta siltä: hän oikeasti on.
Samaan aikaan kun minä kiroan partaani intialaisten tungettelevuutta ja ärsyynnyn mahdottomuudesta kulkea kaduilla rauhassa yksinäisenä, Eduard ottaa kundapuralaisen pakkososiaalisuuden avosylin ja innoissaan vastaan: Eduard on pidetty, rakastettu, poissaollessaan kaivattu -- eikä ole ketään, joka voisi tästä nuorestamiehestä yhtään pahaa sanaa sanoa. Kuinka kukaan voisi olla hänestä pitämättä?
Mister Kundapura: Toinen viikkoni Intiassa; ensimmäinen viikkoni Eduardin huonetoverina: Eduard osallistui viereisen koulun juhlasalissa järjestettyyn muotinäytökseen, jossa samalla valittiin Miss ja Mister Kundapura. Voisin kertoa näytöksestä pitkäänkin -- itse asiassa osa minusta on näytöksestä halunnut kirjoittaa pitkän selostuksen siellä istumisestani asti -- mutta sanottakoon tässä vain: koko muotinäytös oli, alusta loppuun, ainoastaan, Eduardin show: pelkällä olemuksellaan, pelkällä hymyllään, pelkällä aseistariisuvalla läsnäolollaan hän kaappasi yleisön lumoihinsa heti lavalle astuessaan: hän oli se, jolle yleisö koko sydämestään taputti, hän oli se, jolle yleisö tukien ja rakastaen nauroi, hän oli se, jonka ihmiset esityksestä muistavat. Miesten sarja oli muilta osin surkea (ankeitä, hymyttömiä, karismattomia, katseeltaan tyhjiä lihaskimppuja -- ja 12-vuotias poika), mutta silti Eduard ei voittanut. Kaipa se oli ymmärrettävää politiikkaa: ei tehdä valkonaamasta Kundapuran komeinta -- mutta ei liene epäilystäkään kuka oli illan kuningas: Kuningas Eduard, Mr. Kundapura (okei: ensimmäinen perintöprinsessa).
Ja kun Eduard lähti kiertämään pohjoiseen, mitä tekivät Kundapuran asukkaat? Kun he pysäyttivät minut -- vaikka olisin halunnut olla yksin -- ja kysyivät kysymyksensä (name? country?) -- mistä kumpusivatkaan jatkokysymykset: Do you know Eduard? ja, ennen kaikkea: Where is Eduard? -- Puhumattakaan kysymyksestä, jota toistelivat kaikki FSL:n vapaaehtoiset, minä mukaan lukien, ja kaikki isäntäperheemme jäsenet, minä mukaan lukien: Milloin Eduard palaa?
Sitten Eduard palasi: taas kerran Kundapuran katuja halkoi tuo tuttu pitkähkö valkoinen mies, kirkkaanoranssi lungi jaloissaan liehuen, kirkkaanvihreä Life is a Trip t-paita katujen kaukaisuuteen loistaen (juuri se asukokonaisuus, jota hänen ei annettu pukea Mr. Kundapura -kilvan viimeiselle kierrokselle -- jonka vuoksi hänen piti esiintyä paidatta) "Eduard! Eduard!", huuto kuuluu, "Where have you been, man!" Ja kaikille hän jaksaa vastata, ja kaikille hän haluaa vastata -- ja kaikki näyttää siltä kuin hän oikeasti olisi kaivannut tätä huomiota, kaivannut tätä pikkukaupungin 'kaikki tuntevat minut' -yhteisöllisyyttä. Ja niin kai hän olikin.
Hänen asenteensa tähän kaikkeen: oikea sukeltaminen kundapuralaisten elämään; se on niin hienoa, niin virkistävää, niin esikuvallista. Ei hän tietenkään ainoa ole, joka niin on tehnyt -- mutta varmasti heistä näkyvin ja ainakin pinnallisesti pidetyin hän on. Kundapura ei ole entisensä kun hän lähtee -- mutta toisaalta: lähden samaan aikaan; en näe Kundapuran reaktiota hänen lähtöönsä.
On Eduardissa tietysti muitakin puolia kuin ikuinen hymy ja teatraalinen sosiaalisuus: kyllä hänestä löytyy myös älykkyyttä, pohdiskelevuutta ja pieninä väläyksinä esiin tulevaa epävarmuutta -- mutta ei hän heikkouttaan kätke: Kun pohjoisen mattokauppiaat huijasivat häntä (lupasivat lähettää hänen ostamansa maton postipaketissa Hollantiin), kaikki saivat kuulla siitä heti -- häneltä itseltään: hän oli tehnyt virheen, ja tullut huijatuksi -- tokihan oli hänen velvollisuutensa varoittaa muita samasta kohtalosta.
Syventäisinkö ihmiskuvaa kertomalla hänestä jotain pahaa -- jotain synkkiä salaisuuksia jotka kerralla murskaisivat tämän Kundapuran kävelevän hymypojan? En tiedä voinko? En tiedä onko sellaisia salaisuuksia? Hän on kyllä niitä ihmisiä, jotka ovat ikuisesti aloittamassa tupakkalakkoa: joka toinen päivä hän on lopettanut tupakoinnin loppuiäkseen -- joka toinen päivä taas aloittanut polttamaan. Hän on myös niitä ihmisiä, kyllä, joille aamut ovat nukkumista varten, ja joille herääminen on aina päivän vaikein uroteko. Ja hänelläkin on ollut turhauttava projekti, johon ärtyneenä hän otti kolme viikkoa omaa lomaa ja matkasi Himalajan vuoristoon. Kai nämä voidaan puutteiksi, pahoiksi piirteiksi lukea -- aivan kuten "liian äänekäs, puhuu liikaa, hyökkäävän sosiaalinen"... Jätän kuitenkin ensimmäisen kiven heittämättä (jota paitsi en saa, en myöskään halua heittää) -- ja sen sijaan tipautan kiveni siihen kasaan josta tullaan lopulta kokoamaan sankaripatsas Eduardin kunniaksi: Kuningas Eduard, Mr. Kundapura (okei: ensimmäinen perintöprinsessa).
Kauan eläköön hän.