Minussa on pieni ääni jossain sydämeni tienoilla. Se ei ole oma ääneni, en juuri lainkaan voi allekirjoittaa mitä se useimmiten sanoo; mutta siellä se ääni on: sinne sen on suomalainen yhteiskunta koulujärjestelmän, tiedotusvälineiden ja yleisen mielipiteen avulla rakentanut -- tarkoituksenaan saada se juurtumaan sydämeen -- mutta jonkin harkitsemattoman kasvatusvirheen vuoksi se jäi sydämestäni vähän sivuun. Joka tapauksessa: se ääni haluaisi, että voisin aloittaa tekstini, rehellisesti ja koko sydämestäni, seuraavalla tavalla:
Heräsin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello 5.30 siihen, että tunsin sydämessäni nykäisyn. Heräsin sisäiseen, henkiseen tuskaan; kuin kaikki minulle tärkeä, kaikki minulle rakas, kaikki mitä minä olen, olisi yhtäkkiä repäisty minusta yhä etäämmälle. Kuin oikea elämäni olisi silmänräpäyksessä siirtynyt kauemmas -- ei paikassa, vaan ajassa: kuin oikea maailmani, se johon kuulun, olisi yhtäkkiä tunnin kauempana. Sydän koti-ikävästä pakahtuneena tuijotin kattoa vieraassa maassa, yksinäisenä, tietoisena siitä että noustessani kaikki olisi edelleen väärin -- ei, yhä enemmän väärin, sillä oikea olisi nyt jo, paitsi 10 000 kilometrin, myös kolmen ja puolen tunnin päässä.
Mutta Kimmo, kysyy ääni pääni ulkokuorelta, eikö noin sitten tapahtunut? Ei tietenkään. Se saattaa olla totta, että heräsin puoli kuudelta -- minulla on paha tapa heräillä aamuöisin aina vähän väliä -- mutta en herännyt sydämeni ikävään, enkä edes katsahtanut kelloa: tiesin ilman kelloakin heräämiseen olevan vielä tunteja; pihalla oli vielä pimeää. Ja mitä koti-ikävään tulee: siihen tunteeseen, että paikka mihin kuulun olisi jossain muualla ja kaipaisin sinne, laskisin päiviä sinne paluuseeni... Pieni ääni sydämeni vieressä puhuu siitä, toistaa oppimiaan sanoja orjallisesti kaavan mukaan, mutta aito sydämeni ei edes ymmärrä näitä sanoja; se on kuullut koti-ikävästä, se on vierestä katsonut toisten koti-ikävää, mutta sitä koskaan itse kokematta se ei kykene samaistumaan tunteeseen; se vain kuulee sanat, se tietää miten niihin pitää reagoida toisten sanomana, mutta muuten se on kylmä.
Ei. Oikeasti heräsin viisi yli yhdeksän. Heräsin hätään joka syntyi kelloa katsoessa: olin jo viisi minuuttia myöhässä aamiaiselta. Mutta hätääntymiseni myöhästymisestä on vain suomalaista perua -- ja sekin ennemmin sydämeni vieressä piipittävän pienen äänen aluetta kuin aitoa ja omaani -- joten täysin tietoisena että Intiassa "yhdeksän" tarkoittaa satunnaista hetkeä yhdeksää seuraavien parin tunnin aikana: jäin sänkyyni pyöriskelläkseni itseni paremmin hereille, nousin rauhallisesti suorittamaan aamutoimeni, pukeuduin uusiin vaatteisiini ja avasin hotellihuoneeni ikkunan: Hampin temppelit, kadut, luonto ja ihmiset tervehtivät minua rauhallisella kaundeudellaan. Hyvää huomenta, Hampi, ajattelin; ja huomasin ajatukseni jatkuvan: Itse asiassa tämä yksinäinen kahden yön hotellihuone tuntuu paljon enemmän kodilta kuin jokin abstrakti ajatus Suomesta.
Kiipesin pienen hotellini katolle, jossa 20 muuta FSL:n vapaaehtoista olivatkin jo syömässä aamiaistaan; ja ajattelin että niin, tässähän se elämäni on, tässä hetkessä, tässä paikassa; miten voisin ikävöidä jotain mitä minulla voisi mahdollisesti (muttei lainkaan välttämättä) olla jossain muussa paikassa. Ja vaiensin sydämeni vierestä puhuvan pienen äänen kuten niin usein ennenkin: ei, olet väärässä; ole hiljaa.
Oikeasti: mitä talviaikaan siirtyminen minulle oikeasti symboloi, on varmasti koti-ikävän vastakohta. Kellojen siirtäminen tunnilla taaksepäin -- normaaliaikaan -- on minulle aina syysmasennuksen käyntiin räjäyttävä katalyytti: iltainen pimeys kasvaa entisestään tunnilla, ja vielä aivan marraskuun -- masennuksen, ahdistuksen ja kuoleman kuukauden -- kynnyksellä. Ei; oikeasti: Heräsin aamulla siihen että olin varauksettoman onnellinen siitä etten ole Suomessa.
Tietokoneitse ja puhelimitse kantautuvat juorut Suomesta puhuvat ensilumesta, pakkasesta, lumiukoista; ja se vain entisestään etäännyttää minua "kotoa". Viestien maailma kuulostaa tänne ainoastaan vieraalta. Aina kun Suomesta kuuluu sanoja -- marraskuu, pimeys, lumi, kylmyys -- minä näen sen sieluni silmin, kaivan sen muistini kätköistä, ja minä tutisen kylmästä ja kauhusta; ja taas muistan yhden niistä keskeisistä syistä miksi olen aina halunnut lähteä: Minä inhoan, toistan: inhoan, Suomen syystalvea. Ja mitä tulee koti-ikävään: voiko "koti" olla paikka jossa oloa inhoaa vähintään puolet ajasta? (En tietenkään sano, että rakastaisin joka hetkeäni täällä -- mutta en myös todellakaan väitä että tulisin koskaan tulevaisuudessa kokemaan koti-ikävää Kundapuraa kohtaan.)
Onhan täälläkin tietysti talvi tulossa. Kaksi viikkoa sitten unohdin sateenvarjoni riksaan -- ja se osoittautui enteeksi: sen jälkeen ei ole enää Kundapurassa kunnolla satanut. Välillä taivaalta vähän tihkuttaa vettä, mutta se on sellaista "sadetta", mitä suomalaiset tarkoittavat sateesta puhuessaan (paitsi että vesi on tietysti lämmintä), ei sitä etenemisen kuin seinään pysäyttävää, varttitunnissa joka paikkaan viisisenttisen vesikerroksen synnyttävää hyökyä joita täällä monsuunikaudella sateensuojasta katseltiin. Etelä-Intian lämpötilat laskevat 25:een ja vihainen aurinkokin on jo vähän leppynyt; kaiken kaikkiaan Intiasta on viime päivinä ollut tulossa paljon miellyttävämpi paikka kuin tähän saakka.
On siinä tietysti sekin, että on vain alkanut jo tottua. Kun syyskuussa eräänä päivänä, päivän jo viilennyttyä ja auringon viimeisten säteiden heijastuessa horisontin takaa, lainasin erään lapsen hyppynarua ja hyppäsin viisi kertaa -- kuntoni loppui kesken: hiki pursusi litroittain jokaisesta ihohuokosestani ja jalkani huusivat, pyysivät ja anelivat, ettei enää koskaan yhtään hyppyä tässä maailmassa. Syyskuussa kuljin paikasta toiseen hitaasti laahustaen, välillä varjoihin pysähdellen, lämpötilaa koko ajan kiroten... Ja nyt, Hampissa: me vuokrasimme polkupyörät; iltapäivän auringon paahteessa polkaisimme kymmenisen kilometrin lenkin, välillä pyöriämme portaita ylös kantaen, auringossa. Myönnettäköön, että hikosin useammankin vaatteen suoraan pyykkipussiin, ja myös että jalkani alkoivat krampata loppumatkasta (en lisännyt nesteenjuontia suhteessa hikoiluuni) -- mutta silti: tämä tuntui normaalilta ja tavalliselta; olen sopeutumassa. Olen kotiutumassa.
Edellinen kerta, kun tunsin kuin olisin palannut kotiin, edes heikosti, edes hetkellisesti, oli lokakuun alussa: palasin Mysoresta Kundapuraan; siitä hetkestä, siitä tunteesta lähtien Kundapura on ollut koti. Ei varmastikaan koti, jonne minulla tulisi poistuttuani koskaan ikävä, mutta paikka jossa tulevaisuudessa palatessani voisin tuntea nostalgiaa.
Sydämeni vieressä ääntelehtivä pieni ääni sai minut kuitenkin mietteliääksi: puuttuuko minulta jotain keskeisen inhimillistä kun minulta puuttuu koti-ikävä? Sodoman ja Gomorran asukkaat pakenivat kaupunkiaan kohdannutta tuhoa; ja katsoessaan taaksepäin muuttuiva suolapatsaiksi. Kirjaimellisesti luettuna tämä Raamatunkohta on harvinaislaatuisen tympeä -- mutta vertauskuvallisesti luettuna se on oivallinen kuvaus kyvyttömyydestä päästää menneestä irti: kotien muistelusta, muistoihin takertumisesta, koti-ikävään uppoamisesta... Puuttuuko minusta jotain, sillä ajatus siitä etten enää koskaan palaisi Suomeen tuntuu vähintään yhtä paljon vapauttavalta kuin oudoltakin. Vertaukseni toki ontuu: Jumala ei tuhonnut kotiani tulikivillä; vaan olen lähtenyt vapaaehtoisesti ja voin halutessani palata. Ja kaipa nekin sodomalaiset, jotka vihasivat asuinkaupunkinsa synnillisyyttä, sieltä ihan mielellään lähtivät.
Tällaisia mietiskelin, kun pidin sadetta yhdessä Hampin pienistä temppelinraunioista -- yhdessä kuuden lehmän kanssa. Siinä ne märehtivät kivien välistä pilkahtelevia ruohotupsuja, ja minun oli taas pakko todeta, Suomen tappioksi: Intian lehmät ovat niin paljon parempia kuin Suomen vastaavat. Nämä rauhalliset, lempeät, omanarvontuntoiset eläimet ovat jotain ihan muuta kuin ne Suomen pihvikarjaksi jalostetut, vankeuden stressaamat psykopaattilehmät, joiden käytös on levotonta, arvaamatonta ja selkeän pakko-oireista. Suomessa olen aina katsellut lehmiä ja pitänyt niitä luomakunnan tyhmimpinä olentoina -- mutta näitä lehmiä tarkkaillessa on helppo ymmärtää miksi hindut ovat nostaneet nimenomaan ne arvoasteikkonsa huipulle: nämä lehmät osaavat elää: näihin lehmiin verrattuna kissatkin vaikuttavat tehokkailta, stressaavaa elämää viettävilta ylisuorittajilta.
Tavallaan lehmien tarkkailu auttaa myös ymmärtämään intialaisia paremmin. -- Olen useaan otteeseen tympääntyneenä puuskahtanut sanaparin "intialainen apatia", mutta sanottakoon, ettei se ole ihan niin pahaa kuin miltä olen antanut sen kuulostaa: Ei se ole unkarilaisten luovuttanutta fatalismia; ei se ole kainuulaisten näköalatonta "mitäpä se hyvejää" -elämänfilosofiaa; intialainen apatia on osaltaan rentoutunutta olotilan hyväksyntää: meillä on riittävän hyvä näinkin, joten miksi puurtaa kohti jotain abstraktia "parempaa". Jos voimme rauhassa laiduntaa vehreillä niityillä ruohosta nautiskellen -- miksi ihmeessä meidän pitäisi kasvattaa lihasmassaamme ja syödä keinotekoisia rehuja, jotta meidät voitaisiin nopeammin teurastaa toisten ruuaksi?
Lojuskelin riippumatossa, juttelin muiden vapaaehtoisten kanssa projektistani, ja johdetusti keskustelimme miten FSL:n toimintaa tulisi parantaa (vastaus: kaikin tavoin ja mahdollisimman nopeasti) -- ja tunsin itsenikin vähän lehmäksi. FSL Indian tehottomuus, hajanainen organisaatio ja jatkuva järjestön eri osien välinen kommunikaation puute vaikuttivat etäisiltä ongelmilta, kun leppeä alkutalven lämmin tuuli leyhytteli kasvojani. Annoin projektini turhauttavuuden purjehtia tuulen mukana tuonnemmas, annoin FSL:n In-Between-Meetingin sulautua muiden kaukaisten äänien joukkoon -- ja annoin itseni vain nauttia Hampista, huolettomana, rauhallisena, rentoutuneena; jos kerran intialaiset, niin miksen minäkin?
Ja annoin ajatusteni harhailla kaikkiin niihin paikkoihin joita joskus olen pitänyt kotinani, ja yritin kaivata niitä, yritin ikävöidä niitä -- yrittämällä yritin synnyttää sellaista pakahduttavaa tunnekuohua joka olisi kyynelkanavien kautta muuttanut minut suolapatsaaksi; mutta en onnistunut. Siirryttyäni paikkojen sijasta ihmisiin, eräät saivat minut säpsähtämään -- mutta heidänkin kohdallaan toivoin että he olisivat kanssani Hampissa sen sijaan että olisin halunnut itseni heidän luokseen.
Mutta tuulet puhaltavat, ja kirjoitukseni on antikliimaksia vaille valmis: Kimmo, sanoit Kundapuran olevan nyt kotisi, siispä: miltä sinne palaaminen Hampista nyt sitten tuntui? -- Tympeältä. Ei lainkaan kotiinpaluulta. Itse asiassa jälleennäkemisen Kundapuran kanssa otti minua lähinnä päähän (kirjaimellisestikin: maanantain makoilin sinnikkään migreenin kourissa): sänkyni muurahaisyhdyskunta, talomme yksityisyyden puute, ja palannut pakko kohdata projektini tarkoituksettomuus ja turhauttavuus... Ei, Hampi tuntui enemmän kodilta kuin Kundapura.
Minulle koti on kuitenkin vain tunne, ei lainkaan paikka.