Olen turhautunut.
Aloitan kertomalla tarinan:
Oli torstai. Itse asiassa oli juuri se torstai, jolloin Rochita itki. Oli juuri se torstai, joka seurasi sitä keskiviikkoa, jolloin koulu oli suljettu eikä kukaan kertonut minulle mitään. Menin koululle neljäksi. Tiesin jo tässä vaiheessa, että minulle annettu lukujärjestys oli vain suuntaa-antava, joten varmuuden vuoksi suunnittelin tunnin, jonka voisin pitää mille hyvänsä ylemmistä luokista. Tarkoitukseni oli lähinnä testata, mitä he jo mahdollisesti osaisivat. (Odotuksenmukainen vastaus olisi ollut: eivät mitään; opettajatkaan kun kerran eivät osaa yhtään englantia.)
Menin koululle yksin. Tara oli jossain matkustamassa, ilmeisesti jossain päin Goaa. En tiedä. Kemiamme eivät oikein ole kohdanneet, lähinnä kai siksi, että hän välttelee englannin puhumista aina kun mahdollista (mikä on hassua, sillä hän puhuu oikein mainiota englantia). Minua ei haitannut -- silloin, ja nyt ajattelen että ehkä minunkin olisi pitänyt olla matkustamassa.
Menin siis koululle kello neljä iltapäivällä -- koska lukujärjestykseni pyysi minua menemään sinne silloin -- opettamaan seitsemättä luokkaa (7th Standard, paikalliset sanovat). Kävelin koululle, ja näin kaikkien lasten leikkivän pihalla. Menin yläkertaan, jossa ylemmät luokat ovat, ja siellä ei ollut juuri ketään. Joka luokassa kyllä puursi pari hikarityttöä opiskeluharrastuksensa parissa, mutta lopuista ei ollut jälkeäkään. Olin kyllä tietoinen, että tämä olisi mahdollista, olin nähnyt sen aiemminkin.
Rapsuttelin päätäni, ja ajattelin odotella, jospa joku tulisi. Mitään ei tapahtunut. Lähdin kävelemään alaspäin, edes katsomaan mitä täällä tapahtuu, ehkä jopa kysymään joltain (nauroin itsekseni ajatukselleni -- eihän kenenkään englannintaito riitä minkään selittämiseen; enhän saanut edes selville, miksi Rochita itki, vaikka kysyin).
Kun katselin koululaisten touhuja toisen kerroksen parvelta, yhtäkkiä ensimmäisen luokan opettaja huomasi minut ja viittoi luokseen. Jos minulla ei ole muuta tekemistä, niin mene opettamaan ekaluokkaa.
Ja: Älä opeta englantia; leiki lasten kanssa.
En tiedä mikä minulle tuli. Ehkä se oli yleinen hämäännys ja epävarmuus, en tiennyt yhtään mitä koululla oli tapahtumassa. Ehkä se oli tilanteen täysi tyhjästä putkahtaminen. Ehkä se oli se, etten lapsenakaan erityisemmin edes pitänyt järjestetyistä ja organisoiduista leikeistä (päiväkotileikeissä olin isä, karhu, musta mies, hippa, tai mikä pahinta: oma itseni; mutta omissa leikeissäni pääni sisällä olin jumala: olin kaikki leikin hahmot, olin sekä taiteilija että yleisö, olin sekä minä että kaikki muu mahdollinen).
Joka tapauksessa jumituin täysin.
Ehkä se oli se, että monimutkaisempien leikkien sääntöjä on mahdotonta selittää lapsille, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä.
Tai ehkä se oli vain se, että minä olen sellainen ihminen, joka jumittuu.
Istuin kymmenen minuuttia opettajan tuolilla lapsia vain tuijottaen. En kyennyt sanomaan tai tekemään mitään. Päähäni ei tullut yhtään leikkiä -- eikä juuri mitään muutakaan. Istuin vain.
Kun pääsin yli täydestä lamaannuttavasta paniikista, nousin ylös ja astelin nurkassa lehteään lukevan opettajan luo. Sanoin, pahoittelin, etten pysty tähän. Ymmärtäväinen opettaja alkoi leikittää lapsia. Istuin luokassa tunnin loppuun asti, itseäni ihmetellen, itseäni vihaten, täydellisen turhautuneena sekä itseeni että projektiin.
Tämä tapahtui siis samana päivänä kun Rochitaa uhkailtiin. Onko ihme että istuin illalla tuntikausia penkilläni tyhjyyteen tuijottaen. Turhautuneena, pettyneenä, masentuneena.
Kerron toisen tarinan, kaksi viikkoa myöhemmin:
Kello on taas neljä. Lukujärjestyksessäni lukee taas seitsemäs luokka. Menen taas koululle (en tiedä miksi ihmeessä). Koko yläkerrassa, ylemmillä luokilla, istuu neljä tyttöä. He haluavat minun ottavan heistä valokuvia, jonka jälkeen he haluavat nähä heistä ottamani kuvat. Intialaislasten suosikkileikki, kaikesta päätellen.
Tällä kertaa en ollut pettynyt, turhautunut enkä ärtynyt. Kaikki meni odotusten mukaisesti. Sen sijaan se, mikä minun oli nyt pakko tunnustaa, oli että olin luovuttanut. En välittänyt. Intialaisten oma apatia oli ottanut minustakin vallan. Koulu ei selvästikään tarvitse minua, liekö edes haluaa minua, hyvyyttään vain antaa minun olla siellä. Pistää epäilemään, maksaako FSL mahdollisesti koululle sijoittautumisestamme sinne. Tuskin kuitenkaan.
Todennäköisesti tehtäväni -- tehtävämme, jos Tara ei olisi jo kokonaan lopettanut tulemasta -- onkin olla vain jonkinlaisia näyttelyesineitä. Valkoisina, tai muuten ulkomaisina, näyttäytymässä lapsiaan noutaville vanhemmille, oikeuttamassa koulun esitteiden mainokset kansainvälisestä ilmapiiristä ja monipuolisesta kulttuurivaihdosta. (Ja tuskin koululla edes on esitteitä.)
Kuulostanko katkeralta? Sanoinhan olevani turhautunut.
"No, mikset kysy niiltä ihmisiltä, mitä koulussa tapahtuu ja mitä voisit siellä tehdä", kysyisi avulias ihminen, jolle tilittäisin turhautumistani. Mutta kukaan ei puhu englantia! Rehtori vain keinuttelee päätään sivuttaissuunnassa ja sanoo "okay, okay" -- tarkoittaen joko "en ymmärrä" tai "en välitä", luultavasti kumpaakin.
Rehtori on se, jonka pitäisi vastata meistä -- minusta -- ja jonka pitäisi opastaa ja laittaa meidät töihin. Laitoin FSL:nkin kannadantaitoiset jututtamaan häntä, kysymään mitä hän meistä tahtoo ja mitä ihmettä koululla tapahtuu (koska minä en ymmärrä). Ja monta kertaa he ovat koululla käyneet, ja joka kerta rehtori on ollut poissa, moottoripyöränsä selkään nousseena pöräyttänyt tiehensä.
Ymmärryksen puute lamauttaa minut. Nautin kyllä suuresti siitä, että voin katsella maailmaa, joka on minulta suljettu, että voin arvuutella syitä ympärilläni tapahtuville kummallisille asioille. Mutta koska en ymmärrä, en voi osallistua. Voi, kuinka mielelläni olisinkin yksinapainen suomalaisänkyrä, joka korvaisi ymmärtämättömyytensä ylimielisyydellä ja valkoisen miehen taakkaa puhertaen vain menisi ja tekisi minkä omalla kokemuksellaan parhaaksi kuvittelee. Mutta ei, en voi toimia niin.
UBMC School tarvitsee englannin opettajan, se on totta. Englannintuntinsa koulun lapset käyttävät kopioiden tekstiä kirjoista vihkoonsa, lainkaan ymmärtämättä sen enempää mitä lukevat kuin kirjoittavatkaan. Yksinkertaisinkin lauseoppi on heidän ulottumattomissaan, kun he vain toistavat ulkoa oppimiansa, hyödyttömiä kysymyksiä, joiden vastauksista ei ole kenellekään mitään hyötyä ("What is your mother's name?" kysyvät lapset, ja minä kerron heille. Ah, kuinka viisaista heistä nyt tuleekaan, kuinka paljon paremmin he minut nyt tuntevatkaan, kun kaikki mysteerini avautuvat kertaheitolla: My mother's name is Arja.)
Mutta toisaalta, vaikka minulle annettaisiinkin tunteja jolloin lapsia opettaa, kuinka voisin? En voi muuttaa koko kulttuuria kahdessa kuukaudessa, en voi muuttaa ulkoa opettelemisen kulttuuria soveltamisen kulttuuriksi. En voi kunnolla opettaa pronomineja, koska en lainkaan tunne heidän pronominijärjestelmäänsä, en voi opettaa modaalisia verbejä, koska ne abstraktioina tarvitsisivat selityksen, en voi opettaa aikamuotoja, koska he eivät osaa edes pronomineja.
40 minuuttia on vaikea valmistella silloinkin, kun apuna on opetussuunnitelma, oppikirjat, opettajanoppaat, ja yhteinen kieli, jota jaarittelemalla saa aina monta minuuttia kulutettua. Mutta kun tätä mitään ei ole, tehtävä on lähes mahdoton. Ja siihen kun vielä lisätään se, etten koskaan voi etukäteen tietää, ketä mahdollisesti opetan, joten en voi valmistautua...
(Ja mikä pahinta, minä tiedän että opetussuunnitelma, oppikirjat, opettajanoppaat ja opetusmateriaali ovat olemassa -- niitä ei vain ole minulle annettu eikä niistä ole minulle kerrottu; toisin sanoen selvästikään minun ei haluta englantia opettavan.)
Eli vaikka koululla olisikin oppilaita kun sinne tulen opettamaan, projekti jo lähtökohdiltaan itse kumoaa olemassaolonsa järkevyyden.
Ja sitä paitsi: missään ei ole sanottu, että minun jälkeeni kouluun tuleva vapaaehtoinen välttämättä puhuisi englantia sen paremmin kuin koulun oppilaatkaan. Joten siinä kaatuisi sekin mahdollinen, teoreettinen, pienenpieni, hyöty, joka työstäni saattaisi olla.
Kuulostanko katkeralta? Sanoinhan olevani turhautunut.
"No vaihda projektia", Alice sanoi.
Jäin miettimään.