Minä itkin.
En voi muistaa miksi. Ehkä joku hiekkalaatikon lapsista oli vienyt minulta lapion, ehkä olin pyllähtänyt ikävästi kesken mitä kivimman leikin. Joka tapauksessa minua harmitti, ja minä itkin. En varmaan enää edes muistanut miksi itkin, mutta muistin että minua harmittaa, koska itkin. Ja koska itkin, minua täytyi itkettää, ja siksi itkin.
23 vuotta myöhemmin Rochita itki. Kun saavuin lastentarhaan, koeviikon, syysloman ja Mahatma Gandhin päivän jälkeen, ensimmäisenä vastaani käveli tämä pieni tyttö, kyyneleet silmissään, kädet ojossa syliin pyytäen -- Rochita. En tiennyt miksi hän itki. Hän kyllä kertoi; hän toisti toistamistaan "apponilla" mutten voinut auttaa, enhän ymmärtänyt. Otin tytön syliini ja pomputtelin häntä polvellani. Hys, älä itke tyttökulta, kaikki on hyvin. Mutta Rochita vain itki.
Muut lapset, kuten jokaisena päivänä sittemminkin, opettelivat numeroita, kannadaksi ja englanniksi, opettelivat viikonpäiviä, kannadaksi ja englanniksi, ja opettelivat kuukausia, englanniksi. He opettelivat piirtämään akkosiaan, he tanssivat ja lauloivat. Mutta Rochita vain itki.
Koko lastentarhan henkilökunta, kaikki siinä kuudentoista neliön kopissa istuvat kolme työntekijää ja minä, ulkomainen vapaaehtoinen, yritimme vuoroillamme lohduttaa Rochitaa. Otimme häntä syliimme, kannoimme häntä ympyrää, puhuimme hänelle lohduttavia sanoja. Mutta Rochita vain itki.
Ainoastaan minun sylissäni hän vaikeni, ainakin hetkittäin.
Seuraavana päivänä koko osavaltio oli kiinni. Jotkut kannadankielisten edunvalvontaryhmät olivat julistaneet yleislakon kannanottona Karnatakan ja Maharashtran rajakiistaan. Kukaan ei kertonut minulle.
Sitä seuraavana aamuna lastentarhahuoneen ovelle minua vastaan juoksi pieni tyttö, lohduttomasti itkien, kädet ojossa syliin pyytäen, "apponillaa" hokien -- Rochita. En ottanut häntä syliini. Enhän voisi häntä aina sylissäni pitää. Mitä muutkin lapset ajattelisivat? Ja huoneessa, jossa on 25 ihmistä eikä lainkaan tuuletinta, on liian kuuma ilmankin että joku istuu sylissä.
"Istu tuolla", osoitin Rochitalle.
"Istu tuolla", lastentarhan opettaja osoitti minulle huoneen toista reunaa. Istuin sinne.
Tarhan henkilökunta puhui Rochitalle rauhoittavaan sävyyn. Tarhan opettaja pyysi kaikkia lapsia laulamaan ja tanssimaan, matkimaan lapsellisen kömpelösti, siten ihastuttavasti, omaa laulua ja tanssiaan. Hän pyysi Rochitaa mukaan. Mutta Rochita vain itki.
Niin tein minäkin, 23 vuotta aiemmin. Minä itkin, ja itkin, ja itkin, ja jatkoin itkemistä. Varmasti minua oli lohdutettu, varmasti minua oli maaniteltu lopettamaan, varmasti minun huomiotani oli yritetty käännyttää, pois itkemisestä, iloisiin, mukaviin asioihin. Varmasti päivähoidon muut lapset olivat hekin yrittäneet vähän lohduttaa. Varmasti näin on. En vain muista.
Muistan vain sen, kun päivähoitaja suuttui. Kun päivähoitaja tarttui minuun kiinni, kun päivähoitaja huusi minulle, kun päivähoitaja työnsi minut vessaan ja lukitsi oven ulkopuolelta. "Huuda siellä!" hän saattoi huutaa. En voi muistaa. Muistan vain tunteen.
Muistan yläpuolellani olleen ovenkahvan, johon hädässäni tartuin ja jolla yritin lukittua ovea avata. Muistan vasemmalla ylläni olleen käsienpesualtaan. Muistan huoneen hallitsevan sinisen värin. En tiedä onko muistoillani mitään tekemistä totuuden kanssa. Olin kolme, ja tiedän miten muisti toimii.
Mutta muistan hädän. Muistan tuskan. Muistan sen kaiken yli lyövän epäreiluuden tunteen. Minua rankaistaan, koska minuun sattuu. Minut eristetään, koska minulla on hätä. Minua satutetaan lisää, koska kaipaan lohdutusta.
23 vuotta myöhemmin sama tunne herää sisälläni. Se tulee ja puristaa sydäntäni, murskaa palleani, vääristää kasvojani.
Rochitalle hudetaan. Rochitalle heilutetaan viivoitinta ja uhataan lyömisellä. Opettaja hakee pitkän, kapean, joustavan kasvinoksan ja heiluttaa sitä Rochitan edessä. Lopeta tai saat raipasta.
Ja Rochita katsoo minuun. Ja minä katson hänen silmiinsä. Ja näen siellä sen kaiken. Sen hädän, joka nousee kun hätä kielletään, sen tuskan, joka syntyy kun tuskan tunteminen kielletään. Itke, niin sinua lyödään. Kärsi, niin sinua kidutetaan.
"Itke, niin olet sankarini", haluan sanoa Rochitalle, kun Rochita kurottaa käsillään minua kohti. Hän pyytää minua pelastamaan hänet, hän luottaa minuun ainoana turvana koko huoneessa.
Ja minä käännän katseeni pois.
* * *
Ei Rochitaa lyöty. Ei Rochitaan edes koskettu. Uhkailun jälkeen lastentarhan työntekijät kääntyivät juttelemaan keskenään, leppeästi nauraen. Heille nämä uhkailut olivat vain peliä, lastenkasvatuskäsikirjan sivu 63: Mitä tehdä jos lapsi ei vieläkään lakkaa itkemästä.
Repikää mokoma sivu! Jos ihminen itkee, eikä mikään tunnu auttavan, niin antakaa hänen itkeä. Jos itkijä ei ota apua vastaan, niin luovuttakaa sitä tarjoamasta. Antakaa hänen itkeä itkettävänsä, kyllä hän sen joskus lopettaa. Mutta ei se kieltämällä lopu. Pahenee vain.
Ja heti kun se oli mahdollista, heti kun tunsin, että saatoin sen tehdä aiheuttamatta ristiriitoja itseni ja henkilökunnan välille, heti kun saatoin sen tehdä tuputtamatta omia ja kulttuurini arvoja toisten maailmaan, kävelin Rochitan luo ja otin hänet syliini.
Ja pidin häntä sylissäni päivän loppuun. Niin kauan kun hän olisi sylissäni, kukaan ei pääsisi häneen koskemaan.
Illalla istuin huoneessani ja tuijotin kaukaisuuteen. Näin ylläni ovenkahvan. Ovi ei auennut.