Vaikka sen valheeksi vannonkin, kyllä mua uskotaan


Talvileiri

Jossa turhautuneena nukutaan saksalaistyttöjen kanssa ja sotketaan paitaa

Olin pilvettömänä iltana Intian maaseudulla. Totta kai minun oli mentävä katsomaan tähtiä. Se oli jännittävää. Taivaalla ei ollut yhtään kiintopistettä. Ei yhtä ainoaa tähtikuviota, joka olisi kertonut minulle yhtään mitään. Tähdet olivat ainoastaan valkoisia pisteitä mustaa taustaa vasten.

Käytin tilaisuuden hyväksi ja yritin mielikuvituksellani nimetä tähtikuvioita: tuo voisi olla harava, tuo näyttää ihan kitaraa soittavalta mieheltä. Sitten räpäytin silmiäni ja hukkasin kitaristin. Sitä ei enää löytynyt, vaikka kuinka etsin.

Olin näkevinäni tähdenlennon. Mutta jo ennen kuin ehdin alkaa toivoa huomasin, että tämä tähdenlento ei mennytkään suoraan eikä se loppunut. Itse asiassa voisin vaikka vannoa, että se pysähtyi puun latvaan. Seuraava tähdenlento lennähtikin sitten läheisen pensaan sisällä. Joka puolella oli liikkuvia kirkkaita pisteitä jotka lentelivät edestakaisin.

Ymmärrettyäni, että tähdenlentoni olivat pieniä eläimiä, tulin ajatelleeksi kaikkia muita outoja eläimiä joita täältä saattaisi löytyä. Päätin palata sisälle ennen kuin seuraavat pensaasta kiiluvat pisteet olisivat tiikerin silmät.

Yövyimme Spoorthin orpokodin johtajan Keshuan kotona. Koska seurueemme olin minä ja seitsemän nuorta naista, en ollut varma yövynkö yhdessä heidän kanssaan vai majoitetaanko minut toiseen huoneeseen. Minulle oli aivan sama ja niin oli neidoillekin, mutta näistä intialaisista ja heidän sukupuoliroolikäsityksistään ei aina tiedä.

Jos ei tiedä, niin pitää kysyä: "Eli siis, nukunko minä tuolla ylhäällä tyttöjen kanssa vai jossain muualla?" "It's up to your own interest", kuului vastaus, "ihan oman mielenkiinnon mukaan." Mitenhän tuo nyt sitten pitäisi tulkita?

Vai oliko se sittenkin suomeksi "mikä sinulle vain on edullisinta"? Ei auta tulkintaa.

Menin nukkumaan tyttöjen huoneeseen.

Huoneessa kaikki muut ainakin ymmärsivät saksaa, joten tytöt puhuivat tyttöjen juttuja omalla tyttöjen salakielellään. Toivottavasti he eivät ainakaan koko aikaa haukkuneet minua.

Illalla eläimet pitivät selästäni. Jouduin kahteen otteeseen heittämään räätälillä teettämäni paidan (200 rs, 4 euroa) päältäni kun joku ylikokoinen heinäsirkan ja kärpäsen risteytys pörräsi selkärankaani pitkin. Toisella kerralla se taisi puraistakin. Tai sitten vain kuvittelen, sillä sen verran pelottavalta pörriäinen näytti.

En nukkunut kovin hyvin. Se ei ollut tyttöjen vika. Nukuin ohuen muovisen joogamaton päällä vain lakana suojanani, ja suoraan yläpuolellani minua pelottanut tuuletin huokui viileää ilmaa muutenkin kylmään huoneeseen. Jouduin neljältä vetämään housut jalkaani (räätäliltä 400 rs, 8 euroa), sillä en muuten saanut tutinaltani unta. Aamiainen oli kahdeksalta.

Spoorthi on paikalliseksi kouluksi tai vastaavaksi instituutioksi poikkeuksellisen vanha, perustettu jo 1998, ja se on orpokodin ja sisäoppilaitoksen yhdistelmä. Tällä viikolla Intian koululaisilla on lomaa, joten Spoorthin perheelliset jäsenet ovat kodeissaan, mutta kouluun on jäänyt noin 30 orpoa. "Talvileirin" ideana oli tarjota näille orvoille kivaa tekemistä lomaviikon ajaksi.

Kolmen päivän jälkeen "talvileiri" on ollut kouluesimerkki puutteellisesta suunnittelusta ja toimimattomasta organisaatiosta, mutta lievää turhautumista lukuunottamatta en valita. Kun ei odota mitään mielekästä tekemistä, voi vain nauttia tekemättömyydestään. Spoorthissa on paljon palmupuita, joiden varjossa istua. Ja palmupuiden varjosta voi katsella maailmaa.

Mitä maailmasta kertoisin?

Lapset ovat lapsia. Samalla tavalla he leikkivät, riehuvat, nauravat ja itkevät olivat he sitten Suomessa tai Intiassa, tai olivat he sitten suomalaisia tai intialaisia. Täällä he kuuntelevat erilaista musiikkia ja syövät kasvisruokaa käsin lattialla (lautaselta tietysti), mutta kun heille antaa kynän ja paperia, he piirtävät tasan samannäköisen talon ja kukan kuin pohjoiseurooppalainenkin lapsi.

Lootusasento on käytännöllinen keksintö, jos pitää istua lattialla. Varsinkin jos pitää syödä ruokaa. Jos syö istuma-asennossa seinään nojaten, puolet riisistä ja kastikkeesta putoaa kädeltä paidalle. Risti-istunnassa kumarrutaan lautasen päälle, ja niinpä ruoka tippuu kätevästi takaisin lautaselle.

Paitani ovat jokseenkin likaisia. Onneksi isäntäperheessä on pöytä.

Perinteinen ruokailualusta täällä on ollut banaaninlehti, mutta länsimainen kulttuuri on tuonut muassaan lautaset. Banaaninlehti kastellaan, jonka jälkeen siihen lapataan ruokaa. Sitten ruoka syödään. Olenpa nyt tämänkin kokeillut. Isäntämme säästyivät tiskaukselta.

Kun paikalliset ihmiset lainaavat toisen ihmisen juomapulloa tai -kuppia, he pitävät tarkkaan huolta siitä, että heidän huulensa eivät kosketa astian reunaa. Toimin itse lapsena samoin. Minulla oli jonkinlainen pöpökammo. En kuitenkaan osannut kaataa juomaa suuhuni, joten sotkin aina paitani. Nyt minun pitänee jatkaa harjoittelua.

Paitaparka. Aina sitä koetellaan.

Eilen kun yritin juoda tarjotusta juomapullosta, kallistaessani päätä tipautin silmälasini lattialle. Talon emäntä katsoi minua säälivästi ja antoi minulle metallisen mukin. "Ehkä sinun on parempi juoda tästä." Hymyilin hänelle nolosti ja otin mukin vastaan.

Silmälasini olivat hiuksissani, eivät paikoillaan nenälläni.

Kristityt ihmiset täällä näyttäisivät pitävän Jeesuksen kuvia seinillään. Vierailemissamme maaseututaloissa ehkä kahdeksan neliön rakennuksessa on yksi seinä, joka jakaa eteisen ja nukkumistilan, ja eteisessä on yleensä seinillä jonkinlaisia julisteita. Kristityillä on jotain paikallisia krikettitähtiä ja Bollywood-kaunottaria -- ja pari Jeesusta. Juuri muuta huoneessa ei sitten näyttäisi olevankaan. Ainoastaan kännykkä ja kännykkälaturi.

En ole kurkannut kovin moneen taloon, joten kertomani perustuu käytännössä kolmeen vierailuun.

Jokaisessa bussissa, kuten myös useassa asuintalossa ja ravintoloissakin, on aina joku jumalankuva tai jonkun edesmenneen lahjoittajan tai paikan perustajan kuva. Ja sen ympärillä vilkkuu neonväreissä valoja, jotka tuovat mieleen rumimmat ja mauttomimmat joulukuusenvalot, jotka vain voin kuvitella. Taisin aikanaan sanoa paikallisesta kulttuurista jotain tyyliin camp ja kitsch.

Maailmassa on myös värejä ja valoja ja kasveja ja eläimiä. Kaikkea, joka on erilaista kuin Suomessa. Mutta ei tämä silti tunnu niin omituiselta kuin tämän kuvittelisi tuntuvan.

Se on omituista.

Osittain palmun, osittain tuulettimen alta,
Tulostettava versio
© Kimmo Kristian Rajala 2006-2007
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.