Ranskaan meidät toivotti tervetulleeksi hotellimme aamupala, joka sisälsi patonkia, croissantin ja teetä, kahvia ja mehua, ja joka maksoi 5 euroa. Ranskalaiset eivät ymmärrä leivän eivätkä aamupalan päälle ihan mitään, emmekä enää myöhempinä aamuina vaivautuneet hotellin aamiaiselle.

Koska hotellimme sijaitsi Pariisin pohjoispuolella, lähellä Sacré Coeurin katedraalia, kävimme ensimmäisenä tutustumassa siihen. Minähän siellä olin jo käynyt reilu vuosi sitten, kuten oikeastaan kaikissa Pariisissa käymissämme paikoissa, joten koko Pariisin aika oli minulle oikeastaan kertausta.

Sacré Coeurin portailla äiti innostui kannustamaan rihkamakauppiaita, vaikka olin siitä vasta edellisenä iltana varoittanut. Sillä jos 5 euroa oli äitimmekin mielestä liikaa aamupalasta, se ei tuntunut olevan liikaa ranteeseen sidotusta narunpätkästä.

Ostimme myös viikkoliput Pariisin metroon, jotta voisimme vapaasti nähdä Pariisin jokaisen nurkan, jonka haluaisimme. Niinpä seuraavaksi huristelimme metrolla Notre Damelle. Ärsyttävästi Notre Damen jokaisesta ikkunasta yksi lasi oli auki, joten valokuvien ottaminen ei oikein onnistunut. Vähemmän ärsyttävästi valokuvaaminen oli kuitenkin sallittua kaikissa Pariisin kirkoissa, toisin kuin suurimmassa osassa matkamme aikana aiemmin vierailemissamme kirkoissa, eikä Pariisissa kirkkoihin tarvi maksaa sisäänpääsystä.

Notre Damelta sitten kävelimme Louvren ja Champs Elyséen kautta Riemukaarelle, ja sitten olikin jo ilta ja äitiä nukutti. Kaikki vieraillut kohteet olivat minulle jo entuudestaan tuttuja, joten annan Kimmon kertoa tarkemmin omista kokemuksistaan näissä paikoissa.

Tulimme vauhdilla Pariisiin, kauas pohjoiseen sieltä, missä olimme. Niinpä yksi havainnoistamme olikin, kuinka kumman kylmä kaupungissa olikaan. Hyvänen aika, lämpötilahan laski illalla kahteenkymmeneen asteeseen! Kaukana Veronan yöt, jolloin lämpö esti nukkumisen. Ja vihdoin krooninen hikoilunikin sai välillä pitää taukoa.

Pariisi poikkesi reissumme aiemmista kohteista paitsi kokonsa puolesta (vaikka olimmekin miljoonakaupungeissa käyneet niin kuitenkin ainoastaan pienissä miljoonakaupungeissa), myös matkaseuramme vuoksi. Äitimme ei pitänyt lainkaan samaa tahtia mitä olimme kolme edellistä viikkoa pitäneet, ja tiistainahan matkaseuramme kasvoi jo viiteen jäseneen kun Kaisukin saapui Pariisiin. Maanantai menikin Pariisia katsellessa vähän silläkin silmällä, ettemme menisi minnekään, missä Kaisukin saattaisi haluta käydä. Katsastimme Sacré Coeurin, Pompidou-keskuksen ulkoisesti, Notre Damen ja Riemukaaren. Ja samalla vähän Pariisin keskustaa ja "hiekkarantaa".

Italian kirkkojen jälkeen Sacré Coeur oli tuore tuttavuus, onhan Pariisin ainoan mäen koristus vasta vähän yli satavuotias. Vaikka eivät Italian renessanssimaalaukset huonoon kuntoon olleet päässeet, niin olivat Pyhän sydämen teokset kuitenkin paremmassa kunnossa. Ja eihän Sacré Coeur itsessään mikään nähtävyys ole, ennemminkin sen sijainti ja sinne johtava puisto. Mäen päältä näimme ensimmäisen vilauksen itse Pariisin Maamerkistä, Eiffel-tornista. Siltähän se näytti kuin kuvissakin.

Ilmeisesti Pariisissa oli kirkkojen edustat siivottu kerjäläisistä, koska sellaisia emme näillä alueilla lainkaan nähneet. Kaupustelijatkin etsivät uhrejaan pääosin niistä kauempana. Ja kyllä Pariisin kerjäläiset muutenkin edukseen esiintyivät Italian kauheiden ulinaäänisten pyhimysluettelijoiden jälkeen. Tai varsinkin sen Innsbruckissa ollen naisen, joka kitisi ja ulisi ja josta ei päässyt millään eroon, ei vaikka parhaalla saksantaidollani taioin lauseet "en puhu saksaa" ja "en ymmärrä". Vasta kun katsoin naista julmasti silmiin ja sanoin autoritäärisesti "nein" hän ymmärsi vihjeen ja poistui. Sillä jos matka jotain opetti, niin sen, että kaupustelijoille ja kerjäläisille on oltava tyly. Jotkut heistä ovat aika sinnikkäistä kiusankappaleita, ja jos tahdonvoima ei ole luja, he voivat myydä viidellä eurolla langasta tehdyn rannerenkaan. Niin ne tekivät Sacré Coeurin edessä, ja äiti hintaa yhtään kyseenalaistamatta maksoi. En tiedä kuinka kunniallisesti olisin tilanteesta päässyt livahtamaan jäätyäni liian pitkäksi aikaa kauppiaiden uhriksi ilman äidin maksamista, mutta ei niistä nyt viittä euroa olisi saanut maksaa. Häpesin lankaan menemistämme niin, että pujotin ranteeni vapaaksi niin pian kuin mahdollista. Nyt en tiedä, missä rengas on, mutta se pitäisi ottaa aina matkoille mukaan muistutukseksi tylyyden tarpeellisuudesta.

Pompidou-keskus (tai miten se kirjoitetaan) oli niin kummallinen kuin kuvissakin, mutta luonnossa huomattavasti kauniimpi. Paikan päällä pystyi ymmärtämään melkein, mitä arkkitehdin päässä oli liikkunut. Sisällä olleesta pienestä ilmaisesta oppilastyönäyttelystä ei voi sanoa samaa. En ymmärrä, miksi minun pitäisi kunnioittaa rumaa ja tylsistyttävää työtä vain siksi, että se on tehty tekniikalla tai tavalla, jolla taidetta ei ole juurikaan aiemmin tehty. Siis taidetta merkityksessä näyttelyesine.

Oli Pompidoun aulassa (jota pidemmälle emme rakennuksessa edenneet) myös jännä ja hintava kauppa, jossa myytiin mielenkiintoisia sisustusesineitä. Sillä sisustukseen nykytaide sopii. Oikeaa, vanhaa taidetta en välttämättä talooni päästäisi, mutta nykytaidemuseoissa tulee aina mieleen sisustusideoita. Oli kaupassa myös ihmeellisesti muotoiltuja käyttöesineitä ja täysin tarpeetontakin tilpehööriä, mutta yhtä kaikki jänniä kaikki.

Notre Dame oli remontissa ja täynnä turisteja. Vaikka pappi nousikin saarnastuoliin muistuttamaan, että kyse on kirkosta eikä nähtävyydestä, ja luki vielä rukouksen ranskaksi ja englanniksi sanomaansa vahvistamaan, aika huolettoman äänekkäästi osa vierailijoista kirkkoa kommentoi. Oli ne ikkunat kuitenkin aika vaikuttavia, vaikka valon suunta ei aivan ikkunoista kaikkea irti antanutkaan.

Kuriositeettina mainittakoon hauska selitysteksti eräälle taideteokselle, jossa ranskan Dieu, Jumala, oli kääntynyt englanniksi Goldiksi. Nyky-yhteiskunnan rahanpalvonta on kasvanut jo niin alitajuiseksi, että kirkoissakaan ei enää osata erottaa Jumalaa kullasta. Ja mitä "tämä on kirkko, ei nähtävyys" - sanomaan tulee, sitä heikensi huomattavasti nurkan automaatti, joka myi Notre Dame -mitaleita.

Riemukaari ei kovin kummoinen nähtävyys ole, ainakaan jos ei päälle kiipeä Champs-Elyséetä katsomaan, mutta oli valaisevaa huomata, kuinka ranskalainen patriotismi ei nostata samanlaisia puistatuksia kuin suomalainen. Jopa lause "kaatunut isänmaan puolesta" näyttää ranskaksi kauniilta. Se on se heidän luvattoman ihastuttava kielensä. Ja kun suomesta tietää, että omassa ikäluokassani tämän tyylinen kielenkäyttö esiintyy yleensä seurassa, jossa kuule myös lauseet "Suomi suomalaisille " ja "Karjala takaisin". Kyllä sodissa kuolleet muistomerkkinsä ansaitsevat. Mutta riemukaaren pinnisteltyä mahtipontisuutta mielenkiintoisempaa oli kuitenkin seurata autojen hyörinää sitä ympäröivässä liikenneympyrässä. Monikaistaiset liikenneympyrät ovat jotain, jota en ole koskaan ymmärtänyt, vielä vähemmän, jos siinä ei ranskalaiseen tapaan ole edes kaistoja merkitty viivoilla. Kööpenhaminassa normaaleissa risteyksissäkin oli kaistat ohjaamassa autojen kääntymistä, mutta ilmeisesti ranskalaisautoilijat vain halveksivasti tuhahtavat moisille aloittelijoiden helpotuksille. Ja sitten kun riemukaaren liikenneympyrässä vielä poljeskeli pyöräilijöitäkin. Kai sekin on sopiva extreme-laji niille, joita base-hypyt ja lisähapeton Himalajan-valtaus jo tylsistyttävät arkipäiväisyydellään. Mutta itse en kyllä siihen kaoottiseen sirkukseen en pyörällä menisi.

Muutenhan Pariisi voisi tasaisena kaupunkina olla pyöräilijöiden paratiisi siinä kuin joku Kööpenhamina tai vaikka Suomen Oulu, mutta sen satunnainen asemakaava, liiallinen autoliikenne ja hieman liian kapeat kadut tekevät selväksi, että Pariisi on helvetinkoneiden kaupunki, kevyt liikenne pysyköön poissa (toki tämä on vain hallinnollinen ratkaisu, ja toisinkin päin voisi päättää). Tuli ihan kotimaa mieleen. Autoilijoiden käyttäytymisestäkin. Tosin Pariisissa jalankulkijatkin osoittivat sellaista peräänantamatonta röyhkeyttä, jota autoilijoiden oli pakko kunnioittaa - tai sitten vain ajaa päälle. Äitiä päivän kävelyt alkoivat jo väsyttää, joten jätimme Eiffel-tornin toiseen päivään. Olihan se aina silmäkulmassa kummitellut läpi päivän, mutta lähemmin tutustuimme siihen tiistaina.

Style Hôtel, Pariisi
Toinen yö samassa hotellissa.

Rahankäytöstä ei ole tarkkaa kirjaa, sillä äitimme maksoi lähes kaiken.
Valokuvia digikameralla otettiin 56 kpl.
Videolle kuvattiin noin 30 minuuttia.