Inter Rail 2003 Rajalan veljekset junalla Euroopassa
 
 
   
[edellinen][seuraava]
Venetsia, 25.7.
Tommi

Vaikka Kaisu oli yrittänyt kieltää minua menestä Venetsiaan, koska piti sitä "liian romanttisena paikkana, johon meidän pitäisi mennä kahdestaan", menimme silti tänään sinne. Olimme ottaneet selvää, miten Veronasta pääsee Venetsiaan maksamatta lisämaksua, mutta kertaakaan asioidessamme Italian rautateiden kanssa emme päässeet pettymään sen sujumattomuuden suhteen. Englannin yksityistettyä rautetietähän haukutaan täysin toimimattomaksi sotkuksi, mutta koska minulla ei siitä ole kokemusta, tyydyn nyt haukkumaan Italian rautateitä.

Juuri tullessamme Veronan laiturille sieltä lähti juna Venetsiaan, johon pakkautui laiturin täydeltä ihmisiä. Se oli kuitenkin lisämaksullinen, ja me jäimme lähes tyhjälle laiturille odottamaan vierestä lähtevää ilmaista junaa, mutta junahan ei koskaan lähtenyt. Lähtevien junien tauluissa oli paljon junia, mutta suurinta osaa niistä ei tuntunut olevan olemassakaan. Joku oli opastavinaan meitä, että "kohta tälle laiturille tulee juna", mutta pari tuntia saimme viettää laiturilla odottaen edes lisämaksullista IC-junaa ennen kuin pääsimme lähtemään.

Syy tähän sekoiluun oli Italian rautateiden lakko, josta muistettiin tiedottaa Veronan asemalla kahdella italiankielisellä lapulla. Lakosta huolimatta taisi joka toinen IC-juna olla silti liikenteessä, ja siksi se ensimmäinenkin, mihin emme nousseet, oli niin täynnä. Mehän emme toki maksaneet mitään lisämaksua junasta, millä Venetsiaan menimme, mutta eipä siinä junassa kyllä kukaan tullut lippujakaan kysymään. Lieköhän sitten senkin junan konduktööri ollut lakossa...

Hetken aikaa mietimme, onko Venetsiaan meneminen sittenkään järkevää, kun sieltä pitäisi päästä takaisinkin, mutta olimme osaavinamme sen verran italiaa, että tulkitsimme lakon kestävän vain jonnekin iltapäivälle asti. Ja oikeinhan me tulkitsimme, sillä illalla pääsimme kyllä takaisin Veronaan siististi joka asemalle pysähtyvällä, lisämaksuttomalla paikallisjunalla.

Ennen paluutamme ehdimme kuitenkin viettää kuutisen tuntia Venetsiassa. Asemalta olisi saanut turisti-infosta kaupungin karttoja, mutta siellä oli niin pitkä jono, että Venetsiasta tuli matkamme ainoa kaupunki, josta emme hankkineet kunnon karttaa. Ja Venetsiahan tietysti oli se kaupunki, missä karttaa olisi tarvittu, sillä kaupungin rakennehan on oikeasti labyrintti; kanaalit ovat vain pieni lisämauste.

Venetsiassa me lähinnä ihailimme näitä kaupungin pieniä katuja, söimme ja vaeltelimme täysin satunnaisesti päätyen lopulta pulutorille, mikä oli vastenmielisyydessään loistava: tuhansia ja tuhansia puluja, joille sai ostaa ruokaa torin linnunruokakauppiailta ja siten pystyi vaikka hautautumaan puluihin. Koko tori olikin sitten pulujen lisäksi hautautunut siihen, mitä pulut peräpäästään ulos työntävät...

Kanaalin avulla suunnistimme takaisin asemalle ja sieltä junalla ajoimme Veronaan. Veronassa aloimme jo suunnitella huomista matkaamme kohti Pariisia ja niinpä menin jonottamaan lippuja kassalle. Olin ottanut Thomas Cookista selville muutaman mukavan junan, joka lähtisi Pohjois-Italiasta jonnekin Pariisin lähelle, ja nyt yritin varata meille couchette-paikkoja johonkin tuollaiseen junaan. Jonotettuamme aikamme lipunmyyjä kuitenkin sanoi, jotta ei tänään enää mitään paikkalippuja myydä, tulkaa huomenna uudestaan.

Ja huomennahan me toki uudestaan tulimme...

Venetsia.
Venetsia.

Kimmo

Seuraavana päivänä, syötyämme kuivaa sämpylää marmeladipäällysteellä laimean teen kera, kuten aina Veronan hostellissamme aamupalaksi, suuntasimme rautatieasemalle. Olimme edellisenä iltana katselleet aikatauluja välille Verona - Venetsia, ja huomasimme, että aamulla kulkee yhdeksän ympäristössä useita junia, joilla voi vieläpä kulkea ilman lisämaksua (tai kuten Tommi sanoi itävaltalaisen rautatieasemavirkailija sanoneen: "Italians over-charge"). Siispä kiipesimme laiturille odottamaan. Laiturilta lähti juuri juna, johon emme nousseet, koska se oli lisämaksullinen, ja silläkin laiturilla, josta junamme piti lähteä, oli juna. Se vain oli mystisen tyhjä ja laiturilla seissyt mies sanoi junaan nousseille ranskalaistytöille, ettei koko junaa pitäisi olla olemassa. Lähtöaika tuli eikä juna lähtenyt. Seuraavan junan lähtöaika tuli, eikä juna edes saapunut. Laituri oli täynnä ihmetteleviä turisteja. Junia kuulutettiin, mutta mitään ei näkynyt. Liikettä oli ainoastaan yhdellä laiturilla, jossa jopa näyttö sanoi junan kohtapuoliin olevan lähdössä. Ihmiset alkoivatkin vähän kerrassaan valua sinne päin.

Mysteerin avain oli rautatieaseman käytävän seinällä ollut pieni lappu, jossa italiaksi ja saksaksi ilmoitettiin, että meneillään on Italian rautateiden lakko (syytä ei kerrottu), ja vain jotkut junat kulkevat. Kuulutuksissa tätä ei kerrottu, ja laput olivat pieniä. Ja ihmekielisiä. Saksan lakkosana sentään oli tarpeeksi lähellä englannin vastaavaa, että rohkenimme päätellä, mistä oli kyse. Venetsiassa ilmoitus löytyi jo englanniksikin, mutta syytä ei siinäkään sanottu. Kaipa Berlusconi oli taas törttöillyt jotain.

Käyttämämme juna oli lisämaksullinen, jota emme olleet maksaneet, mutta eipä konduktööriäkään tuntunut lippumme yhtään kiinnostavan. Kerran kävi kopissamme vaatimassa ikkunan sulkemista. Italia tosin onkin niitä maita, jossa liput pitää itse leimata etukäteen, joten me todellakin matkustimme pummilla. Että siitäs saitte, typerät lakkoilevat italialaiset rautatietyöläiset. Matkan ajan kopissamme oli myös kolme paikallista nuorta miestä, jotka onnistuivat koko parituntisen matkan vain puhumaan urheilusta. Vaikka en kieltä ymmärtänytkään, hupaisasti lausutut suomalaisautoilijoiden nimet paljastivat ensiaiheen olleen formulat, josta siirryttiin jalkapalloon. Ilmeisesti yksi selosti joko todellisia tai fiktiivisiä urheilutapahtumia kavereilleen humoristisesti, ja toinen säesti. Kolmas välillä katseli ympärilleen sen näköisenä kuin olisi jo vähän kerrassaan ollut valmis puhumaan jostain muustakin. Minulla ei ole mitään urheilua vastaan, ainakaan jalkapalloa, mutta keskustelu kuulosti tappavan tylsältä, ja vain kiitin onneani, etten ymmärtänyt sanaakaan. Nukuinkin suuren osan matkasta. Ehkä he silloin puhuivat jotain muutakin. Vaikka viinasta ja naisista. Junttius on universaalia.

Venetsia on tunnettu kanaaleistaan ja karnevaaleistaan. Hyväksytään - kanaaleita oli paljon ja joka toinen kauppa myi karnevaalimaskeja. Mutta mitä ainakaan mitä en tiennyt, ennen kuin päivää ennen Venetsiaan menoa luin Let's Go:sta, Venetsia on myös aivan älytön sokkelo. Unohtakaa pensaslabyrintit ja maissipeltolabyrintit ja muut - Venetsia ajaa saman asian. Käytävät risteilevät miten sattuu, pitkät mutkaiset käytävät päättyvät umpikujiin, kaksi vierekkäistä polkua johtavatkin eri päähän saarta, ja jotkut tiet ovat piilotetut niin taitavasti, että ne löytää vain vahingossa. Isot kanaalit vähän auttavat suunnistamisessa: kun ottaa suunnilleen saman suunnan kanaalin kanssa ja yrittää pysyä näköetäisyyden päässä, jonnekin saattaa vahingossa päästäkin. Ja tämä oli se kaupunki, jossa päätimme selvitä ilman karttaa.

Mutta toisaalta se oli juuri Venetsian poikkeava kaupunkisuunnittelu, joka teki siitä niin virkistävän poikkeavan vierailukohteen matkallamme. Olihan joka kaupungissa pieniä kapeita käytäviä ollut, Tukholmasta alkaen, mutta ei missään tässä mittakaavassa eikä näin sekaisesti. Eikä tietenkään vettä virrannut lähellekään yhtä paljon.

Kadut vieläpä varjostivat. Päivä oli aivan yhtä tukahduttavan kuuma kuin aiemminkin kiroamani päivät, mutta aurinko ei yltänyt kaduille näin helpottaen oloa huomattavasti. Varsinkin palanut nenäni, jossa tuolloin oli jo paksu kova kerros peitteenä (se kerros taisi itse asiassa jo sinä iltana varista poiskin), piti varjoisuudesta hyvin paljon.

Ja syömämme sitruunajäätelö oli erinomaista. Pehmeää, suussa helposti sulavaa jäätelöä, josta irtosi vieno virkistävän sitruunainen jälkimaku. Kerrassaan ihastuttavaa. Olisi pitänyt ostaa enemmänkin. Mutta ostimme vain neljä jäätelöpalloa meitä kolmea kohti, ja näistä neljästä pallostakin vain yksi oli sitruunajäätelöä. Hyviä ne muutkin pallot olivat, mutta jotenkin se sitruunapallo jäi parhaiten mieleen.

Venetsian pikkukaduista täytyy vielä kehua sitä, kuinka vähän niillä lopulta kulki turisteja. Vaikka Venetsia onkin puhdas turistikaupunki, kujien sokkeloisuus ja pienuus pitävät suurimmat ihmismassat, jos nyt ei kokonaan niiltä poissa, niin ainakin olemaan kerääntymättä ruuhkaksi asti. Jäätelöä syödessämmekin ohitsemme taivalsi vain muutama hassu ihminen, ja kuitenkin olimme aika lähellä jotain toria (joka tosin taisi olla aika suurelta osin remontissa).

Toki Venetsiassa oli turistikeskittymiäkin, kuten pulutori. Varmasti aukiolla on oikeakin nimi, mutta silmiinpistävintä torissa kuitenkin oli sinne kerättyjen pulujen määrä. Ja todellakin kerättyjen, sillä torilla oli useita linnunruuan myyjä, joilla vierailijat saattoivat houkutella ylikesyjä puluja käsivarsilleen tai päälleen, tai vaikka kidutettavaksi, kuten eräs pikkulapsi teki. Hän tarrasi lähestyviä sepelkyyhkyraukkoja siivistä tai pyrstöstä ja nappasi höyheniä mukaansa kun lintu pyrähti irti. Lintuparat. No, todennäköisesti poika sai jonkin lintutaudin.

Vaikka puluja nyt olikin kiusaksi asti, itse tori oli kuitenkin valloittava. Kaunis, tarkoituksenmukaisen oloinen arkkitehtuuri viehättää aina esteettistä silmääni, ja taustalla soinut klassinen kamarimusiikki ja ennen kaikkea toisen ravintolan bändin jatsikeinunta paitsi olivat musiikkina kaunista, sopivat paikan tunnelmaan kuin nyrkki silmään. Itse asiassa ne linnutkin sopivat sinne aika hyvin...

Italian sepelkyyhkykanta muuten poikkeaa täysin kaikkien muiden maiden vastaavasta. Kenties se johtuu Venetsian pulutorin verenhimoisesta taistelusta pullanmurujen perään, tai kenties siitä, että Italialla on jo vuosituhantinen perinne sekä suurkaupungeissa että turismissa, mutta Italianpulut ovat überkyyhkyjä. Kyllä muuallakin näkee joskus, kun pulu päättää ottaa spurtin, mutta Italiassa muiden maiden pulujen spurttivauhti oli lässyä löntystelyä. Pulut kipittivät maata pitkin puolilennossa ja tekivät lokkimaisia syöksyjä korkeuksista pullanmurujen perään. Veronassa ne hyökkäsivät peräti erään onnettoman ruokailijan lautaselle, kun tämä itsepalveluravintolassa kävi hakemassa itselleen lisää tavaroita aloittaakseen ruokailun. Nainen kuitenkin söi ruokansa.

Keksittyämme suurten kanaalien (ja turistivirran) käyttämisen suunnistuksessa rautatieasemalle takaisi löytäminen ei ollut enää temppu eikä mikään. Illalla päiväinen lakkokin oli jo päättynyt, joten paluumme Veronaan oli jo paljon aamuista matkaa helpompi. Mitä nyt epähuomiossa erehdyimme menemään ykkösluokkaan. Poistuimme kuitenkin ennen kuin konduktööri tuli tarkastamaan matkalippuja, joten ongelmia tästäkään ei seurannut. Eipä ollut ykkösluokkakaan paljon sen kummempi kuin kakkonenkaan. Vähän vähemmän ihmisiä vain. Junassa luimme juna-aikataulukirjaa päästäksemme sunnuntaiksi (oli perjantai) äitiämme vastaan Pariisiin. Katselimme erilaisia yhteyksiä jostain Pohjois- Italiasta jonnekin Pariisin tienoille, kuten Firenzestä Brysseliin tai Bolognasta - miksei peräti Pariisiin. Olimme jo edellisenä päivänä yrittäneet ostaa lippua Pariisiin, mutta vapaat paikat olivat maksaneet aivan älyttömiä, interrail-lipun kanssa lähemmäs neljääkymppiä per nenukki.

Illalla Veronassa siis menimme taas seisomaan järjettömän pituiseen jonoon, jonka perällä palveli liian vähän kassoja (tämähän on sinänsä globaalia, Pohjoismaissa vain on jonotusnumerot, joten saa istua). Kauan jonotettuamme tiskin huonosti englantia taitava myyjä vain totesi, että paikanvaraus on jo suljettu ja asiaan täytyy palata huomenna.

Päätämme pudistellen poistuimme rautatieasemalta hostelliimme. Matka alkoi jo olla tuttu rautatieaseman pihan järjettömine liikennevaloineen (ne oli suunniteltu näyttämään suurimman osan ajasta punaista kaikille paitsi yhteen suuntaan, josta ei koskaan tullut ketään), Arenan ympäristön illan oopperanäytökseen tulvivine ihmisineen ja taskuvarkaita valvovine ratsupoliiseineen, ja Veronan halki virtaavan joen vähine vesineen. Joen vesi itse asiassa hiukan lisääntyi sadepäivän aikana, saapuessamme se oli jo huolestuttavan kuiva.

Gondolilla emme tutustuneet Venetsian kanaaleihin.
Gondolilla emme tutustuneet Venetsian kanaaleihin.


Tommin kommentti yöpaikasta
Ostella della Gioventu, Verona
Ja vielä kolmas yö samassa huvilassa.

Tilastoja
Matkustimme junalla Verona - Venetsia, lähtöaika 10:38.
Matkustimme junalla Venetsia - Verona, lähtöaika 19:12.
Rahaa kului 36,10 EUR.
Tästä ruokaan meni 29,50 EUR.
Valokuvia digikameralla otettiin 31 kpl.
Videolle kuvattiin noin 28 minuuttia.

Kammotus pulutori.
Kammotus pulutori.

[edellinen][seuraava]
 
 
 
Inter Rail 2003 -sivut © Tommi, Kimmo ja Joni Rajala 2003.
Nämä sivut ovat osa Leipä ja piimä -sivustoa.